Varkauden seurakunta – sillanrakentajien seurakunta

Rakkaat Varkauden seurakunnan jäsenet ja ystävät, sisaret ja veljet Kristuksessa. Varkauden kaupunkia halkovat monet vedet ja virrat, joiden yli täytyy päästä, jos mielii toiselle rannalle ja toisen luo.

Huomasin tämän joskus 1980-luvun puolessa välissä, kun nuorena partiolaisena osallistuin partiotaidon Suomen mestaruuskisoihin Varkaudessa. Sunnuntaina, väsyneenä vuorokauden vaeltamisesta saavuimme Hukkaputki-nimisellä neljän hengen vartiolla raskaiden rinkkojen kanssa päätösrastille Huruslahden rantaan. Partiokilpailuja tuntevat tietävät, että viimeinen rastiväli on usein kiritaival, jossa otetaan viimeisetkin mehut irti. Niin kävi nytkin. Meille annettiin tehtäväksi juosta kahta vierekkäistä uittotukkiriviä pitkin Pirtinvirran kohdalta Huruslahden yli. Arvaatte miten liukkailla ja pyörivillä tukeilla kävi. Laitoimme nuorimman ja ketterimmän kärkeen. Vain kymmenen metriä ennen vastarantaa hän rojahti kainaloita myöten hyiseen veteen. Me muut pääsimme vähemmällä, mutta emme kuivin vaattein. Viereisellä Pirtinvirran sillalla kaupunkilaiset katselivat ja pyörittivät päätään: Hulluja nuo partiolaiset.

Havahduin, että Varkaudessa tarvitaan siltoja, jos mielii toiselle rannalle ja toisen ihmisen luo.

********

Rakkaat kristityt! Oletteko tulleet ajatelleeksi, kuinka kipeästi varkautelaisten ihmisten elämässä ja Varkauden seurakunnan historiassa on tarvittu sillanrakennusta, jotta on voitu päästä ihmisiä erottavien virtojen yli?

Tänään juhlivan Varkauden seurakunnan synty on poikkeuksellinen: sen alkujuuri on vuonna 1865 perustettu ruukinseurakunta, joka perustettiin Varkauden Ruukin tehtaan johtajan, ruukinpatruuna Paul Wahlin aloitteesta. Ajatelkaa, kunnon maallinen yritys tunsi vastuuta työntekijöistään niin paljon, että halusi perustaa seurakunnan, joka yhdistäisi tehtaan väkeä toisiinsa. Yhtiö perusti myös papinviran, jonka tehtäviin kuului koulun pito ja jumalanpalvelusten, rippikoulun ja pyhäkoulun pito – ja varmaan myös työntekijöiden ohjaaminen hyviin tapoihin ja kunnialliseen elämään. Osattiinhan 1800-luvullakin juopotella, pettää, tapella ja varastaa. Ruukinseurakunnalla oli oma hautausmaa, köyhäinhoito ja kirkonkirjat, mutta ennen kaikkea se rakensi siltaa eri asemassa olevien työntekijöiden välille ja siltaa yrityselämän ja kirkon välille. Myös herätysliikkeet, erityisesti körttiläisyys ja lestadiolaisuus elivät rintarinnan ruukinseurakuntalaisten elämässä.

Toisenlaista, mutta yhtä sitkeää sillanrakennusta tarvittiin vuoden 1918 jälkeen, kun punaisten ja valkoisten joukkojen taisteluissa varkautelaiset olivat surmanneet toisiaan. Taisteluissa ja niitä seuranneissa oikeudenkäynneissä yli 300 miestä ammuttiin. Jännitteisessä tilanteessa sillanrakennus oli niin raskasta ja vaikeaa, että moni pappi ei pitkään jaksanut tehtävässä. Kesällä 1920 Varkauteen hakeutui kuitenkin nuori pappi Kustaa Sarsa, jonka kutsumukseksi tuli toimia Varkaudessa sillanrakentajana oikeistolaisten ja vasemmistolaisten välillä, ja kirkon ja työväenliikkeen välillä, joskus myös tehtaan johdon ja työntekijöiden välillä. Merkillisellä tavalla hän kykeni yhdistämään omassa ajattelussaan ja toiminnassaan uhrautuvan laupeudentyön ja väkevän julistuksen, sosiaalisen evankeliumin ja herätyskristillisyyden, diakonian ja liturgian, uskon ja rakkauden. Opin ja rakkauden välillä ei ollut erottavaa muuria, vaan yhdistävä silta.

Vuonna 1945 raskaiden sotavuosien jälkeen hän kirjoittaa Warkauden Lehdessä Varkauden seurakunnan toiminnasta: ”Sananjulistus on kaikunut sanomana synnistä ja armosta, yksityiseen sieluun kohdistuvana herätyshuutona sekä rakkauden ja oikeamielisyyden vaatimuksena yhteiseen elämään nähden, yhteiskunnallisen vanhurskauden julistuksena ja kristillisen lähimmäismielen herättäjänä.”

Samaa sillanrakentamisen tehtävää hoitaa myös nykyinen Varkauden seurakunta – luottamushenkilöt, työntekijät ja koko kirkkokansa – yhdessä kirkkoherra Olli Tynkkysen kanssa ja hänen johdollaan. Varkauden seurakunta on täällä sitä varten, että se rakentaisi siltaa ja yhteyttä eri ihmisten välille: naisten ja miesten, nuorien ja vanhojen, poliittisesti oikealla ja vasemmalla olevien, kirkollisten uudistajien ja perinnettä arvostavien, kärsivien ja elämässään onnistuneiden välille.

Mutta sen tehtävänä ei ole vain koota yhteen ihmisiä, vaan elää ja olla siltana Jumalan ja ihmisen välillä. Kun me tulemme tänne kirkkoon alttarin eteen, emme tule vain toistemme luo, vaan itse pyhän ja kaikkivaltiaan Jumalan kasvojen eteen. Silloin on pakko mennä itseen ja tunnistaa myös sellaisia itsessä olevia virtoja, jotka erottavat Jumalan armosta ja särkevät ihmissuhteitamme.

********

Hyvät sanankuulijat. Mitkä ovat tänään niitä erottavia virtoja, joiden yli meidän tulisi uskaltaa rakentaa siltaa?

Eikö ole usein niin, että syvimmät haavat löytyvät omasta perheestä, omien läheisten väliltä. Tahdon elää toisen kanssa, mutta välillä tuntuu, etten voi sietää häntä. Tuntuu, että toinen ei ota huomioon minun toiveitani ja tarpeitani. Toisaalta tunnustan, etten itsekään malta pysähtyä kuuntelemaan, mitä hyvää toinen toivoo, mihin hyvään hän pyrkii. Vaadin toista muuttumaan, vaikka voin muuttaa vain itseäni. Ojennan toista, vaikka en itse siedä ojentelua. Tahdon että minua kuullaan, mutta unohdan kuunnella toista.

Perhe-elämää varjostavat kuulemisvaikeudet ovat usein tyypillisiä myös työelämässä, kunnallispolitiikassa ja seurakuntaelämässäkin. Keskustelu ja väittely kuuluvat kaikkeen inhimilliseen toimintaan – monimutkaisten asioiden käsittely vaatii usein sitä – mutta yhteisen hyvän etsiminen vääristyy helposti arvovaltakiistoihin, eturyhmäajatteluun ja keskinäiseen epäluuloon. Toisen leimaaminen tukkii korvat. Epäluulo ja katkeruus vievät lopulta eri puolille, vastarannalle.

Ihmisinä olemme usein omassa jumalasuhteessamme ajautuneet vastarannalle, eroon Jumalan rakastavasta yhteydestä. Tunnistamme Jumalan käskyjen siunauksen, mutta emme seuraa niitä. Aavistamme Jumalan hyvyyden, mutta turvaudumme mieluummin rahaan, kunniaan ja nautintoon. Ihmisinä meillä ei ole mitään, jolla kuilu ylitettäisiin ja katkennut yhteys palautettaisiin.

*********

Luterilaisen uskon perusvakaumus, kaiken ilomme ja toivomme perusta on siinä, että Jumala itse tekee aloitteen ja ylittää meitä erottavat virrat. Koko evankeliumi Kristuksesta on yhtä kertomusta sillanrakennuksesta. Opetuksissaan hän ohjaa meitä rauhan ja sovinnon tielle. Kuolemallaan ja ylösnousemuksellaan hän sovittaa meidät Isän kanssa ja avaa meille tien rauhaan ja sovintoon.

Minulle oli pitkään sumeaa, mikä on helatorstain sisältö ja sanoma. Kun syventyy tarkemmin helatorstain Raamatun teksteihin ja niiden tulkintaperintöön, ne näyttävät pyörivän sen kysymyksen ympärillä, missä Kristus on. Missä Kristus on, missä voin hänet kohdata? Olennainen kysymys.

Evankeliumi näyttää vastaavaan, että Vapahtaja on poissa: hän ”erkani”, siis poistui oppilaidensa luota, jätti heidät yksin. Mutta jo apostolien ensimmäinen reaktio puhuu toista.  Kun evankeliumin mukaan Jeesus siunasi opetuslapset ja ”erkani” heistä, olisi kuvitellut, että oppilaat kääntävät selkänsä ja jatkavat matkaa. Mutta ei: he kumartuvat maahan saakka! Se on vaikuttava palvonnan ele. Luukkaalle on aivan selvää, että eivät opetuslapset osoita kunnioitusta ja palvontaa poissaolevalle, vaan läsnä olevalle Kristukselle. Siinä he myös tunnustavat Kristuksen Jumalaksi, sillä maahan kumartaminen osoitettiin vain ja ainoastaan Jumalalle. Samasta kertoo loppiaisen evankeliumi, kun idän tietäjät kumartuvat maahan saakka läsnä olevan Kristus-lapsen edessä.

Kirkon uskon mukaan Kristuksen täytyi mennä taivaaseen juuri siksi, että hän voisi olla Henkensä välityksellä läsnä kaikkialla, myös täällä tänään. Emme voi nähdä häntä ruumiillisena tai oman ruumiimme aistein. Mutta voimme kohdata hänet uskon silmin ja Pyhän Hengen välityksellä. Siksi Kristus ei ole vain kaukana ”ylhäällä” Isän oikealla puolella, vaan hän on myös täällä ”alhaalla”, läsnä ja lähellä. Voimme kohdata hänet jokaisessa kärsivässä ihmisessä, niin kuin hän itse opettaa Matteuksen evankeliumissa: ”Kaiken minkä olette tehneet yhdelle näistä vähäisimmistä, te olette tehneet minulle” (Mt. 25). Hän on läsnä siellä, missä kaksi tai kolme on koolla hänen nimessään, kuten hän itse lupaa toisessa Matteuksen evankeliumin kohdassa (Mt. 18). Hän on läsnä siellä missä selitetään kirjoituksia ja missä vietetään pyhää ateriaa, tämä on Emmauksen tien kertomuksen sanoma (Lk 24). Hän on läsnä jokaisen uskovan sydämessä, kuten Paavali julistaa Galatalaiskirjeessä. Juuri kirkkauteen korotettuna hän voi yhdistää taivaan ja maan, olla läsnä samaan aikaan Varkaudessa ja Venetsiassa ja tulla meitä lähelle ehtoollisen leivässä ja viinissä.

Varkauden seurakunnassa Kristus ei tarvitse sijaista, sillä sijaisen tarvitsee vain se, joka on poissa. Mutta Kristus ei ole poissa, vaan läsnä. Hän on läsnä sanassa ja sakramenteissa, köyhissä ja kärsivissä, uskossa ja rukouksessa. Varkauden seurakunta on täällä sitä varten, että jokainen meistä voisi löytää omaa elämää kannattelevaksi sillaksi uskon Kristukseen, rakkauden lähimmäisen ja toivon tulevaisuuteen. Tämä on se ainutlaatuinen, innostava ja itse Kristuksen antama tehtävä, johon teidät kaikki on kutsuttu. Ottakaa tämä kutsu innolla vastaan! Olkaa uskollisia tälle kutsulle! Lähtekää rohkeasti sillanrakennuksen: kutsukaa ihmisiä rakastavan Jumalan yhteyteen! Ja eläkää keskinäisessä rakkaudessa niin, että säilytätte ”Hengen luoman ykseyden” (Ef. 4:3).

Herra olkoon teidän kanssanne.