Toivo huonojen uutisten maailmassa

Rakkaat työtoverit hengellisen johtamisen virassa ja vaivassa,

Jossakin vaiheessa keväällä tämän johtamisfoorumin ohjelmassa luki tässä kohden ”avauspuhe”. Se kuului aikaan, jolloin kuvittelin, että kesän jälkeen on aikaa ja voimia tehdä tyhjentävä analyysi maailman tilasta ja tulevaisuudesta. Tämmöinen pöyhkeä harhakuvitelma on sulanut pois. Ei ole riittävästi aikaa, eikä aina voimiakaan. Sitä paitsi avauspuhe tuntui liian juhlalliselta. Siksi ohjelmassa lukee tervetuloa.

Siis, tervetuloa, rakkaat työtoverit! On aina ilo nähdä teitä, tällä kertaa Kajaanissa!

Tässä on jo sanottu olennainen. Ehkä kuitenkin vaivaan teitä vielä hetken yhdellä asialla, nimittäin kysymyksellä toivosta. Me elämme huonojen uutisten maailmassa. Vai elämmekö?

Huonojen uutisten maailma

Sen todistaminen ei ole vaikeaa. Venäjällä on vallalla imperialistinen hallinto, se joka hyökkää Ukrainaan ja sortaa omia kansalaisiaan, ja siksi me seurakuntinakin osallistumme valmiussuunnitteluun ja harjoitteluun. Yhdysvaltoja johtaa henkilö, jolla on epävakaa, narsistinen persoonallisuus, ja se vaikuttaa seurakunnissa polttoaineen ja hintojen nousuun. Israelin hallitus valtaa Länsirantaa ja savustaa palestiinalaisia ulos ja tappaa heitä lähes päivittäin. Iranin sota on ollut järjetön seikkailu, ja se on laajentunut jo 12 eri Lähi-idän maahan.

Suomessa valtio velkaantuu rajusti. Kaikki julkiset instituutiot leikkaavat: valtio, kunnat, hyvinvointialueet ja kyllä myös kirkko. Meidän hiippakunnassamme ainoastaan Joensuun Pielisensuun seurakunta taitaa kasvaa, muilla alueilla jäsenmäärä laskee poismuuton, väestön vanhenemisen ja kirkosta erojenkin takia.

Tällaisessa tilanteessa herää väistämättä kysymys toivosta. Siitä on nyt puute, sille olisi nyt tilausta. Psykologisesti toivo on sielulle sitä, mitä happi on keuhkoille.  Toivo auttaa selviytymään kärsimyksistä. Se tukee mielenterveyttä. Se vahvistaa toimintakykyä ja on yksi hyvän elämän välttämätön ehto.

Huonojen uutisten maailmassa toivo on vaikeaa. Sitä ihmiset odottavat erityisesti kirkolta. Sattuvasti toivoon keskittyy myös tiistaina 22. 9. hyväksytty kirkon strategia ”Minä annan teille tulevaisuuden ja toivon”.

Mistä saan toivoa huonojen uutisten maailmassa? Tämä on muuten seuraavan kirjani otsikko.

Toivon merkkejä Kuopion hiippakunnan seurakunnissa

Ensinnäkin kun olen saanut kierrellä hiippakunnan seurakunnissa, olen nähnyt paljon hyvää. Muutamia nostoja.

Pari viikkoa sitten toimitimme Joroisten kirkossa käyttöönottomessun pitkän remontin jälkeen. Toimitimme sen yhdessä kirkkoherra Anun kanssa. Anu on toiminut viestinnällisesti taitavasti. Hän on saanut remontin eri vaiheessa läpi useamman jutun isoissa tiedotusvälineissä. Ne eivät ole mitään keinotekoisia konsulttitoimiston kalliilla rahalla tekemiä kampanjoita, vaan niissä on yksinkertaisesti kerrottu mielenkiintoisella tavalla kertomusta kirkon remontin edistymistä. Anu on kuljettanut näissä jutuissa mukana seurakuntalaisia ja myös kirkon uskoa hienolla tavalla.

Juhlamessussa ja torijuhlassa oli sitten paikalla 550 ihmistä, joka on 12 % koko Joroisten väkiluvusta ja 17,5 % koko seurakunnan jäsenmäärästä. Jotenkin vielä tuntuu, ettei siinä erottanut, kuka oli ns. konservatiivi tai liberaali. Kaikki olivat yhdessä juhlimassa. Remonttia seuraavalla kotikirkkoviikolla oli toista tuhatta kävijää.

Anun toiminta on ollut taitavaa ja hyvässä mielessä yksinkertaista. Tehdään perustyöstä numero. Rakennetaan kirkon remontista seurakuntaa yhdistävä kertomus.

Hyviä esimerkkejä tulee helposti mieleen monia muitakin. Ilomantsissa toimii ekumenia upeasti, ja niin oikeastaan koko hiippakunnassa. Kuhmon seurakunnassa on rakennettu määrätietoisesti jumalanpalveluksen striimausta. Suoratoiston kautta osallistuu joka pyhä reaaliaikaisesti jopa 300 ihmistä ja viikon aikana tulee 1000 katselua lisää. Siis yli 1000 jumalanpalveluskävijää joka viikko.

Koko hiippakunnan tasolla verkko-osallistumisia oli viime vuonna noin 250 000. Jumalanpalvelusten kävijämäärät ovat nousseet viime vuonna 7 prosenttia. Sen on paljon. Tutkimusten mukaan nuoret miehet – ja nyt myös naiset – ovat uudella tavalla kiinnostuneita kristinuskosta, ihan perinteisestä, ei itsetuunatuista light-versioista.

Työhyvinvointi on parantunut. Katsoimme Antti Kokkosen kanssa pitkää dataa seurakuntien työhyvinvoinnin kehittymisestä viimeisen seitsemän vuoden ajalta. Mittarit osoittavat objektiivisesti, että tilastollisesti työhyvinvointi seurakunnissa on parantunut. Se tarkoittaa myös sitä, että yleisellä tasolla teidän johtamisenne on parantunut.

Kirkkoon luotetaan. Viime vuonna saimme allekirjoitettua yhteistyösopimukset kaikkien kolmen sote-alueen kanssa. Noiden neuvottelujen käynnistäminen – mehän teimme aloitteen – osoitti, että kirkko ja sen seurakunnat ovat tosi arvostettuja yhteistyökumppaneita. Kaikki sopimukset oli erittäin helppo viedä läpi. Tänään on tarkoitus allekirjoittaa yhteistoimintasopimus Kainuun Prikaatin kanssa.

Nämä kaikki ovat tosiasioita ja hyviä asioita. Nämä ovat teidän onnistumisianne. Näistä tulee hyvä fiilis. Nämä pitävät minulle yllä toivoa ja antavat uskoa omalle työlle kirkossa.

Entä teologisesti? Mitä annettavaa kristillisellä uskolla on toivolle eli tulevaisuususkolle? Vai onko mitään? Tämä on aika vaikea kysymys. Haluan testata teillä muutamalla pointtilla.

Kristillinen toivo ei kiinnity inhimilliseen

Ensiksi Vanhassa testamentissa, varsinkin nuorimmissa osissa, toivo liittyy erityisesti ajatukseen tulevasta messiaasta. Se kiinnittyy tämänpuoleiseen ja sillä on vahvasti poliittinen ja etnonationalistinen vire: messias taistelee maallisia vihollisia vastaan ja auttaa palauttamaan itsenäisen Israelin valtion. Tässä on militaristinen taustavire. Ei maistu houkuttelevalta.

Toiseksi antiikin kreikkalaisessa ajattelussa toivoa ei yleensä pidetty hyveenä. Se nähtiin usein harhana tai vaarallisena itsepetoksena. Toivo on jotenkin aina katteetonta, ja siksi epärehellistä. Tässä tietty pointti: kukapa haluaisi heittäytyä katteettoman toivon varaan.

Kristinusko muutti tilanteen: toivosta tuli uskon ja rakkauden rinnalle yksi kolmesta teologisesta hyveestä. ”Niin pysyvät nämä kolme: usko, toivo, rakkaus”. Toivo on tässä hyve, joka valitaan ja jota harjoitellaan, ei moderniin tapaan pelkkä emootio. Keskeistä on tietenkin kysyä, mihin toivo kohdistuu.

Tuomas Akvinolaisen määritelmän mukaan toivon kohde on:

• tulevaisuudessa oleva
• jokin hyvä – pelko odottaa pahaa, toivo odottaa hyvää
• vaikeasti saavutettava, sellainen, joka eteen pitää kamppailla
• mutta joka kuitenkin mahdollinen saavuttaa.

Professori Olli-Pekka Vainio, johon tässä osittain tukeudun, erottaa toisistaan:

• toimijuuteen perustuvan toivon (ihminen etsii keinoja tavoitteensa saavuttamiseen),
• vastaanottavan toivon (toivo saadaan lahjana ulkopuolelta, viime kädessä Jumalalta).

Tämä jälkimmäinen näkökulma on erityisen tärkeä kristillisessä teologiassa.

Raamatun toivo perustuu Jumalan toimintaan ja suuntautuu hänen lupaukseensa

Vanhan testamentin toivo merkitsee usein ”odottamista” tai ”luottavaa odotusta”. Psalmeissa kehotetaan odottamaan Herraa. Jesaja lupaa, että Herraa toivovat saavat uuden voiman. Samalla Raamattu varoittaa väärästä toivosta: ihmiset voivat panna luottamuksensa epäjumaliin, valtaan tai omiin kuvitelmiinsa. Tällöin toivon perusta on väärä.

Vanhan testamentin varhaisissa kerroksissa toivo on enimmäkseen tämänpuoleista: se liittyy kansan tulevaisuuteen, pelastukseen historiassa ja Jumalan johdatukseen. Myöhemmin mukaan tulee myös kuolemanjälkeinen näkökulma ja ylösnousemuksen odotus. Ja pakkosiirtolaisuuden jälkeen myös messiasodotus. Tähän puolestaan liittyy usein etnonationalismi ”meidän kansa vastaan muut kansat”.

Miten Jeesus puhuu evankeliumeissa toivosta? Hämmästyttävää on, että hän ei puhu siitä juuri ollenkaan. Erityisenä terminä hän käyttää sitä vain kerran, ja siinäkin se on esillä hieman negatiivisessa merkityksessä. ”Jos te lainaatte vain niille, joilta toivotte saavanne korvauksen (ἐλπίζετε λαβεῖν), mitä erinomaista siinä on. Syntisetkin lainaavat toisilleen tietäen saavansa omansa pois. Lainatkaa te mitään takaisin toivomatta (μηδὲν ἀπελπίζοντες, Luuk. 6:35). Ei siis pidä elää jatkuvasti vastapalkkion toivossa.

Uudessa testamentissa puhutaan silti toivosta. Useimmissa kohdissa toivo kohdistuu

• Jeesukseen Kristukseen,
• kuolleiden ylösnousemukseen,
• Jumalan valtakunnan täyttymiseen.

Mitä erityistä tässä on? Mielestäni erityisesti se, että toivo ei kiinnity ollenkaan tämän maailman rakenteisiin. Sen perusta ei ole demokratiassa, kuninkaassa, valtiossa, sosiaaliturvassa, aseissa, lainsäädännössä, äänioikeudessa, hyvässä kasvatuksessa, kulttuurissa tai tieteellisessä tutkimuksessa. Se on jotakin metafyysistä. Se suuntautuu Jeesuksen Kristukseen, kuolleiden ylösnousemukseen ja Jumalan valtakunnan täyttymykseen.

Yhtenä esimerkkinä on Paavalin ajatus Abrahamista, josta sanotaan, että hän ”toivoi, vaikka toivoa ei ollut”. Kristillinen toivo ei perustu maailman normaalien kehityskulkujen todennäköisyyksiin vaan Jumalan lupaukseen. Tämä tuo mieleen virren 631: ”Mua auta, Herra, mä toivon vaan, vaikkei ois toivoa ollenkaan.”

Neljänneksi kristillinen toivo on ”toivoa vastoin toivoa”. Kristillinen toivo ei ole optimismia. Optimismi perustuu arvioon, että asiat todennäköisesti menevät hyvin. Kristillinen toivo voi säilyä myös silloin, kun kaikki empiiriset merkit viittaavat päinvastaiseen. Tämän vuoksi kristillinen toivo voi kohdistua jopa mahdottomalta näyttäviin asioihin:

• kuolleiden ylösnousemiseen,
• uuden luomakunnan syntymiseen,
• Jumalan lopulliseen voittoon.

Usein ajattelemme, että kärsimys aiheuttaa ahdistusta. Hätkähdyttävästi Paavali lausuu, että Kristuksessa se synnyttää pikemminkin toivoa: ”Voimme olla ylpeitä ahdingostamme. Tiedämmehän, että ahdingosta seuraa kestävyys. Kestävyys taas auttaa selviytymään koetuksesta ja selviytyminen antaa toivoa” (Room. 5:3).

Koska toivo kohdistuu pelastukseen, tästä seuraa suuri kysymys on, ketkä lopulta pelastuvat? Pelastuvatko kaikki vai jäävätkö jotkut lopullisesti Jumalan valtakunnan ulkopuolelle? Entä mikä on kadotuksen merkitys? Jos pitää kysyä, kuka Raamatussa puhuu eniten kadotuksesta ja Saatanasta, vastaus on selvä: se Jeesus.

Ottamatta kysymyksiin lopullista kantaa, mielestäni 2. Timoteuskirjeen kohta kertoo ainakin jotakin: ”Jumala tahtoo, että kaikki ihmiset pelastuisivat ja tulisivat tuntemaan totuuden.” Ajatellaanpa mitä tahansa siitä, voiko ihminen sotkea asiansa niin pahasti, että joutuu eroon Jumalasta, ainakin Jumalan puolelta on niin, että hänen pelastava tahtonsa ulottuu jokaiseen.

Moderni maailma siirsi toivon painopisteen maan päälle

Valistuksen jälkeen toivo alkoi merkitä yhä enemmän yhteiskunnallista edistystä, ihmiskunnan kehitystä, poliittisia utopioa. Osa modernista poliittisesta ajattelusta käytännössä korvasi kristillisen taivastoivon lupauksella maallisella paratiisilla.

Modernin teologian tärkein toivon teoreetikko on Jürgen Moltmann. Hänelle Kristuksen ylösnousemus on toivon perusta. Tulevaisuus on avoin. Kristillinen toivo kutsuu muuttamaan maailmaa jo nyt.

Tästä näkemyksestä ovat ammentaneet vapautuksen teologit, joiden mukaan toivo näkyy köyhien vapauttamisen, oikeudenmukaisuuden ja yhteiskunnallisen muutoksen tavoittelussa. Tämä kuulostaa meistä elähdyttävältä ja sitä voi varmasti perustella Jeesuksen toiminnalla. Pitää kuitenkin muistaa kaksi varaumaa.

Ensinnäkin Uudessa testamentissa toivo perustuu kokonaan tulevaan Jumalan valtakuntaan. Siellä on tuskin yhtään kohtaa, jossa toivo perustuisi tämän maailman rakenteisiin. Raamattu ei siis anna erityisen vahvoja perusteita erilaisille poliittisen (toivon) teologian malleille. Voi olla, että tämä seikka ja myös levottomat ajat saivat Augustinuksen puhumaan kahdesta valtiosta, Jumalan valtakunnasta ja maailmasta. Hän edusti realismia: mitään yhteiskuntaa ei pitäisi samastaa Jumalan valtakuntaan.

Toivo on enemmän kuin psykologinen voimavara

Terve toivo ei ole naiivia optimismia. Sen täytyy olla tasapainossa todellisuudentajun kanssa.

Kristillinen toivo ei ole eskapistista: se ei pakene tästä näkyvästä ja langenneesta maailmasta. Mutta se ei myöskään ole poliittista: sitä ei voi samaistaa poliittiseen edistykseen. Se ei sittenkään rakennu ihmisten varaan. Eikä se yritä perustaa taivasta tämän katoavan maan päälle.

Kristillinen toivo ei ole uskoa siihen, että asiat todennäköisesti menevät hyvin, vaan luottamusta siihen, että Jumalan lupaus kantaa silloinkin, kun kaikki inhimilliset perusteet toivolle näyttävät kadonneen.

Sen perusta on Jumalan toiminta ja lupaus. Sen lopullinen kohde on Jumalan tulevaisuus, joka samalla antaa voimaa toimia tässä maailmassa. Haluan omistaa teille Paavalin kauniin toivon rukouksen:

”Toivon Jumala täyttäköön ilolla ja rauhalla teidät, jotka uskotte, niin että teillä Pyhän Hengen voimasta olisi runsas toivo.” (Room. 15:13)