Piispa emeritus Munib Younanin esitelmä Kuopion vierailulla 8.2.2019

Rakkaat sisaret ja veljet Kristuksessa:

 

On suuri ilo saada käydä taas Kuopioon.  Meidän yhteys Kuopion hiippakuntaan on ollut pitkä. Minä kunniotan tätä yhteyttä ja toivon että se jatkuu. Kiitän teitä tästä kumpanuudesta.

 

  1. Uskonnot ja rauhanrakentaminen

 

Elämme levottomia aikoja. Tai oikeastaan sydäntä särkeviä aikoja. Maailmassa on ainakin 126 konfliktia, joihin ei ole näkyvissä selvää ratkaisua. Optimismi poliittisen ratkaisun löytämiseksi Israelin ja Palestiinan konfliktiin on vähäisempää kuin koskaan. Syyriassa ja Irakissa näemme, miten vähemmistöt, mukaan lukien monet kristityt, kärsivät yhä uskonnollisten ääriryhmien julmuudesta.

 

Uskonnolla voi olla paljon annettavaa rauhanrakentamiseen. Monien mielestä lähtöolettamuksemme on väärä. Monille ihmisille on selvää, että uskonnolliset vakaumukset synnyttävät ainoastaan konflikteja ja väkivaltaa, eikä niillä ole mitään annettavaa rakennettaessa rauhaa.

 

Tiedämme, että uskonnon nimissä ihannoidaan väkivaltaa. Vaikein esimerkki on Irakissa toimiva Irakin ja Levantin islamilainen valtio eli ISIS, jota arabian kielellä kutsutaan nimellä Da’esh. Järjestön mukaan šaria-laki oikeuttaa brutaaliin väkivaltaan shiiamuslimeja, maltillisia sunnimuslimeja, jesidejä, druuseja ja kristittyjä kohtaan. Lyhyesti sanottuna jokainen, joka ei ole samaa mieltä heidän kanssaan, on hirvittävän väkivallan kohde.

 

Koska Da’esh ja muut uskonnolliset ryhmittymät liitetään uskontoon, uskonto leimautuu joidenkin sellaisten ihmisten silmissä, jotka eivät koskaan ryhtyisi niin äärimmäisiin tekoihin. Joissain konteksteissa uskonnoilla on huono maine, koska ne eivät ole enää relevantteja, kun taas Lähi-idässä uskonnoista on tullut aivan liian relevantteja jokapäiväisessä elämässä.

 

Ovatko uskonnot – erityisesti monoteistiset juutalaisuus, kristinusko ja islam – osasyyllisiä maailman ongelmiin, vai voivatko ne olla osa nykypäivän konfliktien ratkaisua? Ensin on määriteltävä, mikä näiden uskontojen todellinen tarkoitus on. Mitä ne haluavat seuraajilleen ja maailmalle? Haluavatko ne luoda ihmisiä, jotka noudattavat jokaista sääntöä mutta laiminlyövät lähimmäisiään? Vai edistävätkö ne Jumalan rakkautta ja samalla kaikkien ihmisten rakastamista? Kuten arvannette, minä olen ehdottomasti jälkimmäisen kannalla. Kuten Jeesus sanoi Kolmannen ja Viidennen Mooseksen kirjan tiivistelmässään, lain ja profeettojen perustana on rakkauden kaksoiskäsky: ”Rakasta Herraa, Jumalaasi, koko sydämestäsi, koko sielustasi ja mielestäsi” ja ”lähimmäistäsi niin kuin itseäsi” (Matt. 22:38–39).

 

Joskus auttaa, kun jonkin toisen uskonnon edustaja muistuttaa, mitä on olla kristitty. Näin tapahtui, kun lokakuussa 2007 kristittyjen kirkkojen johtajat ympäri maailman saivat 138 muslimioppineelta Jordaniassa laaditun kirjeen, jonka otsikkona oli ”Yhteinen sana meidän ja teidän välillä”.  Kirjeen allekirjoittaneet muslimit halusivat kaataa hajaannuksen ja epäluulon muurit kutsumalla “kristityt meidän kanssamme yhteen sille pohjalle, joka meille on yhteinen, ja joka samalla on uskomme perusta: rakkauden kaksoiskäsky.” Muutaman viime vuoden aikana olen palvellut Jordanian prinssi Ghazin ja muiden rinnalla Maailman uskontojenvälisen yhteisymmärryksen viikko –palkinnon tuomaristossa. Palkinto jaetaan ihmisille, jotka ovat edistäneet muslimien ja kristittyjen välisiä suhteita. Jordania on myös isännöinyt muslimi-imaamien ja kristittyjen kirkkojen johtajien välistä tärkeää dialogia, joka edistää rauhan säilyttämistä ja menneiden erimielisyyksien käsittelyä.

 

Ihmisten välisen ja ihmisten ja Jumalan välisen suhteen vahvistaminen on uskonnon perimmäinen tarkoitus. Siksi uskallamme sanoa, että ne ihmiset, joille Jerusalem on pyhä kaupunki, voivat todella edistää rauhaa. Jokainen näistä suurista uskonnoista – joiden perustana on todistus Abrahamin vieraanvaraisuudesta muukalaisia kohtaan ja uskollisuutemme Jumalan Sanalle – ohjaa seuraajiaan kunnioittamaan, ei demonisoimaan toisiaan. Jotkut saattavat tyrmätä tämän idealistisena uskonnon puolustamisena. Niiden todellisuus poikkeaa liikaa toisistaan. Kuitenkin, jopa nykyään, on paljon todisteita aivan päinvastaisesta. Voin perustella tätä näkökulmaa omalla kokemuksellani, sillä olen nähnyt rakentavia ja positiivisia uskontojenvälisiä kohtaamisia omin silmin. Se on mahdollista, ja vieläpä Jerusalemissa!

 

Yksi esimerkki hyvästä uskontojenvälisestä yhteistyöstä on Pyhän Maan uskonnollisten instituutioiden neuvosto (The Council of Religious Institutions in the Holy Land CRIHL). Vuonna 2005 perustettu CRIHL on ensimmäinen neuvoa-antava elin, joka edustaa Pyhän maan korkeimpia uskonnollisia viranomaisia. Pyhän maan paikalliskirkkojen johtajien lisäksi ryhmään kuuluvat Israelin päärabbinaatti ja palestiinalaishallinnon islamilainen waqf. Olemme saaneet yhdessä aikaan paljon, muun muassa nopean toiminnan verkoston, jonka tehtävänä on reagoida silloin, kun uskontoja on häpäisty.

Eräs viimeaikaisista hankkeistamme on ollut tuen antaminen tutkimukselle, jossa analysoidaan palestiinalaisten ja israelilaisten oppikirjojen tapaa kuvata naapuriaan. Vuonna 2013 julkaistu tutkimus ”Omien narratiiviemme uhrit: toisen kuvaaminen israelilaisissa ja palestiinalaisissa koulukirjoissa” oli vedenjakaja Pyhän maan rinnakkaisissa narratiiveissa. Havaitsimme uusimpien empiiristen menetelmien avulla, millä tavalla lapsillemme antamamme kirjat muovaavat heidän asenteitaan ja käsityksiään heidän ympärillään olevista ihmisistä.

 

Israelin ja Palestiinan opetusministeriöiden yhteinen tavoite on luoda opetussuunnitelmat, joiden pohjana on molemminpuolinen ymmärrys ja kunnioitus. Tutkimus kuitenkin paljasti, että minkään yhteisön oppikirjoissa ei kerrottu toisten kansojen uskonnoista. Lisäksi Jerusalemin pyhä kaupunki oli kuvattu kirjoissa kunkin yhteisön yksinoikeutena. Niissä ei korostettu rinnakkaiselon merkitystä eikä vertailtu tai soviteltu palestiinalaisten ja israelilaisten elämän perustana olevia ristiriitaisia narratiiveja, vaikka se olisi välttämätöntä yhteistä tulevaisuutta rakennettaessa.

 

Haasteista huolimatta hyvä uutinen on se, että CRIHL ponnistelee yhdessä näiden ongelmien ratkaisemiseksi. Tutkimustulosten avulla voimme lähestyä havaitsemiamme ongelmia antaaksemme sekä palestiinalaisille että israelilaisille lapsille todenmukaisemman ja toiveikkaamman kuvan rauhanomaisesta rinnakkaiselosta tulevaisuudessa. Tavoitteemme on tehdä oppikirjoista inklusiivisempia, jotta lapset kasvaisivat tuntemaan ja kunnioittamaan naapureidensa uskoa ja uskonnonharjoittamista. Se, että juutalaiset, kristityt ja muslimijohtajat pyrkivät tähän tavoitteeseen yhdessä, on merkki uskontojen roolista rauhanrakentamisessa.

 

  1. Uskonnolla perusteltu ekstremismi

 

Nykyään on monia ryhmittymiä, jotka yrittävät politisoida uskonnon tai uskonnollistaa politiikan. Niinpä uskonnolla perustellaan väkivaltaa ja vääryyttä. Siksi meidän on kysyttävä: Onko uskonto Lähi-idän ja ehkä koko maailman, myös Yhdysvaltojen, suurin ongelma?  Vai onko varsinainen ongelma uskonnollinen ekstremismi? Joidenkin mielestä uskonnollinen ekstremismi on uskonnollisuuden luonnollinen seuraus. Väitän kuitenkin, että uskonnollinen ekstremismi on pikemminkin vääristynyttä uskonnollisuutta.

 

Kaikkialla Lähi-idässä on nähtävissä liikaa uskonnollista ekstremismiä, jonka tavoitteena on uskonnollisen toisen pois sulkeminen ja nöyryyttäminen. Koska uskonnot ohjaavat ihmisten käsityksiä ikuisista periaatteista ja arvoista, ne voivat tarjota vahvan motivaation totalitaariseen poliittiseen ekstremismiin yhdistettynä. Henkilölle, jota ohjaa uskonnolla perusteltu poliittinen ekstremismi, kompromissi ei ole vaihtoehto.

 

Haluan korostaa, että millään uskonnolla ei ole monopolia ekstremismiin. Kristittyjä, juutalaisia ja maltillisia muslimeja vahingoittavan ääri-islamilaisuuden lisäksi on havaittavissa yhä lisääntyvää juutalaista ekstremismiä erityisesti joidenkin siirtolaisryhmien keskuudessa. Vaikka kristillinen sionismi saattaa vaikuttaa vähemmän haitalliselta ihmiskunnan menestymisen kannalta, arabit ovat erittäin tietoisia siitä, miten kristityt sionistit perustelevat ja edistävät valtion käyttämää väkivaltaa ”siunaamalla” sodat tiettyjä vihollisia vastaan ja uskomalla niiden olevan Jumalan tahto. Kaikki nämä ekstremismin muodot loitontavat meitä toisistamme ja vahingoittavat kykyämme rakentaa kestävää tulevaisuutta, jossa kaikki ihmisyhteisöt voivat kukoistaa.

 

Kaikkeen ekstremismiin liittyy viisi piirrettä:

  • absoluuttiset totuusväittämät
  • sokea totteleminen
  • “ihanteellisen” aikakauden luominen
  • tarkoitus pyhittää kaikki keinot ja
  • pyhän sodan julistaminen.

 

Ongelma ei ole juutalaisuus, kristinusko tai islam. Ongelma on se, että kun jotkut yksilöt, jotka väittävät puhuvansa Jumalan nimissä tai haluavat puolustaa Jumalaa, toimivat päinvastaisilla tavoilla kuin se ydinopetus, jonka mukaan Jumalan rakastaminen näyttäytyy täysimmin toisen kunnioittamisena. Kuten Charles Kimball on sanonut: “Vaikka uskonnolliset ihmiset sanoisivat Jumalan rakastamisesta mitä tahansa, heidän väkivaltainen ja tuhoava käytöksensä muita ihmisiä kohtaan tai kärsimyksen aiheuttaminen lähimmäiselle paljastavat, että uskonto on korruptoitunut ja uudistuksen tarpeessa.” Toisaalta, “kun uskonto pysyy uskollisena alkuperäiselle lähteelleen, se auttaa purkamaan tällaisia vääristymiä.”[1] Minusta on kiinnostavaa, että usein ne, jotka kutsuvat itseään fundamentalisteiksi missä tahansa uskonnossa, ovat hylänneet uskontonsa ytimen: “Rakasta Jumalaa ja lähimmäistäsi niin kuin itseäsi.” Kuten apostoli Johannes sanoo: ” Jos joku sanoo rakastavansa Jumalaa mutta vihaa veljeään, hän valehtelee. Sillä se, joka ei rakasta veljeään, jonka on nähnyt, ei voi rakastaa Jumalaa, jota ei ole nähnyt.” (1. Joh. 4:20). Maailmassa on nykyään paljon valehtelijoita. Sen sijaan, että pyrkisimme lakkauttamaan uskonnot, meidän on etsittävä ratkaisua uskonnolliseen ekstremismiin suuremmista, aidommista uskon ilmentymistä. Leonardo Boff selittää sen seuraavasti:

 

“Raamatullisessa traditiossa ei riitä, että usko lausutaan julki (ortodoksia); se näytetään toteen, eletään todeksi, kun siihen liittyy rakkaus, solidaarisuus ja oikeudenmukaisuuden nälkä ja jano. Kuten apostoli Jaakob opettaa, ’usko ilman tekoja on kuollut’”.

Lähi-idässä me ymmärrämme, että ekstremismillä on harvoin mitään tekemistä uskonnon kanssa. Kyse on itse asiassa uskonnolla perustellusta tai uskonnolla oikeutetusta poliittisesta ekstremismistä. Saavuttaakseen tietyn poliittisen tai taloudellisen tavoitteen jotkut johtajat sepittävät uskonnosta tulkintoja, jotka saavat ihmiset tavoittelemaan tuota päämäärää. Ekstremismi on rakkauden vastakohta. Siksi se pelottaa ja huolestuttaa meitä, jotka Israelissa ja Palestiinassa pyrimme kohti rauhanomaista rinnakkaiseloa. Pelkäämme, että väkivallan logiikka ujuttautuu lapsiimme ja vaikuttaa sovintopyrkimyksiimme negatiivisesti.

 

Kun valtavirran juutalaiset, muslimit ja kristityt vaikenevat uskonnollisesti perustellun poliittisen ekstremismin edessä, he antavat samalla itsensä ja edustamansa tradition ekstremistien panttivangiksi. Tämä pätee erityisesti uskonnollisiin johtajiin, jotka voivat puhua laajemmalle yleisölle. Samaan aikaan kristittyjen on pyrittävä vahvistamaan niiden maltillisten ääntä, jotka puhuvat ekstremismiä vastaan niin juutalaisuudessa, islamissa kuin kristinuskossa. Ääniä on, mutta niitä ei yleensä kuulla, varsinkaan lännessä. Noiden äänien vahvistaminen osoittaa, että rauhanpartnereita todella on kaikkialla Lähi-idässä, ja samalla se auttaa vähentämään poissulkevaa ekstremismiä lännessä. Me tarvitsemme kipeästi vankkaa maltillisuutta ekstremismin sijaan.

 

 

  1. Profeetallinen rooli

 

Lastemme vuoksi meidän on opeteltava uudestaan, mitä tarkoittaa olla suhteessa toisiin ihmisiin niin, että vahvistamme Luojan luomia erojamme ja edistämme toistemme arvoa, jonka olemme Jumalalta saaneet. Tämä ei ole vain kirkkojen vaan myös hallitusten tehtävä. Kuten Dietrich Bonhoeffer kirjoitti: “Kirkon velvollisuus holhoavana tahona on sanoa syntiä synniksi ja varoittaa ihmisiä synnistä; koska ’vanhurskaus kansan korottaa’ niin ajassa kuin iäisyydessäkin.”[2] Nykyään me haluamme kirkon toimivan maailmassa profeettana, kertovan rohkeasti totuuden vallanpitäjille ja rakentavan rauhaa, jonka pohjana on oikeudenmukaisuus ja anteeksiantoon perustuva sovinto.

 

Jotta voisimme vastustaa sekä uskonnollista ekstremismiä että populaaria sekularismia, meidän on uudelleen vallattava julkisesta tilasta sijaa poliittisesti maltilliselle uskonnollisuudelle. Pystymme luettelemaan jopa Raamatusta useita esimerkkejä tilanteista, joissa uskontoa on käytetty vain poliittisen vallan legitimointiin. Tukiessaan hallitsijoitaan hoviteologit ovat saaneet vastalahjaksi monenlaisia erivapauksia ja etuja.

 

Toisaalta uskonnollinen vakaumus on usein toiminut alullepanijana kritisoitaessa ja vastustettaessa epäoikeudenmukaisia sosiaalisia rakenteita ja poliittisia mahteja. Vanhan testamentin mukaan tällainen profeetallinen uskonto – ihmisissä, jotka eivät uskalla haastaa vallitsevaa tilannetta – ei ole koskaan staattinen tai tyydyttävä. Se on aina dynaaminen, ja se saa voimansa täydellisestä sitoutumisesta rakkaudelliseen suhteeseen Jumalan ja kaikkien ihmisten kanssa. Profeetallisuudella haetaan hyvää kaikille ihmisille, ei vain tietylle ihmisryhmälle.

 

Kun pyrimme “kertomaan rohkeasti totuuden vallanpitäjille”, tarkoitamme usein väliaikaisen hallinnon rakenteita omassa maassamme. Kaikissa konteksteissa on kuitenkin paljon sellaista, mihin tulee puuttua. Jopa niin kutsutuissa kehittyneissä maissa on edelleen monenlaista epätasa-arvoa ja rakenteellista epäoikeudenmukaisuutta, johon on puututtava. Euroopassa käytävä keskustelu islaminuskoisista maahanmuuttajista ja pakolaisista tarjoaa erinomaisen mahdollisuuden varmistaa, että sekä julkinen retoriikka että julkiset toimintaperiaatteet pyrkivät kaikkien ihmisyhteisöjen menestymiseen sen sijaan, että ne vahvistaisivat sovinismia ja populismia. Profeetallinen reaktio ulkopolitiikkaan vie meidät vielä syvemmälle itseemme kysyessään, oikeuttavatko käsityksemme kansallisesta turvallisuudesta ja kansallisista intresseistä ne haitat, joita toimintamme voi toisissa maissa aiheuttaa. Miten kristityt voisivat nykyistä voimakkaammin puuttua muiden globaalien vallankäyttäjien kohtuuttomuuksiin?

 

Nykypäivän kontekstissa uskonnollisesti maltillisten on oltava valmiit vastustamaan uskonnollista ekstremismiä. Äärijärjestöt lisääntyvät kaikkialla maailmassa samaan tapaan kuin Lähi-idässä.  Ne iskevät haavoittuviin kohteisiin, kuten uusiin maahanmuuttajiin, ja väittävät puolustavansa kristinuskoa. Samalla monet näistä ekstremisteistä samaistuvat kristilliseen sionismiin, jonka tavoitteena on palestiinalaisten yhä epätasa-arvoisempi kohtelu ja Israelin valtion kritiikitön tukeminen. Monet kristityt sionistit pitävät Israelin tukemista puolustautumisena islamia vastaan tai askeleena kohti islamin kukistamista. Luterilaisessa traditiossamme ei ole minkäänlaista sijaa tällaiselle militantille ajattelutavalle! Kirkon ja sen jäsenten on reagoitava tällaiseen ääriajatteluun yhteiskunnan kaikilla tasoilla. Meidän on puhuttava tuollaisista uskonnon vääristymistä niiden oikeilla nimillä.

 

Kouluissa ja kirkoissa on pyrittävä ehkäisemään kaikkia vihan muotoja kuten islamofobiaa, antisemitismiä ja kristofobiaa. Kuten aiemmin totesin, Lähi-idän konfliktien taustalla ei ole ainoastaan uskonnollinen kiihko. Israelissa ja Palestiinassa ristiriitojen taustalla eivät ole eskatologiset, apokalyptiset tai raamatulliset näkemykset vaan kiista maasta. Huomaamme kuitenkin usein, että jatkuva väkivalta johtaa usein siihen, että ihmiset sekoittavat poliittisen ja uskonnollisen niin hyvässä kuin pahassa.

 

On vaikeampaa reagoida ekstremismiin oman yhteisönsä ulkopuolella. Velvollisuutemme on kuitenkin tunnistaa ihmiset, jotka ovat valmiit elämään rinnallamme ja rakentamaan parempaa tulevaisuutta koko kauniille seudullemme. Lähi-idässä on kuultavissa uskonnollisesti tiedostavia, poliittisesti maltillisia ääniä. Meidän on vain avattava korvamme. Kristityt sisarenne ja veljenne arabimaailmassa voivat auttaa teitä kuulemaan nuo äänet.

 

 

  1. Paikallisen kirkon näkökulma Israelin ja Palestiinan välisen rauhan rakentamiseen

 

Mitä minun kirkkoni, ELCJHL (Jordanian ja Pyhän maan evankelisluterilainen kirkko), tekee edistääkseen rauhanrakentamista lisääntyvän ekstremismin keskellä? Ensinnäkin on muistettava, että Israelin ja Palestiinan välinen konflikti on nykyiselläänkin poliittinen konflikti, joka voidaan ratkaista poliittisen neuvottelun kautta. Muualla alueella konfliktin paikallistason dynamiikkaan liittyy kuitenkin yhä enemmän ja enemmän uskonnollisia piirteitä.  Uskonnollisiin motiiveihin liittyy poliittinen tavoite, kun ulkopuoliset vallanpitäjät antavat poliittisten neuvottelujen kompastella ja epäonnistua. Ilman optimistista poliittista tulevaisuudenkuvaa äärimuslimit pyrkivät saamaan koko maan itselleen, juutalaiset ekstremistit lietsovat Israelin hallinnon ja kulttuurin vastaisia kampanjoita ja sionistikristityt odottavat Harmageddonin taistelun puhkeamista.

 

Lähi-idän kristityt muodostavat vain kaksi prosenttia Israelin ja Palestiinan yhteenlasketusta väestöstä. Emme kuitenkaan suostu pitämään itseämme vähemmistönä, käytettiinpä sitten sanaa dhimmi tai millet. Emme kaipaa suojelua toiselta uskonnolta tai poliittiselta mahdilta. Olemme kiinteä osa yhteiskuntaa ja elintärkeä välittäjä rauhan rakentamisessa.

 

Palestiinalaiskristittyjen ja Lähi-idän muidenkin kristittyjen keskeinen haaste on maastamuutto. Monenlaiset paineet saavat monet kristityt lähtemään kotimaastaan. Miksi Palestiinan kristityt muuttavat maasta? Viimeaikaiset palestiinalaiskristittyjen parissa tehdyt kyselyt osoittavat useita selkeitä syitä siihen, miksi erityisesti meidän yhteisöstämme muutetaan pois:

 

  1. Merkittävin syy maastamuuttoon on vapauden ja turvallisuuden puute palestiinalaisalueilla ja pessimistisyys rauhan syntymisen suhteen.
  2. Palestiinan heikkenevä taloustilanne. Palestiinalaisten elinolosuhteiden vuoksi monet nuoristamme ovat huolissaan omasta taloudellisesta tulevaisuudestaan.
  3. Miehitystoimenpiteet kuten nöyryyttävät kokemukset tarkastuspisteillä, omaisuuden takavarikoinnit, kotien tuhoaminen ja olemattomat rakennusluvat sekä perheiden yhdistämisen mahdottomuus. Kaikki tämä on luonut toivottomuuden ilmapiirin.
  4. Lopuksi ekstremismin kasvu konfliktin kaikilla puolilla on pakottanut monet rauhaa rakastavat kristityt etsimään turvallisempia seutuja, joilla kasvattaa perheensä.

Tutkimustiedoista voimme huomata, että suurimmat syyt palestiinalaiskristittyjen maastamuuttoon – vapauden puute ja heikkenevät talousnäkymät – ovat suoraan sidoksissa israelilaismiehityksen tuomiin kokemuksiin. Tämä on pitkäkestoinen ja haitallinen suuntaus.

 

Arabikristityt ja Lähi-idän kristityt ylläpitävät elintärkeää tasapainoa yhteisössämme. He ovat sillanrakentajia, oikeudenmukaisuuden välittäjiä, ihmisoikeuksien ja sukupuolten välisen tasa-arvon puolustajia, dialogin alullepanijoita ja sovinnon lähettiläitä. Ennen kaikkea he ovat rauhantekijöitä. Eräs poliitikkomme sanoi hiljattain, että arabikristityt ovat modernin kansalaisyhteiskunnan rakentamisen takaajia. Juuri he tuovat rauhan, joka läpäisee kaikkien Lähi-idän ihmisten inhimillisen ymmärryksen. Siitä huolimatta heidät on eristetty joko materiaalisilla muureilla tai psykologisilla pelon, vihan ja erottelun muureilla. Sillä mitä olisi Pyhä maa ilman Palestiinan kristittyjä?

 

Jordanian ja Pyhän maan evankelisluterilaisen kirkon – kuten Jerusalemin monen muunkin perinteisen arabikristityn kirkon – todistus on vankka maltillisuus ja rauhanrakentaminen. ELCJHL:llä nämä periaatteet näkyvät selvimmin kouluissamme. Koulujemme ja opetusohjelmiemme tavoitteena on onnellisen, tuottavan ja turvallisen ympäristön luominen oppilaille, opettajille, hallintovirkailijoille, koulujen muulle henkilöstölle ja vanhemmille. Jotkut synodini jäsenet ovat ehdottaneet, että sulkisimme koulumme, koska ne ovat taloudellinen taakka koko kirkkomme organisaatiolle. Vastaan aina korostamalla, että kirkon missio toteutuu koulujen kautta. Koulujen kautta me välitämme evankelista eetosta Palestiinan kontekstissa, mikä tarkoittaa, että

 

  1. muokkaamme nuortemme palestiinalaista identiteettiä opettamalla islaminuskoisille ja ei-luterilaisille oppilaillemme, että kristityt ja luterilaiset ovat kiinteä osa palestiinalaista yhteiskuntaa;
  2. opetamme nuoremme elämään muiden uskontojen, erityisesti naapuriuskontojemme kanssa niin, että painopiste on islamissa, juutalaisuudessa ja kristinuskossa;
  3. tarjoamme rauhankasvatusta antamalla lapsillemme välineitä, joilla voi luovasti ja elämää vahvistaen vastustaa epäinhimillistä vallankäyttöä, ja opettamalla dialogia, jolla voidaan edistää oikeudenmukaista rauhaa väkivallattomasti;
  4. edistämme naisten roolia yhteiskunnassa;
  5. tarjoamme laadukasta koulutusta, joka varustaa oppilaitamme elämän moniin haasteisiin ja
  6. muovaamme palestiinalaista kansalaisyhteiskuntaa kunnioittamalla moninaisuutta ja edistämällä demokraattista vaikuttamista.

 

Neljässä koulussamme on nykyään yhteensä 3 000 oppilasta. Painotamme sukupuolten välistä tasa-arvoa, ja kaikki oppilaat opiskelevat yhdessä. Yksi kolmasosa oppilaistamme on kristittyjä ja kaksi kolmasosaa muslimeja. Torjumme kaikki yritykset käännyttää ei-luterilaisia oppilaita. Missiomme on käännyttää oppilaita ekstremismistä maltillisuuteen. Se on evankelinen kutsumus. Vaikka ELCJHL on pieni kirkko, joka kuudes palestiinalaiskristitty muokkaa ajatteluaan jossain kouluistamme tai ohjelmistamme. Me olemme pieniä, mutta annamme silti merkittävän panoksen palestiinalaisen kristinuskon tulevaisuudelle.

 

ELCJHL:n koulujen kautta palestiinalaiseen yhteiskuntaan antamamme positiivinen panos on suoraan yhteydessä kirkkoni kontribuutioon Israelin ja Palestiinan välisessä rauhanrakentamisessa. Nämä järkkymättömät sitoumukset ovat pysyviä, vaikka kovin suuria edistysaskelia Israelin ja Palestiinan konfliktin ratkaisemisessa ei saataisikaan. Me kaikki tiedämme, etteivät mitkään lopullisen statussopimuksen puitteet voi onnistua ilman halukkuutta. Palestiinassa ja Israelissa meidän kaikkien on kysyttävä itseltämme, kuinka paljon me rauhaa haluamme. Koulutuksen kautta me autamme synnyttämään sellaisten johtajien sukupolvia, jotka uskollisesti pyrkivät kohti rauhaa. Jos otamme uskon yhteen Jumalaamme vakavasti, joka ikisen israelilaisen ja palestiinalaisen vastauksen pitäisi olla ponnekas ”kyllä”.

 

Millaista rauhaa me tavoittelemme? Puhun luterilaisesta näkökulmasta, johon luen mukaan monet teistä. Luterilaiset puoltavat kahden valtion ratkaisua, jonka pohjana on vuoden 1967 rajat. Meidän mielestämme Jerusalem pitäisi jakaa kolmen uskonnon ja kahden valtion kesken. Etsimme toteuttamiskelpoista poliittista ratkaisua, joka antaisi pakolaisille oikeuden palata kotiin. Lisäksi kaikkien konfliktin osapuolten on hyväksyttävä osansa konfliktin jatkumisessa ja oltava valmis etsimään kivuliasta ja rehellistä sovintoa. Kun tunnustus on tehty, on ratkaisujen löytäminen mahdollista.

 

Uskomme vakaasti, että Israelin siirtokunnat, jotka rakennettiin takavarikoiduille maille vuoden 1967 sodan aikana ja jälkeen, ovat laittomia, eivät vain epämiellyttäviä. Poliitikot ja julkisuuden henkilöt ovat toistuvasti huomauttaneet, että Palestiinan alueella sijaitsevat Israelin siirtokunnat ovat merkittävä este rauhalle. Huomatkaa, etteivät nämä kristityt ole naiiveja, ja he todella haluavat saavuttaa kahden valtion mallin, joka perustuisi vuoden 1967 rajoihin. On syytä tarkentaa, että nämä kirkot vastustavat siirtokuntia yksin. Jos siirtokunnat todella ovat rauhan esteenä, niiden nykyinen asema on kyseenalaistettava. Olemme kiitollisia siitä, että monet kirkot Yhdysvalloissa ponnistelevat kanssamme oikeudenmukaisen rauhan puolesta Palestiinassa ja Israelissa.

 

Jos rauha saavutetaan, palestiinalaisten ja israelilaisten on opittava jakamaan luonnonvarojaan, etenkin vettä. Luonnonvarojen jakamisesta voidaan tehdä taloudellisen kasvun ja vaurauden perusta alueellisen yhteistyön avulla. Millaista se olisi? On selvää, ettei voi olla olemassa pelkkää Israelia tai Palestiinaa.  Vaikka ne voivat olla itsenäisiä valtioita, ne ovat rinnatusten ja kukoistavat toinen toisistaan riippuvaisina tekemällä yhteistyötä resurssien jakamisessa ja infrastruktuurin kehittämisessä. Jos me todella kunnioitamme alueen jokaisen asukkaan ihmisarvoa, meidän on ponnisteltava alueellisen yhteistyön eteen.

 

Alueellinen yhteistyö on olennaisen tärkeää, jos toivomme kaikkien Lähi-idän yhteisöjen – juutalaisten, muslimien ja kristittyjen – menestyvän. Arabi- ja muslimimaille Lähi-idän ydinkonflikti on Israelin ja Palestiinan konflikti. Kun se on ratkaistu, arabimaiden vuoden 2002 rauhanaloitteelle perustuva alueellinen yhteistyö helpottuu. Kyseisen julistuksen mukaan itsenäisen Palestiinan valtion olemassaolo johtaisi siihen, että 57 arabikansakuntaa tunnustaisi virallisesti Israelin oikeuden olemassaoloon. 57 kansakuntaa, Iran, Pakistan ja Afganistan mukaan lukien. Monet teistä ajattelevat, että se kuulostaa liian hyvältä ollakseen totta. Mutta sellainen tarjous on lyöty pöytään.

 

Minulta kysytään usein, olenko näiden poliittisten kysymysten suhteen optimistinen vai pessimistinen. Vastaan, etten ole pessimistinen enkä optimistinen vaan toiveikas. Olen toiveikas sen suhteen, että oikeudenmukainen rauha ja anteeksiannolle perustuva sovinto ovat tulossa. Toivo on virinnyt Jerusalemissa; se ei ole peräisin Washington D.C.:stä, Berliinistä, Lontoosta, Helsingistä, Tukholmasta tai Oslosta. Niin kauan kuin elän, aion opettaa ihmisiä näkemään Jumalan kuvan israelilaisissa ja israelilaisia näkemään Jumalan kuvan palestiinalaisissa, jotta voisimme muuttua ja ylistää eri ryhmien etnistä ja rodullista moninaisuutta. Niin tehdessämme tunnustamme toistemme ihmisoikeudet, kansalaisoikeudet ja uskonnolliset ja poliittiset oikeudet. Kun se toteutuu, Pyhästä maasta todella tulee sekä palestiinalaisille että israelilaisille luvattu maa, joka tulvii maitoa ja hunajaa. Milloin annamme sen käydä toteen? Vakuutan teille, että uskonnolliset johtajat eivät voi tuoda sopua Palestiinan ja Israelin konfliktiin, mutta rauhaa ei saada Lähi-itään ilman uskonnollisten johtajien aktiivista roolia. Nyt on aika solmia rauha. Jollei sitä nyt saavuteta, kenestäkään meistä ei tule voittajia, vaan kaikista meistä tulee ekstremismin panttivankeja.

 

Jerusalemin pitäisi olla kahden kansakunnan ja kolmen abrahamilaisen uskonnon jaettu kaupunki, siirtokunnat on lakkautettava, palestiinalaisille pakolaisille on tarjottava oikeudenmukainen poliittinen ratkaisu, resurssit on jaettava ja alueellisen yhteistyön on kukoistettava. Uskomme yhä näihin periaatteisiin, mutta poliittiset realiteetit eivät aina tunnu tukevan tätä visiota. Siksi vetoan sekä palestiinalaisiin että israelilaisiin, että he antaisivat oikeudenmukaiselle rauhalle mahdollisuuden. Nykytilanne on erittäin vaarallinen, mutta oikeudenmukaiselle perustalle rakennettu rauha olisi niin palestiinalaisten kuin israelilaistenkin etu. Se olisi win-win-tilanne, johon meidän pitäisi pyrkiä kaikin voimin.

 

Kestävä rauha Lähi-idässä riippuu siitä, pystyvätkö Jerusalemin asukkaat rauhanomaiseen rinnakkaiseloon Pyhässä kaupungissa, ihmiskunnan kehdossa, joka nyt kuuluu kahdelle kansalle ja kolmelle uskonnolle. Paras ratkaisu olisi Jerusalemin jakaminen kahden itsenäisen maan – Palestiinan ja Israelin – ja kolmen uskonnon, juutalaisuuden, kristinuskon ja islaminuskon, kesken. Jerusalem voi olla, ja sen pitäisi olla, kummankin kansakunnan pääkaupunki. Jerusalemilla on ainutlaatuinen luonteenlaatu, joka erottaa sen maailman kaikista muista kaupungeista, ja joka ylittää minkä tahansa paikallisen poliittisen mahdin. Kuten patriarkat ja kirkkojen johtajat julistivat yhdessä vuonna 1994: ”Jerusalem on liian kallisarvoinen, jotta sen voisi antaa pelkästään kunnallisen tai kansallisen tason poliittisten päättäjien vastuulle.”

 

Jerusalemin kaksi kansaa ovat kaupungin pyhyyden vartijoita, ja heillä on kaksinkertainen vastuu: heidän on järjestettävä elämänsä kaupungissa ja toivotettava tervetulleeksi “pyhiinvaeltajat” kaikkialta maailmasta. Kaivatun kansainvälisen yhteistyön tarkoitus ei ole syrjäyttää kaupungin kahden kansan roolia ja suvereniteettia.  Sitä tarvitaan pikemminkin auttamaan kumpaakin kansaa kaupungin erityisen aseman määrittämisessä ja vakauttamisessa. Siksi, sekä konkreettisesti että poliittisesta, taloudellisesta ja sosiaalisesta näkökulmasta, näiden kahden kansan on myönnettävä Jerusalemille erityisasema, joka vastaa sen kaksoisroolia – pyhää ja universaalia sekä arkista ja paikallista siellä, missä jokapäiväistä elämää eletään. Kun tämä erityisasema on löydetty ja määritelty, kansainvälisen yhteisön on vahvistettava se kansainvälisin takauksin, jotka varmistavat kaikille osapuolille jatkuvan rauhan ja kunnioituksen.

 

Kaupungin erityisasemaan on sisällytettävä seuraavat osatekijät:

 

  1. Uskonnon- ja omantunnonvapaus kaikille, niin yksilöille kuin uskonnollisille yhteisöille.
  2. Tasa-arvo lain edessä kaupungin kaikille asukkaille kansainvälisten päätösten mukaisesti.
  3. Vapaa pääsy Jerusalemiin kaikille – kansalaisille, asukkaille ja pyhiinvaeltajille – kaikkina aikoina, niin rauhan kuin sodan aikana. Näin Jerusalem olisi avoin kaupunki.

Tämän vuoksi Jerusalemin kirkot uskovat, että

 

  1. Jerusalemin pitää olla jaettu kaupunki niin juutalaisten, kristittyjen ja muslimien kuin palestiinalaisten ja israelilaisten kesken;
  2. Historiallinen status quo on säilytettävä, ja sitä on kunnioitettava;
  3. Kristittyjen ja muslimien pyhien paikkojen on pysyttävä Jordanian kuningas Abdullah II ibn Hussainin hallinnassa.

 

Vuodesta 1994 saakka paikallisten kirkkojen johtajat ovat julistaneet, että “omaisuuden omistamis-, hallussapito- ja palvontaoikeuksien, jotka eri kirkot ovat historian kuluessa saaneet, on pysyttävä kyseisillä yhteisöillä. Nämä oikeudet, jotka on jo historiallisten säädösten ja asiakirjojen mukaan suojeltu Pyhien paikkojen status quossa, on edelleen tunnustettava ja huomioitava”. Nykypäivänä on tärkeää lisätä, että Jerusalemia koskevan pysyvän sopimuksen on varmistettava, että kaikki kristittyjen pyhät paikat yhdistetään toisiinsa poliittisen maantieteen keinoin.

 

Juutalaisille, kristityille ja muslimeille Jerusalem on pyhä paikka, jossa he ovat saaneet ilmoituksen ja jossa Jumala on kohdannut ihmiskunnan. Sen vuoksi en voi suhtautua kaupungin kohtaloon välinpitämättömästi tai pysyä vaiti nähdessäni sen kärsimykset. “Jerusalemin takia en voi vaieta, ennen kuin oikeus nousee siellä kuin aurinko ja pelastus kuin leimuava soihtu” (Jes. 62:1).

 

Mikään osapuoli ei yksin saa aikaan rauhaa Jerusalemiin. Muslimien, kristittyjen ja juutalaisten on tehtävä yhteistyötä saadakseen aikaan sopimuksen, joka perustuu keskinäiseen kunnioitukseen ja avoimeen dialogiin. Pyhän maan uskonnollisten instituutioiden neuvostolla on tässä prosessissa tärkeä rooli. Rauha, johon kansa on pakotettu aseella uhaten, ei ole mikään rauha vaan pelkkää teeskentelyä. Betonimuureilla ja pelolla jaettu kaupunki ei ole yhtenäinen kaupunki. Ylin valta voidaan jakaa ja se täytyy jakaa tasapuolisesti palestiinalaisten ja israelilaisten kesken. Vallan jakaminen kahden kansan kesken on myös mahdollisuus, jos molemmat kansat jakavat yhteisen näkemyksen toistensa arvosta niin, että kaupungin kahden osan välille voi syntyä aito sydänten yhteys. “Toivottakaa rauhaa Jerusalemille…” (Ps. 122:6a).

 

Jos Lähi-itään saadaan oikeudenmukainen rauha, se alkaa Jerusalemista ja leviää Pyhän maan kaukaisimpiin kolkkiin ja niiden ylitse. Lähi-itään ei tule rauhaa ilman rauhaa Jerusalemissa.

 

 

  1. Yhteenveto

 

Ne meistä, jotka tavoittelevat rauhaa Israeliin ja Palestiinaan – ja kaikkialle Lähi-itään ja koko maailmaan – törmäävät päivittäin uskonnollisesti perustellun poliittisen ekstremismin tuomiin haasteisiin. Paras tapa vastustaa tuollaista ekstremismiä on julistaa väsymättä uskomme ydintä: Jumalan rakkaus yltää jokaiseen ihmiseen sukupuolesta, etnisestä identiteetistä tai uskosta riippumatta. Olitpa kuka tahansa, Jumala rakastaa sinua ja me rakastamme sinua. Se itsessään on vankkaa maltillisuutta.

 

Tähän haasteeseen törmäävät myös ne, jotka pyrkivät tuomaan Israelin ja Palestiinan rauhanrakennukseen uskonnollisen ulottuvuuden. Ympäri maailman on monia mahteja ja rakenteita, jotka hyötyvät taloudellisesti ja poliittisesti tästä konfliktista ja siitä kärsimyksestä, jota se yhteisöillemme aiheuttaa. Ne myös käyttävät uskonnollista vakaumusta surutta hyväkseen edistääkseen omia päämääriään. Kaikki tällainen vääristää kuvaa lähimmäisestä Jumalan kuvana. Sen seurauksena liian monet ihmiset ovat lukittuneet liian yksinkertaistettuun ajattelutapaan, jossa toinen kansoistamme voittaa ja toinen häviää ja joutuu sysätyksi joko autiomaahan tai mereen.

 

Niin ei kuitenkaan tarvitse olla. Palestiinalaiset ja israelilaiset ovat osa toistensa elämää. Ne meistä, jotka pyrkivät kohti kestävää ja oikeudenmukaista rauhaa, tietävät, että yhteiselon ei tarvitse aina merkitä konfliktia. Me olemme veljiemme ja sisartemme vartijoita. Kaikkien kolmen abrahamilaisen uskonnon keskeisimmät opinkappaleet ohjaavat samaan johtopäätökseen. Emme elä eristyksissä. Niin juutalaiset, kristityt kuin muslimitkin ovat osa Lähi-idän kudelmaa. Yhdessä me muodostamme upean, kauniin kankaan, joka ei olisi enää sama, jos yksikin lanka revittäisiin siitä pois. Mutta me emme voi pysyä vaiti. Jerusalemin vuoksi, rauhan vuoksi, lastemme ja koko ihmiskunnan vuoksi meidän on rakennettava rauhanomaista rinnakkaiseloa maassa, joka on meille kaikille pyhä.

 

Pyydän teitä puhumaan sen puolesta, minkä tiedätte oikeaksi. Rauha ja sovinto ovat mahdollisia, kun tavalliset ihmiset pyrkivät yhdessä kohti epätavallista muutosta. On totta, että rauha alkaa Jerusalemista, mutta sen asukkaiden sydämissä syttyy rauhan liekki, joka palaa kirkkaana merkkitulena koko maailmalle. Kuten profeetta Jesaja sanoi: Kuinka ihanat ovat vuorilla ilosanoman tuojan askelet! Hän ilmoittaa rauhan tulon, tuo suuren ilosanoman, hän tuo pelastuksen sanoman ja sanoo Siionille: ’Sinun Jumalasi on nyt kuningas!’”

 

Älkää jättäkö meitä tässä taistelussa yksin. Meidän tehtävämme on teidän ja teidän tehtävänne meidän. Pysykää arabikristittyjen sisartenne ja veljienne rinnalla, etenkin meidän, jotka olemme Palestiinassa ja Israelissa. Rakentakaa edelleen kanssamme rauhaa, jonka pohjana on oikeudenmukaisuus, sovinto ja anteeksianto.

 

Jumala teitä siunatkoon.

[1] Charles Kimball, When Religion Becomes Evil: Five Warning Signs (New York: HarperOne, 2008), 47.

[2] Dietrich Bonhoeffer, Ethics (New York: Simon and Schuster, 2012), 345.