Vanhoista tulkinnoista eteenpäin

Rakkaat sisaret ja veljet Kristuksessa,

Tänä vuonna ekumeenista rukousviikkoa vietetään yhteiskunnallisesti uudenlaisessa tilanteessa. Maahamme on tullut vuoden sisällä yli 30 000 turvapaikanhakijaa. Heidän kasvonsa ja kolkutuksensa maamme porteilla ovat tuoneet konkreettisiksi sanomat sodista Lähi-Idässä ja Afganistanissa.

Aluksi turvapaikanhakijat herättivät monissa myötätuntoa ja auttamisintoa. Tähän myös eri kirkot seurakuntineen ovat osallistuneet esimerkillisellä tavalla. Nyt tilannekuva on muodostunut realistisemmaksi ja monimutkaisemmaksi. Jotkut ovat tulleet omaehtoisesti, toiset ehkä ihmissalakuljetuksen seurauksena. Osa pakenee sotaa ja etsii fyysistä turvaa, osa pakenee toivotonta taloustilannetta ja etsii parempaa tulevaisuutta. Osa haluaa jäädä, osa palata takaisin ja toiset käännytetään takaisin vastentahtoisesti.

Osa suomalaisista tuntee huolta uudessa tilanteessa, ja kysyy, onko meillä varaa? Tuovatko turvapaikanhakijat mukanaan väkivaltaa? Pystytetäänkö Suomeen pian minareetit? Totta on sekin, että sekä yksittäiset maahanmuuttajat että maahanmuuttoa vastustavat kantasuomalaiset ovat syyllistyneet rikoksiin.

Keskustelimme joulukuun alussa Kuopiossa toimivien kirkkokuntien edustajien kesken siitä, miten eri kirkot ovat suhtautuneet turvapaikanhakijoihin. Oli oikeastaan aika yllättävää, kuinka linja oli hahmottunut samankaltaiseksi. Monet kirkot suhtautuivat myötätuntoisesti ja avoimesti turvapaikanhakijoihin. Moni oli ehtinyt tutustua heihin ja järjestää heille erilaista toimintaa helpottaakseen turvapaikanhakijoiden tuntemaa vierautta. Epäilemättä kirkkojen paimenet olivat lukeneet Raamattunsa, jonka kertoo, että Vapahtajamme syntyi pakolaiseksi ja opetuksissaan hän samaisti itsensä muukalaisiin ja outoihin (kreik. ksenos), siis nälkäisiin, janoisiin, asuntoa vailla oleviin, sairaisiin, alastomiin ja vankeihin, joiden kasvoissa hän tulee yhä uudestaan luoksemme (Matt. 25).

Edelleen eri kirkkojen johtajat olivat yksimielisiä siitä, että uskonnonvapautta pitää kunnioittaa. Tämä tarkoittaa mielestäni neljää asiaa.

Ensiksi kristinuskon pohjalta suhtaudumme turvapaikanhakijoihin ennen kaikkea ihmisinä, tukea ja apua tarvitsevina lähimmäisinä, emme kalastelun tai käännyttelyn kohteena. Turvapaikanhakijoita ”käännyttää” valtio, eivät kirkot.

Toiseksi uskonnonvapaus tarkoittaa sitä, että turvapaikanhakijoilla on oikeus saada oikeaa tietoa siitä, mitä kirkkoja täällä toimii ja mitä kristillinen usko merkitsee Suomessa. Tällainen tiedon ja ymmärryksen lisääminen on järkevää jo kotoutumisen takia.

Kolmanneksi uskonnonvapaus tarkoittaa, että turvapaikanhakijalla on oikeus harjoittaa omaa uskontoaan. Vaikka joukossa on kristittyjä, suurin osa heistä on muslimeja, osa vakaumuksellisia, osa maallistuneita, aivan kuten kirkkojen jäsentenkin joukossa.

Neljänneksi uskonnonvapaus tarkoittaa sitä, että jokaisella ihmisellä, myös turvapaikanhakijalla on oikeus vaihtaa uskontoa hänen itse niin tahtoessaan. Jos joku tahtoo tulla kristityksi ja ottaa vastaan kasteen, länsimaisessa oikeusvaltiossa sen pitää olla mahdollista. Tällaisen uskonnonvapauden tulee olla valtion suojeluksessa. Tämä on hyvä muistaa, sillä monet pelkäävät kristityksi kääntymisen seurauksia sekä itselle että omaisilleen.

Olin myönteisesti yllättynyt, kuinka inhimillisesti, arvostavasti ja kunnioittavasti eri kirkkojen edustajat suhtautuivat turvapaikanhakijoihin, myös heidän uskonnon- ja omantunnonvapauteensa.

Meillä on Suomessa vielä pitkä tie, kun opettelemme kohtaamaan eri kulttuureja ja elämään rauhanomaisesti rinnakkain erilaisten vakaumusten kanssa. Tässä ekumeenisella kokemuksella voi olla paljon annettavaa. Ekumenialla tarkoitetaan kristillisten kirkkojen pyrkimyksiä yhteistyöhön ja ykseyteen. Kristillisiä kirkkoja ovat Kirkkojen maailmanneuvoston perusasiakirjan mukaan ne, jotka tunnustavat uskoa kolmiyhteiseen Jumalaan, tunnustavan Jeesuksen Kristuksen Vapahtajaksi ja tosi Jumalaksi, tunnustavat Pyhän Raamatun uskon ohjeeksi ja jotka tämän uskon pohjalta palvelevat kaikkia ihmisiä lähimmäisenrakkauden toteuttamiseksi.

Ekumenia on siis kristillisten kirkkojen välistä toimintaa, eikä sitä pidä sekoittaa uskontodialogiin, jolla taas tarkoitetaan uskontojen välistä vuoropuhelua. Molemmissa on kuitenkin paljon samaa dynamiikkaa. On suhtauduttava toisiin ystävällisesti, on kunnioitettava toisen vakaumusta ja on kuunneltava toisen itseymmärrystä, jotta voisi oppia elämään rinnakkain.

Rakkaat kristityt. Tänä vuonna aloitamme valmistautumiseen luterilaisen reformaation muistovuoteen. Ensi vuonna tulee kuluneeksi 500 vuotta siitä, kun augustinolaismunkki, katolilainen pappi ja Raamatun selitysopin professori Martti Luther julkaisi kuuluisat aneteesinsä, jotka laukaisivat uskonpuhdistuksen.

Luterilaisessa reformaatiossa oli ja on kyse ennen kaikkea roomalais-katolilaisten ja luterilaisten välisestä perheriidasta. Meidän on sitä käsiteltävä ja soviteltava. Siksi olen iloinen, että tänään olemme saaneet Kuopioon vieraaksemme Suomen katolisen hiippakunnan piispan Teemu Sipon. Käymme virallisia luterilais-katolisia oppikeskusteluja kirkkomme delegaatteina. Mutta voin kertoa, että tapaamme ja keskustelemme myös vapaamuotoisemmin Savossa piispa Arsenin saunan lauteilla. Virallisten oppikeskustelujen rinnalla tarvitaan myös inhimillisellä tasolla tapahtuvaa vuoropuhelua.

Vaikka reformaation perinnön jälkilöylyt tuntuvat erityisesti nykyisten luterilaisten ja katolilaisten iholla, uskonpuhdistuksen seuraukset koskettavat tänään myös niin sanottuja vapaiden suuntien kirkkoja, kuten helluntailaisia, vapaakirkkoja, adventisteja, metodisteja ja baptisteja. Vaikka reformaatio oli katolisen kirkon sisäinen kriisi, sen seuraukset koskettavat täällä Suomessa myös ortodokseja.

Aiemmin luterilaiset viettivät uskonpuhdistuksen ”riemujuhlia” osoittaakseen oman olemassaolonsa oikeutusta. Luther ja muut isät saatettiin kuvata kirkkaina evankeliumin valon tuojina katolisen keskiajan sysimustalla taivaalla. Katolaiset taas olivat taipuvaisia pitämään Lutheria omavaltaisena kapinallisena, ja he korostivat mielellään uskonpuhdistuksen vahingollisia seurauksia kirkon ykseydelle.

Tänään näistä yksipuolisista, ideologisista ja vanhentuneista tulkinnoista on päästy eteenpäin.

Yhteisessä asiakirjassa From Conflict to Communion katolilaiset voivat tänään yhdessä luterilaisten kanssa iloita reformaatiosta, koska se asetti kristinuskon ja kirkon uudistumisen keskukseksi vapaaksi tekevän evankeliumin Jeesuksesta Kristuksesta. Tämä ilmaistaan vahvasti esimerkiksi Lutherin aneteesissä numero 62: inhimillisten ansioiden sijasta ”Kirkon todellinen aarre on Jumalan kunnian ja armon kaikkein pyhin evankeliumi”. Eikö tämä Kristuksen evankeliumi yhdistä kaikkia meitä myös tänään? Eikö tämä evankeliumi, ilosanoma Jumalan hyvyydestä ja rakkaudesta, ole yhteisen ilomme perusta myös tänään?

Samalla luterilaiset voivat nyt yhdessä katolilaisten kanssa ilmaista surua siitä, että vastoin kaikkien, siis myös vastoin luterilaisten tarkoitusta, reformaatio johti 1517–1555 välisenä aikana lännen kirkon jakaantumiseen. Siihen emme voi olla tyytyväisiä, se ei ole Kristuksen tahdon mukainen, ja se haittaa kristittyjen yhteistä todistusta myös tänään.

Rakkaat sisaret ja veljet. Iloitsen siitä, että tänään olemme yhdessä kokoontuneet kuulemaan Jumalan sanaa, rukoilemaan ja juhlimaan evankeliumia. Siitä tänään myös yhdessä todistamme. Siunatkoon meitä kaikkivaltias ja armollinen Jumala.