Avaussanat teatterilla synodaalikokouksessa

Synodaalikokous järjestetään aivan tietoisesti juuri nyt syksyllä, luterilaisen reformaation merkkivuoden aattona. Näin halutaan valmistaa ja virittää pappeja merkkivuoden viettoon.

Kuinka hyvin suomalaiset tuntevat omat hengelliset juurensa? Entä kuinka hyvin me papit olemme niistä perillä?

Luterilaisuudesta on esitetty ainakin kolmenlaisia kriittisiä tulkintoja.

Luterilaisia on joskus syytetty skismaatikoiksi, jotka irtaantuivat kirkon yhteisestä uskosta ja apostolisesta perinteestä. Tämä syytös esitettiin jo 1500-luvulla. Totta on, että lännen kirkko jakaantui reformaation seurauksena. Siitä emme voi olla iloisia emmekä ylpeitä. Toisaalta jakaantumisen syyt ja prosessi olivat monimutkaisia, eikä tee oikeutta syyttää siitä vain toista osapuolta. Sitä paitsi Augsburgin tunnustuksen esipuheessa sanotaan: ”Toivomme on, että niin kuin elämämme ja taistelemme yhden ainoan Kristuksen alaisina, me voisimme myös elää yhdessä ja yksimielisinä yhdessä ainoassa kristillsessä kirkossa”.

Myös pappien ja teologien piirissä reformaatio on joskus saanut kiistanalaisia tulkintoja. 1800-luvun lopulla oli varsinkin Saksassa vallalla käsitys, että luterilaisuus kehitti kokonaan uuden kristinuskonkäsityksen. Luterilaisuuden ja katolilaisuuden välillä on Grunddifferenz, perustava ero ja ylitsepääsemätön kuilu, siksi kaikki lähentymisyrityksen lopulta turmelevat molemmat. Erikoista oli, että sekä jyrkkää konfessionalismia että liberaaliprotestantismia edustavat teologit kannattivat usein yhdessä tätä ajatusta. Suomalaisessa Luther-tutkimuksessa, erityisesti Tuomo Mannermaan ja Risto Saarisen tutkimusten pohjalta, tätä näkemystä pidetään aikasidonnaisena, ideologisena ja vanhentuneena.

Nykyisin pintajulkisuudessa törmää joskus näkemyksiin, joiden mukaan luterilaisuus edustaa jonkinlaista elämänkielteisyyttä. Se on syypää kaikkiin suomalaisten vaivoihin. Se ihannoi kärsimystä, edustaa pessimististä ihmiskäsitystä, suhtautuu kieroutuneesti seksuaalisuuteen, on liian järkikeskeistä ja niin edelleen. Eräs uskontotieteilijä arveli helsinkiläisen kirkollisen lehden kolumnissaan, että nuorten naisten syömishäiriöt johtuvat ”augustinolais-luterilaisesta perinteestä”.

Professori Simo Heininen kuvasi tätä käsitystä keittiö-henkisen kärjistyksen avulla: ”Käsitys evankelis-luterilaisen kristinuskon elämänkielteisyydestä on varsinkin Ruotsissa laajalle levinnyt. Jos pyttipannu palaa pohjaan tai hapansilakka haisee pahalle, tämä voidaan lukea Lutherin syyksi – sillä katolinen maailma ei tunne näitä pohjoismaisen gastronomian huippusaavutuksia. Suomalaisen intelligentsian suhtautuminen maan valtauskontoon on samansuuntaista.”

Miten tällaisiin näkemyksiin pitäisi suhtautua? Ne ovat epäilemättä totta niille, jotka tällaisia näkemyksiä esittävät. Siksi niitä pitää kuunnella. Toisaalta ne eivät lisää ymmärrystämme siitä, mitä luterilaisuus oikeasti on. Siksi en jaksa uskoa, että sen enempää jyrkkä teilaus kuin mielistely toimii, jos näitä yksipuolisia näkemyksiä halutaan oikaista ja laajentaa. Onko parempaa tapaa kuin asiallinen tieto ja rauhallinen keskustelu?

Me tarvitsemme kriittistä reklektiota. Ei pidä kuvitella ylimielisesti, että luterilaisuus keksi kristinuskon tyhjästä. Luterilainen kirkko on semper purificanda, aina katumusta ja puhdistusta tarvitseva. Pitää kuunnella maailman ääniä ja oppia toisilta kirkoilta.

Toisaalta ei pidä ostaa myöskään sellaista kritiikkiä, joka on perusteetonta ja osuu hutiin.

Synodaalikokouksessa käsittelyn pohjana on synodaalikirja. Niin on myös tänään. Sen lukeminen kuuluu virkatehtäviin. Minulla on suuri kiusaus suorittaa pika-gallup pyytämällä, että nostakaa käsi ylös, joka on synodaalikirjansa lukenut. En nyt kuitenkaan pyydä. Synodaalikirjan pohjalta keskustellaan enemmän huomenna. Lääninrovastien johdolla on hyvä sopia siitä, miten kirjan pohjalta käytävä keskustelu voi jatkua esimerkiksi rovastikunnallisissa pappien tapaamisissa. Esimerkiksi Kajaanin rovastikunnan papit kokoontuivat kuukausi sitten yhteen keskustelemaan synodaalikirjasta. Kuopion hiippakunnassa on jo piispa Willen aikana syntynyt tapa, että papit kokoontuvat kerran vuodessa rovastikunnittain 2-3 päiväiseen koulutusretriittiin. Minusta tästä perinteestä on hyvä pitää kiinni, vaikka synodaalikokous tuokin joitakin poikkeuksia.

Meillä on suuri kunnia saada pitää vieraanamme kolme kansainvälistä vierasta. Toivotamme tervetulleeksi piispa Munib Younan, kumppanuuskirkkomme piispan ja Luterilaisen maailmanliiton presidentin.

Päivän juontajat, Jukka Helle ja Heta Hurskainen kertovat päivän kulusta ja esittelevät kansainväliset vieraamme. Luovutan puheenvuoron nyt heille.