Avaussanat Kirkko etsii paikkaansa -symposiumissa 20.4.2015

Vaalien tulosten selviäminen merkitsee yksille voittoa, toisille tappiota ja kolmansille suoranaista kuolemaa. Viimeksi mainittuun ryhmään kuuluvat vaalikoneet: niiden kiinnostavuus tuntuu romahtavan heti, kun uurnilla on käyty ja äänet laskettu. Mutta palataanpa eilisen vaaliyön jälkeen hetkeksi ruumiin äärelle – elämmehän kirkkovuodessakin ylösnousemuksen aikaa.

Etsin vaalikoneista tämän seminaarin aiheeseen eli kirkon ja valtion välisiin suhteisiin liittyviä kysymyksiä. Niitä ei löytynyt juuri ollenkaan. Onko niin, että vaalikoneiden näkökulmasta nykytilaan ollaan tyytyväisiä tai asia ei juuri nyt kiinnosta?

Ainakin yksi poikkeus löytyi. Avoin vaalikone –nimisessä palvelimessa oli kysymys ”pitäisikö kirkko ja valtio erottaa toisistaan”.

Karkeasti noin viidesosa vastasi – mielestäni oikein –, että nehän jo ovat hyvin erillisiä, itsenäisiä tai jo kokonaan erotettu. Moni kuitenkin pohti kysymystä vakavasti ja vastasi kyllä tai ei. Toiset suhtautuivat asiaan ideologisesti, toiset taas pragmaattisesti. Pragmaatikot ajattelivat, että hyvä on sellainen malli, joka toimii käytännössä eikä pakota ketään mihinkään. Nämä eivät nähneet tarvetta muutokselle. Katsottiin myös, että nykymalli turvaa parhaiten köyhien ja lasten parissa tehtävän seurakunnan palvelutoiminnan.

Toiset taas suhtautuivat asiaan ideologisemmin. He katsoivat, että uskonto ja politiikka eivät kuulu yhteen, uskonto on yksityisasia tai edustaa taikauskoa ja sortovaltaa. Usein viitattiin myös valtion neutraalisuuteen. Eniten erottamista – mitä se tarkoittaakaan – kannattivat ehdokkaat, jotka kuuluvat vasemmistoliittoon, Suomen kommunistisen puolueeseen, Suomen työväen puolueeseen ja piraattipuolueeseen. Kiinnostavaa oli, että jotkut kirkkoon kuulumattomat tai ei-uskovat ilmoittivat kannattavansa erottamista, jotta kirkko voisi toimia vapaammin ja uskollisena omalle sanomalleen – siis solidaarisuudesta käsin.

Keskustelu kirkon ja valtion välisistä suhteista on usein epätarkkaa ja perustuu mielikuviin tai myytteihin. Ken niitä yrittää oikaista, ryhtyy epätoivoiseen hommaan. Yritän silti hahmotella historiallisia päämalleja, ja toivon, että voisin edes jollakin tavalla kirkastaa nykytilaa.

Kristityt elivät ensimmäiset vuosisadat vainottuna vähemmistönä. Konstantinolaisen käänteen jälkeen 310-luvulta alken kristinuskon tuli näkyväksi ja suhde valtioon piti tavalla tai toisella järjestää. Kirkon ja valtion välisen suhteen järjestämisessä voidaan erotella useita erilaisia malleja.

Kesaropapalismissa (1) kirkko on osa valtiota, ja keisari kirkon ylin johtaja. Tällainen malli oli tyypillinen varsinkin idän kristikunnassa. Monet ensimmäisistä kirkolliskokouksistakin olivat keisarin koollekutsumia. Kirkon kannalta mallin ongelma on se, että siinä kirkko ajautuu helposti pönkittämään kutakin hallitsijaa ja menettää helposti itsenäisyytensä ja tuoreutensa. Tämä on myös myöhempien valtiokirkkojen ongelma.

Lännessä taas kehittyi 1000-luvulla papalismi (2) jossa valtio oli kirkon osa ja paavi molempien johtaja. ”Kirkolla on kaksi miekkaa, hengellinen ja maallinen”, paavi Bonifacius VIII julisti vuonna 13030 bullassaan Unam sanctam ja jatkoi: ”voidakseen pelastua jokaisen luodun on ehdottomasti kuuluttava Rooman paavin alaisuuteen”.

Reformaatio tunnetusti hylkäsi paavin, ja sen aikana kehittyi erityisesti kolme muuta mallia. Radikaali reformaatio kehitti ajatuksen kirkon ja valtion täydellisestä erosta. Tämä konfliktimalli perustui eskapismiin (3): kristityn tuli erottautua valtiosta ja paeta sen viroista. Esimerkiksi uudestikastajien vuonna 1527 hyväksymässä Schleitheimin tunnustuksessa valtiota pidetään väkivaltaisena ja antikristillisenä pahan valtana, josta kristityn tuli erottautua säilyttääkseen sielunsa puhtaana ja kätensä viattomana.

Myös Ranskan ja myöhemmin Neuvostoliiton vallankumouksissa kannatettiin kirkon ja valtion jyrkkää eroa, mutta taistelevan ateismin lähtökohdista. Uskonnollinen fundamentalismi vaihtui ateistiseen fundamentalismiin. Historiallisesti kirkon ja valtion täydellistä erottamista koskevien vaatimusten taustalla on usein yhden vihamielinen suhtautuminen toiseen. Tämmöistä epäluulon hermeneutiikkaa kuulee yhä, esimerkiksi juuri mainitun vaalikoneen vastauksissa.

Sveitsin reformaation piirissä erityisesti Jean Calvin kehitti ajatusta kristokratiasta (4) tai jopa kristillisestä teokratiasta. Monarkian sijasta hän piti demokratiaa parempana sekä kirkossa että valtiossa. Toisaalta hän korosti, että Kristuksen evankeliumin tuli hallita molempia, sekä kirkkoa että valtiota. 1900-luvulla samaan traditioon liittynyt Karl Barth kehitti ajatusta Kristuksen herruudesta, jonka tuli heijastua myös valtion lainsäädännössä ja toiminnassa. Tämä oli 1900-luvun ekumeenisessa sosiaalietiikassa vallitseva käsitys, ja esimerkiksi luterilaiset arvostelivat sitä vähemmistöstä käsin ja syyttivät sitä teokraattisista tendensseistä.

Luterilainen reformaatio kehitti regimenttiopin (5), joka eroaa näistä kaikista. Regimenttioppi korosti yhtäältä valtion ja kirkon itsenäisyyttä, mutta piti toisaalta molempia Jumalan asettamina. Ne ovat ikään kuin kaksi itsenäistä raidetta, jotka toisaalta kannattelevat samaa junaa ja ohjaavat sitä samaan suuntaan. Maallisen regimentin eli hallitusvallan välityksellä Jumala pitää huolta ihmisen ajallisesta hyvästä, kun sotilaat valvovat ja tuomarit jakavat oikeutta. Hengellisen regimentin välityksellä Jumala huolehtii ihmisen iankaikkisesta hyvästä, kun kirkossa julistetaan evankeliumia ja vahvistetaan uskoa, toivoa ja rakkautta. Poliittiset johtajat ja terveen järjen käyttö saivat tässä mallissa hyvin itsenäisen osan. Tunnettu on se Lutherin sutkautus, että ”maailmaa ei voi hallita rukousnauhalla” ja että ”parempi on viisas ja jumalaton hallitsija kuin tyhmä ja hurskas”.

Ruotsi-Suomessa Kustaa Vaasa käytti hyväksi reformaation paavi-kriittisyyttä ja regimentti-oppia sosialisoimalla kirkon omaisuuden ja tekemällä itsestään kirkon pään. Suomessa reformaatio vahvisti valtiokirkollisuutta, siis yhtä versiota kesaropapalismista.

Venäjän liittäessä luterilaisen Suomen itseensä 1800-luvun alussa syntyi erikoinen tilanne: venäläinen ortodoksi-keisari joutui olemaan protestanttisen kirkon pää. Molemmille kiusalliseksi kehittynyt tilanne purettiin Schaumannin kirkkolaissa 1869, kun kirkkoa koskeva päätöksenteko siirrettiin keisarilta ja senaatista kirkon omalle toimielimelle, kirkolliskokoukselle. Oikeudellisesti kirkko itsenäistyi valtiosta Schaumannin kirkkolaissa ja valtio itsenäistyi kirkosta vuoden 1919 uskonnonvapauslaista, joka sisälsi sekä positiivisen että negatiivisen uskonnonvapauden.

Regimenttioppi on yhä ajankohtainen. Nykyinen tilanne Suomessa heijastelee sitä. Arkkipiispa John Vikström (STKSJ 136) on kitetyttänyt regimenttiopin perusidean kahteen teesiin.

  1. Maailmaa ei ole hallittava evankeliumin avulla.
  2. Myös maailman ja yhteiskunnan asioita on järjestettävä Jumalan tahdon mukaisesti.

Ensimmäinen torjuu teokratian. Raamattua ei pidä käyttää kuntakaavoituksen tai karjanjalostuksen tapaisiin asioihin, mieluummin luotetaan maalaisjärkeen. Suomen evankelis-luterilainen kirkko on alusta lähtien halunnut pitää pesäeroa kristillisiin puolueisiin.

Toinen torjuu sekularismin. Se tasapainottaa ensimmäistä väittämällä, että luterilaisen käsityksen mukaan maailma ei toisaalta ole Jumalasta irrallinen, vaan politiikkaa, hallintoa ja taloutta on hoidettava tavalla, joka heijastaa maailman Luojan tahtoa ja hyvyyttä.

Regimenttioppi on paradoksaalinen, mikä on sen vahvuus, mutta myös ongelma: usein oppi on ymmärretty kapeasti ja väärin niin, että kirkkoa ja valtiota pidetään kokonaan toisistaan omalakisina laatikkoina samassa lipastossa.

Kirkkohistorian professori Eino Murtorinteen mukaan luterilaisuuden kiusaukseen kuuluu kriittisen etäisyyden häviäminen suhteessa valtioon.

”Esivallan kunnioittaminen ja kuuliaisuus sitä kohtaan ovat muodostuneet siinä määrin korostuneiksi päähyveiksi, että Lutherin tässä yhteydessä korostaman lainsaarnan merkitys on jäänyt väistämättä toisarvoiseen asemaan tai peräti mitätöitynyt. Tähän samaan kehityslinjaan on ehkä kuulunut luterilaisille kansankirkoille joskus leimallinen piirre, että ne ovat olleet enemmän kiinnostuneita hyvien suhteiden säilymisestä maalliseen esivaltaan kuin esimerkiksi kirkon tunnusmerkkien puhtaana säilymisestä.” (Lutherin regimenttiopin poliittinen ulottuvuus. Kirjassa Luther ja yhteiskunta 1983, 33. STKSJ 136).

Edellä olen tahtonut osoittaa, että kirkon ja valtion välisen suhteen järjestäminen ei ole aivan yksinkertaista. Kaikkiin malleihin liittyy omat ongelmansa. Lisäksi nykymallista liikkuu paljon yksipuolisia käsityksiä, joita lähes mahdoton purkaa. Jotenkin nämä asiat nyt vain on järjestettävä. Palaan vaalikoneen kysymykseen ”tulisiko kirkko ja valtio erottaa”.

Omissa korvissani tämä kuulostaa kompakysymykseltä. Suomessa ei ole kirkkovaltiota eikä valtiokirkkoa. En tiedä ketään, kuka sellaista tavoittelee. Vaikka joidenkin tutkijoiden mielestä valtiokirkko on liukuva kumikäsite, sillä on kuitenkin historiallisesti melko vakiintunut sisältö: valtiokirkolla tarkoitetaan mallia, jossa kirkko on osa valtion hallintoa ja sen koneistoa (vrt. kesaropapalismi). Nykyisin tällaista mallia tulee lähelle esimerkiksi Norja, jossa kuningas on kirkon pää, seurakunnan budjetti on osa kunnan budjettia ja pappien palkkaus valtion tehtävä. Vastaavasti Tanskassa kirkon asioista päättää viime kädessä hallitus ja kirkkoministeri. Tässä mielessä pidän ongelmallisena, että kaikki tutkijat (esimerkiksi Robbes ja Minkenberg) eivät näe riittävästi Suomen eroa Norjaan tai Tanskaan.

Keskustelu kirkon ja valtion suhteiden järjestämisestä ei saa perustua edun ajamiseen, nitistyshaluun tai vastakkainasetteluun. Parempi lähtökohta, että pyritään yhdessä huolehtimaan sekä kansalaisten että kirkkojen ja uskonnollisten yhdyskuntien uskonnonvapaudesta. Pakkouskonto ja pakkouskonnottomuus eivät sovi länsimaiseen demokratiaan.

Muun muassa Pekka Haavisto on korostanut käytännöllistä toimivuutta: ”Olen aika pragmaattinen kirkon ja valtion suhteessa.” Haavisto toivoo, että kirkon veronkanto-oikeuden kautta se pystyy huolehtimaan esimerkiksi diakoniasta ja kulttuurihistoriallisista keskustoista kirkkorakennuksineen, kirkkopuistoineen ja hautausmaineen. ”En haluaisi nähdä pakkomyyntiin tulevia kirkkorakennuksia tai kirkkopuistoja” (Uusi Suomi 29.1.2012, Niklas Herlin –kolumni).

Esimerkiksi avioliittoon vihkimisessä pragmaattinen ja ideologinen tulokulma näyttävät erilaisilta ja johtavat hyvin erilaisiin malleihin.

Ideologi lähtee liikkeelle periaatteesta: valtion tulisi toteuttaa ihanne neutraliteetista, minkä johdosta kaikkien vihkimisten tulisi olla siviilivihkimisiä. Tällä on hintalappu: korvatakseen noin neljänkymmenen eri kirkko- ja uskontokunnan suorittamaa 12 000 vuosittaista kirkollista vihkimistä valtio joutuu perustamaan lisää virkoja ja tiloja. Lisäksi nämä vihkiparit ja heidän vieraansa joutuvat käymään vihillä perjantaina maistraatissa ja lauantaina kirkossa. Voi myös kysyä, onko arvoneutraalius mahdollista ja onko se illuusio, joka lopulta käytännössä taipuu pakkouskonnottomuuteen?

Pragmaatikko hyväksyy, että siviilivihkimisen lisäksi myös kirkkojen ja uskonnollisten yhteisöjen suorittama avioliittoon vihkiminen toteuttaa avioliitolle säädetyt oikeudellisesti seuraukset. Hän perustelee asiaa käytännöllä: nykymalli tulee kansalaisille helpommaksi ja valtiolle halvemmaksi ilman, että kenenkään oikeuksia loukataan.

Jotkut näkevät valtiokirkon piirteitä siinä, että kirkko mainitaan Perustuslain 76 §:ssä. Pykälässä on vain kaksi lausetta: ”Kirkkolaissa säädetään evankelis-luterilaisen kirkon järjestysmuodosta ja hallinnosta. Kirkkolain säätämisjärjestyksestä ja kirkkolakia koskevasta aloiteoikeudesta on voimassa, mitä niistä mainitussa laissa erikseen säädetään.”

Itse en näe tässä valtiokirkon syntysanoja. Meillä on laki Punaisesta Rististä, mutta emme silti sano, että se on ”valtiopunainenristi” – kyse on itsenäisestä yhdistyksestä, jonka valtio tunnustaa. Järjestön mainitseminen lainsäädännössä ei rajoita siihen kuulumattomien oikeuksia. Edelleen käytännössä perustuslain viittaus kirkkolain säätämisjärjestykseen enemmänkin korostaa kirkon ja valtion eroa kuin sitoo ne toisiinsa. Säätämisjärjestys on näet tehty sellaiseksi, että siinä suojataan kirkon oikeus päättää itse omasta opistaan. Kirkkoon kuulumattomien oikeuksia tai velvollisuuksia se ei kosketa mitenkään. Ongelma on pikemminkin se, ettei kirkossa aina ymmärretä, kuinka autonominen ja itsenäinen se oikeasti on.

Pragmaattisesta näkökulmasta voisi olla helpompi, että kirkkolain alaa supistetaan voimakkaasti. Esimerkiksi Ruotsissa kirkkolaki sisältää vain 14 pykälää.

Englannissa on valtiokirkko, mutta sillä ei ole verotusoikeutta. Suomessa molemmat asiat ovat päinvastoin. Toisin kuin usein luullaan, Suomessa yritykset eivät maksa kirkollisveroa eikä valtio anna kirkolle toiminta-avustusta. Kyseessä on korvaus yhteiskunnallisten tehtävien hoidosta, erityisesti hautaustoimesta. Kirkko tuskin kärsisi siitä, että hautaustoimi siirrettäisiin kunnan tehtäväksi. Mutta voi olla vaikea löytää kunnanjohtajaa, joka säästöpaineiden keskellä tahtoo kunnan satojen lakisääteisten tehtävien lisäksi vielä hautaustoimien. Voi myös kysyä, tulisiko se paremmin tai edullisemmin hoidetuksi?

Nykyinen kirkollisverojärjestelmä on tapa kerätä neljän miljoonan ihmisen yhteisön jäsenmaksu verotuksen yhteydessä. Muista veroista poiketen se kerätään vain kirkon jäseniltä. Siksi sillä on jäsenmaksun luonne, hieman samaan tapaan kuin ay-jäsenmaksu. Tavallaan se toteutetaan ostopalveluna: luterilainen kirkko ostaa vuosittain noin 18 miljoonan eurolla jäsenmaksunsa keräyspalvelun valtiolta, joka toteuttaa sen verotuksen yhteydessä. Ruotsissa valtio kerää tämän jäsenmaksun Ruotsin kirkolle ilmaiseksi. Suomessa valtio kerää jäsenmaksun ilmaiseksi ortodoksiselle kirkolle.

Suomea sitovien EU-sopimusten mukaan yhteiskunnan on huolehdittava armeijan ja vankiloiden tapaisissa pakkolaitoksissa positiivisen uskonnonvapauden toteutumisesta. Uskonnollisen pluralismin myötä vankila- ja sotilaspappien tehtävästä on tullut kahtalainen: hän toimii yhtäältä pappina oman kirkkonsa jäsenille tai toisaalta huolehtii siitä, että muiden kirkkojen ja uskontokuntien sotilaat ja vangit saavat oman uskontonsa mukaisten paimenten palvelut. Oman alueeni sotilaskomentajat ja vankilanjohtajat pitävät järjestelyä toimivana.

Luterilaisen kirkon ongelmana on ollut, että se on usein tyytynyt pirskottamaan vihkivettä kuulloinkin vallitsevien olojen ja hallitsijoiden päälle. Kirkossa olisi hyvä ymmärtää, kuinka itsenäinen ja vapaa se oikeasti on.

Toisaalta mikään ei ole turhempaa kuin tehdä vaikeita elinsiirtoja terveelle potilaalle. Jos valtion ja evankelis-luterilaisen kirkon suhteita aletaan kehittämään kapeasta ideologiasta käsin tai nykytilanteen logiikkaa ymmärtämättä, joudutaan helposti ilmoittamaan: ”leikkaus onnistui, potilas kuoli”. Hyvä olisi ensin selvittää, onko potilas ylipäänsä sairas.

Suurempi kehittämistarve näyttää liittyvän siihen, miten valtio voisi tunnistaa ja tunnustaa eri vähemmistökirkkojen ja –uskontokuntien läsnäolon yhteisessä isänmaassamme.