Puhe Suomen Ekumeenisen Neuvoston seminaarissa 11.10.2016 Kuopiossa

Yhteisö reformaation keskuksessa

Lokakuun lopussa 2016 käynnistyy luterilaisen reformaation merkkivuoden juhlinta. Teille Suomen Ekumeenisen Neuvoston vastuunkantajille ei ole yllättävää, että teologit ovat vuosisatojen aikana kiistelleet sen merkityksestä. Ei ole aivan helppoa suhtautua viileän objektiivisesti Lutheriin tai reformaatioon. Molemmat ovat saaneet myöhemmin ideologisia tulkinoja. Professori Risto Saarinen kirjoittaa osuvasti, että Luther on valjastettu vetojuhdaksi mitä erilaisimpien teologisten vankkureiden eteen (2002, 12): ”Lutherilla on ajettu kansankirkkoa, kirkon ja valtion eroa, pietististä uskonratkaisua ja kasvatuskristillisyyttä. Luther on ollut ekumenian puolustaja ja sen kiivas vastustaja, naispappeuden edellä kävijä ja sen torjuja.”

Edelleen luterilaisuus on saanut myös ekumeenisesti poleemisia tulkintoja. Luterilaisilla on ollut kiusaus ajatella, että Martti Luther toi evankeliumin kirkkaan valon keskiajan korruptoituneen kirkon ja lurjuspaavien sysimustalle taivaalle. Toisaalta monille katolilaisille Luther oli pitkään pelkkä hengellinen individualisti ja harhaoppinen kirkon hajottaja. Myös niin sanotun vapaan kristillisyyden seuraajilla voi olla vaikea muodostaa mielipidettä, onhan Luther yhtäältä esikuva lähes kaikille protestanteille, toisaalta on totta, että luterilaiset ruhtinaat kohtelivat ankarasti anabaptisteja, kastajaliikkeen kannattajia.

Tämä merkkivuosi poikkeaa kahdella tavalla aiemmasta. Haluamme juhlia sitä nöyremmin ja ekumeenisemmin. Tämä käy ilmi esimerkiksi kansainvälisen luterilais-katolilaisen dialogikomission tuottamasta asiakirjasta From Conflict to Communion, Vastakkainasettelusta ykseyteen. Sen mukaan katolilaiset voivat tänään yhdessä luterilaisten kanssa iloita siitä, että reformaatio asetti kirkon kaiken julistuksen ja toiminnan keskipisteeksi vapaaksi tekevän sanoman Jumalan armosta Jeesuksessa Kristuksessa. Olisiko mahdollista, että tästä voivat iloita kanssamme myös rakkaat sisaret ja veljet vapaissa kirkkokunnissa ja ortodoksisessa kirkossa?

Toisaalta asiakirjassa luterilaiset tunnustavat, että tänään he voivat yhdessä katolilaisten kanssa ilmasta surua sen johdosta, että reformaatio johti lännen kirkon hajoamiseen, vaikka sitä ei kukaan tavoitellut eikä halunnut. Tästä emme voi olla iloisia. Tässä ei ole mitään juhlittavaa. Jakaantuminen on vastoin Kristuksen tahtoa. Se on myös heikentänyt kristittyjen todistuksen uskottavuutta. Molemmilla osapuolilla oli oma vastuu sen syntymisestä ja molemmilla vastuu myös sen korjaamisesta.

Muistojen puhdistamisen henkeä osoittaa myös paavi Fransiscuksen lausunto kesäkuussa 2016 hänen palatessaan Armenian matkalta. ”Mielestäni Martti Lutherin tarkoitusperät eivät olleet vääriä. Ehkä jotkut metodit eivät olleet oikeita. Mutta tuohon aikaan kirkko ei ollut kaikessa esikuvallinen. Kirkossa esiintyi korruptiota, maailmallisuutta, viehtymystä rahaan ja valtaan. Ja tätä vastaan Luther protestoi.”

Myöhemmästä jakaantumisen historiasta huolimatta ajattelen, että Martti Lutherille tehdään oikeutta, kun hänet nähdään yhtenä evankeliumin todistajana, yhtenä kirkon reformaattorina, yhtenä valovoimaisena kristittynä filosofina Kristuksen kirkon pitkässä kertomuksessa. Uskon, että tämä on myös hänen oma tahtonsa. Levottomana vuonna 1522, siis jo reformaation alkuvaiheessa, hän kirjoitti teoksessaan ”Vakava varoitus kaikille kristityille kapinan ja kiihkon välttämiseksi” näin: ”Pyydän, että ihmiset eivät vetoaisi minun nimeeni, vaan kutsuisivat itseään kristityiksi… Mikä on Luther? Oppi ei ole minun, minua ei ole ristiinnaulittu kenenkään puolesta. Paavali ei 1. korinttilaiskirjeessään (3:22) sallinut kristittyjen kutsua itseään paavalilaisiksi tai pietarilaisiksi, vaan kristityiksi. Kuinka sitten minun, köyhän madonsyömän löyhkän, kunniattomalla nimellä kutsuttaisiin Kristuksen lapsia. Ei rakkaat ystävät! Unohdetaan kaikki puoluenimet ja kutsutaan itseämme kristityiksi hänen mukaansa, jonka oppi meillä on […] Minä pitäydyn yhdessä koko seurakunnan kanssa Kristuksen opetukseen, hänen, joka on ainoa mestarini.”

Tästä näkökulmasta Lutherista voi tulla kaikkien kristittyjen omaisuutta. Kuten sitaatti osoittaa, se ei johda relativismiin, vaan perustuu vakaumukselle, että on olemassa yksi Kristuksen oppi, yksi evankeliumi, johon kirkon tulee sitoutua ja jota sen tulee kuuluttaa aina ja kaikkialla. Kontekstin tulee määritellä, miten evankeliumi tehdään ymmärrettäväksi, ajankohtaiseksi ja henkilökohtaisesti koskettavaksi. Mutta konteksti ei voi määritellä, kuka Jumala on, mitä hän tahtoo ja mikä on Kristuksen evankeliumi. Jeesus Kristus tai hänen apostolinsa eivät selvästikään edusta relativismia, joka lopulta latistaa evankeliumin ja tekee siitä mauttoman.

Tästä pääsemme otsikon ytimeen ”Yhteisö” reformaation keskiössä.

Yhteisöllisyys kuuluu hyvään ja onnelliseen elämään

Ihminen tarvitsee sekä yksilöllisyyttä että yhteisöllisyyttä. Haluamme, että meitä kutsutaan omalla nimellä, joka erottaa meidät toisista. Toisaalta haluamme kuulua joukkoon ja olla osa suurempaa kertomusta. Tarvitaan tasapainoa, mutta voi kysyä, ovatko yhteisöllisyys ja yksilöllisyys tasapainossa omassa kulttuurissamme.

Nykyaikana tiedotusvälineissä suhtaudutaan yhteisöllisyyteen ristiriitaisesti. Yhtäältä länsimaissa elämme äärimmäisen yksilöllisyyden aikaa. Yhteiset käsitykset ihmisen alkuperästä, tehtävästä ja päämäärästä, samoin hänen olemukseen perustuvasta hyvästä, ovat muuttuneet häilyviksi ja jopa hävinneet. Sellaisten esittäminen koetaan usein jo lähtökohtaisesti vääränä vallankäyttönä, jonkinlaisena henkisenä imperialismina. Vaadimme tarhaeläimille ja häkkikanoille oikeutta ”lajityypilliseen” käyttäytymiseen, mutta saman käsitteen soveltamiseen ihmiseen koetaan uhkaavaksi rautahäkkiin hätistelyksi. On olemassa ihmisoikeuspuhetta, jossa yhteisö nähdään potentiaalisena uhkana ja ihmisoikeuksia pidetään yksilön suojana yhteisöä vastaan.

Sekä historiallisesti että loogisesti on selvää, että yhteisö, esimerkiksi valtio, uskonnollinen yhteisö tai kansalaisjärjestö voi vääristyä ja langeta sortamaan yksittäistä jäsentään. Tästä kiusauksesta kristityt eivät ole olleet vapaita, eivätkä tule olemaan. Toisaalta yksilön oikeudet voivat toimia mielekkäästi vain yhteisössä, silloin kun ihminen saa jakaa oman elämänsä ilot ja surut yhdessä toisten kanssa. Olisihan koomista, jos muutan erakoksi Lapin erämaahan ja kerron siellä kiville ja kannoille vaativani sananvapautta, uskonnonvapautta ja muita ihmisoikeuksia.

Yliyksilöllisenä aikana olemme toisaalta tulleet yhä tietoisemmaksi, kuinka kipeä asia yksinäisyys on monelle lapselle, nuorelle ja erityisesti vanhukselle ja kuinka tärkeää yhteisöllisyys on meille kaikille. Tätä juuri seurakunta voi parhaimmillaan tarjota.

Elämä luterilaisen reformaation mukaan uudistetuissa seurakunnissa 1500-luvulla tai muutoinkaan Saksassa ei tietenkään ollut mitään auvoista yhteiselämää ja ristiriidatonta harmoniaa. Luther valitteli usein esimerkiksi talonpoikien väkivaltaisuutta ja saksalaisten juopottelua. Turun piispa Paavali Juusten, arkkipiispamme Karin edeltäjä, kantoi poskessaan haavaa, jonka oli saanut illanvietossa puukkotappelussa opiskellessaan teologiaa Wittenbergissä Lutherin aikana.

Surkeaa ja kompastelevaa on usein yhteinen elämä. Siitä huolimatta – ja ehkä juuri sen takia – on tärkeää kysyä, millaisia ihanteita luterilainen reformaatio asetti evankeliumin pohjalta yhteiselle elämälle.

Kirkon seitsemän tuntomerkkiä

Nykyaikana muodikas ajatus siitä, että voin olla kristitty ilman kristittyjen yhteisöä, kirkkoa, oli reformaatiolle täysin tuntematon ja poissuljettu. Lähtökohta on se, että Jumala synnyttää sanallaan jokaisen kristityn kirkkoyhteisöön. Kaste on inkorporaatio, liittäminen Kristuksen ruumiiseen, kuten Paavali sanoo (1. Kor. 12), ja luterilaisille se tarkoitti liittämistä Kristukseen ja hänen kirkkoonsa. Nämä puolet kuuluvat yhteen eivätkä ole erotettavissa. Augsburgin tunnustuksen mukaan Pyhä Henki kokoaa uskovat yhdeksi kirkoksi. Kirkosta puhutaan aina yksikkömuodossa: ”Yksi pyhä kirkko on pysyvä ikuisesti.” Esipuheen mukaan tunnustuksen liittyneiden yhteinen toivo on, että ”niin kuin me elämme ja taistelemme yhden ainoan Kristuksen alaisina, me voisimme myös elää yhdessä ja yksimielisinä yhdessä ainoassa kristillisessä kirkossa”.

Kun luterilaiset ja katolilaiset jakoivat toisilleen oppituomioita ja kun ympäri Eurooppaa syntyi myös monenlaisia näistä riippumattomia hengellisiä liikkeitä, sekavassa tilanteessa tuli luonnollisesti tärkeäksi määritellä, mistä tavallinen ihminen voisi löytää todellisen kirkon. Vastatakseen tähän Luther kirjoitti 1539 teoksen Kirkolliskokouksista ja kirkosta. Hän ei määritellyt kirkkoa sosiologisesti niin, että se löytyy vain meidän keskeltämme, eikä hän toisaalta väittänyt, että sitä ei löydy paavin jurisdiktion alta. Luonnollisesti hän liittyi Nikean uskontunnustuksen määreisiin, että kirkko on yksi, pyhä, apostolinen ja katolinen.

Nikean määreet ovat oikeita, mutta myös abstrakteja, näkymättömiä. Siksi hän halusi kirjoittaa pastoraalisesta näkökulmasta ja auttaa tavallista, oppimatonta ja ehkä hämmentynyttäkin ihmistä esittämällä Uuden testamentin pohjalta, mistä näkyvistä merkeistä voit tunnistaa oikean kirkon. Lutherin mukaan Kristuksen kirkko on sillä, missä julistetaan Jumalan sanaa puhtaasti ja lyhentämättömästi, kastetaan uusia kristittyjä, vietetään pyhää ehtoollista, julistetaan syntejä anteeksi eli käytetään rippiä, vihitään uusia pappeja tai paimenia sanan ja sakramenttien hoitamisen virkaan, huolehditaan julkisesta rukouselämästä eli jumalanpalveluksesta sekä kannetaan yhdessä ristiä.

Viimeksi mainittu on erityisen yllättävä. Risti merkitsi osallisuutta Kristuksen ristiin eli pelastukseen, mutta myös tehtävää seurata ristiinnaulittua Kristusta. Siihen kuulu ajatus, että tosi kirkko on maailmassa aina vieroksuttu ja vinoon katsottu. Suosio, menestys ja valta eivät voi olla tosi kirkon ylimpiä arvoja.

Kirkko kommuuniona

Koska ihminen on langennut eikä voi yksin lunastaa itseään, hän tarvitsee välttämättä Jumalan sanaa ja Kristuksen asettamia sakramentteja. Niiden välityksellä Jumala lahjoittaa armonsa ja vetää ihmisen pelastavaan yhteyteensä. Molemmat toimivat aina kirkossa. Siksi ihmisen tulee elää hengellistä elämäänsä kirkossa tai seurakunnassa. Tämä hengellinen elämä on nimenomaan elämää yhdessä toisten kanssa ja yhteisessä kommuuniossa.

Mitä tarkoittaa ajatus seurakunnasta kommuuniona? Etymologisesti siinä lienee yhdistynyt kaksi sanaa con, kanssa ja munus, lahja. Se viittaa siis yhteisten lahjojen jakamiseen. Siitä on kysymys myös ehtoollisessa, jonka vanha nimi on kommuunio. Ehtoollisessa jaetaan Kristuksen todellinen ruumis ja veri viinissä ja leivässä. Siksi ehtoollinen yhdistää ihmisen yhtä aikaa kolmeen asiaan: se yhdistää Kristukseen, se yhdistää toisiin kristittyihin eli seurakuntaan ja se yhdistää perille päässeisiin pyhiin eli riemuitsevaan seurakuntaan.

Esimerkiksi vuoden 1519 ehtoollissaarnassaan Luther kirjoittaa ehtoollisesta kommuuniona, yhteyden ateriana. ”Tämän sakramentin merkitys ja sisältö on kaikkien pyhien yhteys, siksi sitä on tapana kutsua kommuunioksi. Niinpä latinan communicare tarkoittaa tuon yhteyden jakamista ja vastaanottamista. Tuo yhteys toteutuu siten, että ehtoollisessa kaikki Kristuksen ja hänen pyhiensä hengelliset hyvät jaetaan ja tehdään yhteiseksi kaikille, jotka ottavat vastaan tämän sakramentin.”

Tämä yhdistyminen näkyy ehtoolliskäytännöissä kolmella tavalla. Ensiksi koska ehtoollisen leivässä ja viinissä on todellisesti läsnä Kristuksen ruumis ja veri, ne yhdistävät Kristukseen. Siksi ne otetaan vastaan polvistuneena, ehtoolliselta lähdettäessä kumarretaan ja ehtoolliselementtejä kohdellaan kunnioittavasti. Koska ehtoollinen yhdistää kristityt kirkoksi ja ilmentää yhteyttä, laillinen ehtoollinen edellyttää papin ja seurakunnan läsnäoloa. Toisin sanoen pappi ei voi toimittaa ehtoollista yksin ilman seurakuntaa eikä seurakunta keskenään ilman pappia. Reformaatiolle oli myös tärkeää, että ehtoollisella jaetaan kaikille sekä leipä että viini, ei vain kuuliaisuudesta Kristuksen asetussanoille, vaan myös keskinäisen rakkauden, solidaarisuuden ja kommuunion merkiksi: leipä kuvaa Raamatussa Jumalan hyvyyttä ja siunausta, malja on taas kärsimyksen ja vastoinkäymisten vertauskuva. Johtopäätös oli selvä: Ne, jotka yhdessä polvistuvat Herran pöytään ja jakavat pyhitetyn leivän ja viinin, heidän tulee jakaa keskenään myös ilot ja surut, voitot ja tappiot, elämä ja kuolema. Jopa synti tulee jakaa yhdessä – tähän ajatukseen pääsemme kohta.

Koska ehtoollinen on esimakua taivaan juhla-ateriasta ja yhdistää myös riemuitsevaan seurakuntaan, luterilaisissa kirkossa alttarikaide on usein puolikaaren muotoinen. Kaaren näkyvä osa symboloi meitä eli näkyvää seurakuntaa, näkymätön osa taas heitä eli perille päässeitä pyhiä.

Edellä kuvattu ajatus kirkosta kommuuniona ja ehtoollisesta sen näkyvänä merkkinä tulee selvästi esille esimerkiksi vuoden 1519 ehtoollissaarnassa:

”Vaikka olenkin syntinen ja langennut, vaikka tämä ja tuo onnettomuus on kohdannut minua, menen silti sakramentille ja otan vastaan Jumalalta merkin siitä, että minun tukenani on Kristuksen vanhurskaus, hänen elämän ja kärsimyksensä, samoin kaikkien pyhien enkeleiden, taivaan pyhien ja maan päällä elävien hurskaiden. Jos minun pitää kuolla, en ole kuolemassa yksin. Jos minun pitää kärsiä, he kärsivät kanssani. Kaikki onnettomuuteni on tullut yhteiseksi Kristuksen ja hänen pyhiensä kanssa. Siksi minulla on erityinen merkki heidän rakkaudestaan minua kohtaan. Tämä on ehtoollisen sakramentin hedelmä ja käyttö, josta sydämen täytyy tulla iloiseksi ja vahvaksi.”

Persoonallisella tavalla Luther yhdistää myös opin ehtoollisleivän ja -viinin ”muuttumisesta” sen kommuunioluonteeseen. Leipä ja viini muuttuvat Kristuksen tosi ruumiiksi ja vereksi siksi, jotta siihen osallistuvat voisi muuttua ja kasvaa rakkaudessa eläväksi yhteisöksi.

Kristitty lähimmäisen Kristuksena

Luterilainen reformaatio korosti siis voimakkaasti, että ehtoollinen synnyttää myös rakkauden ja vahvistaa sitä. Mutta mitä rakkauteen kuuluu? Millaisesta rakkaudesta on kyse?

Kun kuuntelee nykyaikaista populaarimusiikkia, rakkaus ymmärretään ennen kaikkea haluavana rakkautena, sellaisena, joka rakastuu kohteen arvoon ja kauneuteen, ja jonka haluan itselleni. Tämä eros-rakkaus on luonnollisesti osa Jumalan luomaa ihmisyyttä, ja siihen perustuu esimerkiksi suvun jatkuminen.

Uusi testamentti ei käytä kertaakaan rakkaudesta sanaa eros. Syy voi johtua siitä, että antiikissa erosta palvottiin jumaluutena, jonka välityksellä ihminen voi ylittää itsensä ja päästä kosketuksiin tuonpuoleisen kanssa. Käytännössä tämä saattoi tapahtua esimerkiksi uskonnollisessa tilassa ja tarkoituksessa järjestetyillä seksiorgioilla. Voi kysyä, onko tällaisella eros-rakkauden palvomisella yhtymäkohtia myös nykyaikana.

Uusi testamentti käyttää rakkaudesta usein miten termiä agape. Myös Luther korostaa agapeta, palvelevaa rakkautta. Jumala on itsensä lahjoittava rakkaus. Tämän johdosta myös hänen luomakuntansa heijastaa palvelevaa rakkautta ja jopa vihollisrakkautta. Omenapuu ja viljan tähkä antavat paljon yli sen, mitä ne tarvitsisivat lajin säilymiseen, niin että niistä riittää ravinnoksi ja iloksi meille ja metsän elämille, jopa lurjuksille.

Ainoan poikkeuksen luomakunnassa tekee ihminen, jossa itselle haluava ja palveleva rakkaus joutuvat usein epätasapainoon tai ilmiriitaan. Siksi Luther asettaa kaiken yhteiselämän päämääräksi palvelevan, siis itsensä lahjoittavan rakkauden. Se kohdistuu kauniin, arvokkaan ja ylevän sijasta siihen, mikä muiden silmissä alhaista ja arvotonta. Luther kirjoittaa Jumalan rakkauden ”alas katsovasta” ja hyötyajattelun ylittävästä luonteesta:

”Rakkauden käsky ei puhu: sinun on rakastettava rikkaita, mahtavia, oppineita, pyhiä. Rakkaus ei katso henkilöön. Niin tekee väärä lihallinen maailmanrakkaus, joka katsoo yksin henkilöön ja rakastaa niin kauan kuin siitä on hyötyä ja toivoa. Missä hyöty ja toivo on lopussa, myös rakkaus on lopussa. Mutta rakkauden käsky vaatii vapaaehtoista rakkautta jokaista kohtaan, katsomatta kuka hän on, vihollinen vai ystävä. Sillä rakkaus ei etsi hyötyä tai hyvää. Sen vuoksi rakkaus on toimivin ja mahtavin köyhiä, puutteellisia, pahoja, syntisiä, narreja, sairaita ja vihollisia kohtaan. Sillä heidän keskuudessaan rakkaus löytää kaikki kädet täyteen sietämistä, kärsimistä, kantamista, palvelemista ja hyvän tekemistä, kaikkina aikoina kylliksi ja kaikki paikat täynnä.”

Ehkä erityinen piirre Lutherin rakkauden teologiassa on ajatus siitä, että kristityn ottaa kannettavaksi myös lähimmäisen synti. Tämä ajatus on yllättävä, haastavakin. Tavallisesti kristittyjen yhteisössä pyritään pääsemään irti synnistä ja sanoutumaan irti pahasta – ja totta puhuen niin tehdään kaikissa yhteisöissä aina ateistisia kommunistivaltioita myöten. Seurakunnissa yksi väline on kirkkokuri tai kaitsenta. Niitä harjoitetaan faktisesti lähes kaikissa kirkkokunnissa. Reformoiduissa tunnustuskirjoissa kirkkokuria pidetään kirkon kolmantena tuntomerkkinä sanan ja sakramenttien rinnalla.

Vaikka luterilaiset pitivät kirkkokuria yhtenä osana seurakuntaelämää – kehottihan Jeesuskin ohjaamaan eksyneitä takaisin tielle – sille annettiin huomattavasti matalampi ja pehmeämpi profiili. Kyse oli enemmänkin lohdutuksesta ja sielunhoidosta, mihin termit consolatio fratrorum ja cura animarum viittaavat. Lutherin mielestä hurskaan on omaksuttava toisen synti ja annettava hänelle oma hurskaus:

”Ulkonainen rakkauden teko on hyvin suuri, kun annamme omaisuutemme toiselle ja tulemme palvelijoiksi. Suurinta on kuitenkin se, että annan pois vanhurskauteni ja annan sen palvella syntistä lähimmäistä. Sillä palveltaessa ja autettaessa ulkonaisesti, omaisuudella, rakkaus on vain ulkoisessa, mutta vanhurskauden ojentaminen on suurta ja se on sisäisessä: minun on oltava ystävä syntiselle ja rakastettava häntä. Minun on pidettävä häntä niin rakkaana, että etsin häntä ja tulen paimenen kaltaiseksi, joka etsii lammasta tai evankeliumin naiseksi, joka etsii kadonnutta rahaa. Siksi hurskaan miehen on puolustettava vanhurskaudellaan syntistä, hurskaan vaimon on annettava kunniansa pahimmalle huoralle. Sillä tätä ei tee maailma eikä järki. Siellä missä on pelkkä järki ja rehelliset, hurskaat ihmiset, siellä ei kyetä tekemään tällaista, vaan todistetaan hurskaus vain siten, että nyrpistetään nenää syntiselle.”

Luther käyttää jo Augustinukselta periytyvää kuvaa kirkosta syntisten sairaalana ja parannettavien majatalona, jossa Kristus hoitaa ihmisiä Laupiaan Samarialaisen tavoin:

”Tämä on evankeliumin summa: Kristuksen valtakunta on laupeuden ja armon valtakunta. Se ei ole mitään muuta kuin alituista kantamista. Kristus kantaa meidän kurjuuttamme ja sairauksiamme. Syntimme hän ottaa päälleen ja hän on kärsivällinen kulkiessamme harhaan. Hän kantaa meitä harteillaan yhä vielä eikä hän väsy kantamiseen. Saarnaajien tässä valtakunnassa tulee lohduttaa omiatuntoja, seurustella ystävällisesti ihmisten kanssa, ruokkia heitä evankeliumin ravinnolla, kantaa heikkoja, parantaa sairaita ja hoitaa jokaista tämän tarpeen mukaan. Se on myös jokaisen oikean piispan ja papin virka. He eivät saa käyttää väkivaltaa, kuten meidän piispamme nyt tekevät, panevat jalkapuuhun ja musertavat: hui, ylös ylös, ken ei tahdo, sen on pakko! Ei niin, vaan piispa ja saarnaaja olkoon sellainen, joka hoitaa sairaita. Tämä seurustelee näiden kanssa varovasti, jakaa hyviä sanoja, puhuu hienosti ja ystävällisesti sairaitten kanssa ja ahkeroiden kaikessa heidän kanssaan. Hänen ei ole kuviteltava muuta kuin että hänen hiippakuntansa ja seurakuntansa on parantola ja parantumattomien ihmisten sairaala.”

Kuvalla kirkosta syntisen sairaalana on siis myös virkateologisia seurauksia: Piispan, papin ja saarnaajan on toimittava sielunhoidollisesti ja oltava kuin se, joka hoitaa sairaita. Seurakuntalainen ei kuitenkaan voi ulkoistaa lempeyttä papeille eikä delegoida laupeutta piispoille tai saarnaajille. Ei voi olla niin, että seurakuntalainen vaatii kovin sanoin itselleen hyvää palvelua. Ei riitä sen vaatiminen, että minun verovaroillani viranhaltijat, siis muut, harjoittavat diakoniaa. Itsensä lahjoittava rakkaus ja laupeuden asenne koskee kaikkia seurakuntalaisia. Annetaan jälleen uskonpuhdistajan puhua:

”Kristittyjen laita on niin, että heidän keskellään on paljon syntisiä ja hauraita, niin että he ovat tekemisissä vain sellaista eikä pyhien kanssa. Sen tähden he eivät hylkää ketään, kantavat jokaista, niin, he ottavat syntisen ja kurjan vastaan yhtä sydämellisesti kuin jos he itse olisivat sellaisissa synneissä ja heikkouksissa. He rukoilevat heidän puolestaan, opettavat, kehottavat, rohkaisevat ja tekevät kaiken, minkä voivat heitä auttaakseen. Sellaista on oikea kristillisyyden laatu. Niin on meille Jumala tehnyt Kristuksessa ja tekee yhä.”

Kristityn yhteiskunnallinen kutsumus

Mikä on kristityn ja kristillisen yhteisön oikea suhtautuminen yhteiskuntaan ja maailmaan? Tämä asia oli tuolloin ajankohtainen, aivan kuten nytkin.

Keskiajalla syntyi hengellisiä liikkeitä, jotka korostivat, että Kristuksen evankeliumi vaatii erottautumaan pahasta maailmasta. Tämä erottautuminen oli erittäin keskeinen korostus esimerkiksi 1527 hyväksytyssä anabaptistien Schleitheimissa tunnustuksessa. Tuomari joutuu langettamaan tuomioita, tuohon aikaan jopa kuolemantuomioita ja sotilas taas taistelemaan tai panemaan toimeen esivallan päätöksiä.

Nykyaikana tällaisia erottautumiskorostuksia kuulee ehkä enemmän esimerkiksi Jehovan todistajien opetuspuheessa – he eivät esimerkiksi äänestä, käy asepalvelusta tai vietä joulua. Mutta kastajaliikkeiden teologiset perilliset esimerkiksi Amerikassa ovat tänään poliittisesti aktiivisia ja kantaaottavia. Euroopassa he toimivat usein aktiivisesti kristillisdemokraattisissa puolueissa yhdessä katolilaisten maallikkojen kanssa. Suomessakin kristillisdemokraattien puheenjohtajat Toimi Kankaanniemi ja Sari Essayah edustavat helluntailiikettä.

Augsburgin tunnustuksessa luterilaiset torjuivat erottautumista koskevan opin ja korostavat, että kristityn tulee harjoittaa kristillistä rakkautta nimenomaan osallistumalla hyvän yhteiskunnan rakentamiseen, ei erottautumalla siitä.

”Yhteiskunnallisen elämän asioista seurakuntamme opettavat, että yhteiskunnan lailliset järjestykset ovat Jumalan hyviä tekoja ja että kristityillä on lupa toimia esivallan viroissa, käyttää tuomiovaltaa, ratkaista oikeusasioita keisarillisen tai muun voimassa olevan lain mukaan, tuomita lain vaatimiin rangaistuksiin, käydä oikeutettuja sotia, olla asepalveluksessa, tehdä laillisia sopimukisia, omistaa yksityistä omaisuutta, vannoa vala esivallan sitä vaatiessa sekä solmia avioliitto.”

Varmemmaksi vakuudeksi tuomitaan sellaiset ”kasteenuusijat, jotka kieltävät kristittyjä osallistumasta näihin yhteiskunnallisiin tehtäviin”.

Omana vakaumuksenaan reformaattorit esittivät, että Kristuksen evankeliumi ”ei kumoa valtiota eikä perhettä, vaan vaatii nimenomaan, että ne on säilytettävä jumalallisina järjestyksinä ja että rakkautta tulee harjoittaa näiden järjestysten puitteissa. Sen tähden kristittyjen tulee välttämättä totella esivaltaansa ja sen lakeja, mikäli ne eivät käske tekemään syntiä, sillä siinä tapauksessa heidän tulee (Ap.t. 5:29) totella enemmän Jumalaa kuin ihmisiä (Apt. 5).”

Arvelen, että tämä on nykyisin kristittyjen yhteinen näkemys. Siksi Suomen Ekumeenisen Neuvoston tehtävä on entistä tärkeämpi, kun se tukee esivaltaamme rauhallisen ja oikeudenmukaisen yhteiskunnan vahvistamisessa. Esimerkiksi uskonnonvapautta, uskonnonopetusta tai turvapaikkapolitiikkaa koskevissa asioissa kannattaa toimia yhdessä. Se sekä ilmaisee jo olemassa olevaa kristittyjen ykseyttä että vahvistaa sitä tiellä kohti täyttä näkyvää ykseyttä.

 

*************

 

Lutherin sitaatit löytyvät muun muassa teoksista Johdatus luterilaiseen tunnustukseen (Hendrix & Gasmann), Uskon ja rakkauden sakramentti (Jari Jolkkonen) sekä Kaksi rakkautta (Tuomo Mannermaa).