Tilanne tuntuu nyt vakavammalta kuin koskaan

”Tilanne tuntuu nyt vakavammalta kuin koskaan Suomen historiassa. Toivokaa parasta ja rukoilkaa puolestamme.” Näin kirjoitti kotiväelle kesällä 1944 kiivaimpien torjuntataistelujen keskeltä sotamies Mauno Koivisto. Tuolloisen sotamiehen ja tulevan presidentin paperille purkama huokaus kuvasi varmasti hyvin koko kansan tuntoja 70 vuotta sitten. ”Tilanne tuntuu nyt vakavammalta kuin koskaan Suomen historiassa. Toivokaa parasta ja rukoilkaa puolestamme.”

Nyt tiedämme enemmän kuin korpisoturit tuolloin: Neuvostoliiton kesäkuun alussa aloittama suurhyökkäys oli osa liittoutuneiden pyrkimystä kukistaa Saksa ja sen liittolaiset. Neuvostoliitto keskitti hirmuisen sotilaallisen voiman Suomen rintamalle, erityisesti Kannakselle: 640 000 sotilasta, 960 panssarivaunua, 4793 tykkiä, 2094 lentokonetta ja suuren määrän merivoimien aluskalustoa. Oli ehkä hyväkin, että sotamies Mauno Koiviston kaltainen perussotilas Lieksan ja Ilomantsin korpien keskellä ei voinut tietää näitä pelottavia ja murskaavia lukuja. Mutta vaisto oli kohdallaan, ja hän kirjoitti täydellä syyllä: ”Tilanne tuntuu nyt vakavammalta kuin koskaan Suomen historiassa. Toivokaa parasta ja rukoilkaa puolestamme”.

Ensimmäisten hyökkäyspäivien ja Talin-Ihantalan suurtaistelun aikana kuoli pahimmillaan 800 suomalaista sotilasta päivässä. He olivat aina jonkun äidin ja isän poikia, useat myös aviopuolisoita ja perheen isiä. Heidän uhrinsa pysyy mielessämme – suoritetaanhan tänäkin päivänä sankarihautauksia, joissa rintamalla jääneet ja myöhemmin löydetyt vainaja siunataan kunniaosoituksin kotiseurakunnan hautausmaahan. Yksi näistä yhä kadonneista on Sonkajärveltä kotoisin oleva korpraali Ville Väisänen. Hän käy dialogia etulinjassa kuopiolaissyntyisen kenraali Einar Vihman kanssa Åke Lindmannin ohjaamassa dokumenttielokuvassa Tali-Ihantala.

Vihma ajaa autolla etulinjaan ja ihmettelee, onko puna-armeija jo täällä ja kuka on onnistunut torjumaan tiellä savuavat panssarit. Ville Väisänen tunnustaa: ”Minä, korpaal Väesänen. Ja nyrkit on loppu nyt. Ja niitä tarvittaan mahottomasti lissee, enne kun ne tuas hyökköö. Ja Herra kenraalj, meil’ on mahoton näläkä. Kukaa ei  oo syöny mittää yl vuorokaateen.” Palatessaan taakse päin huoltopaikalle kenraali käskee varustamaan ja muonittamaan Väisäsen yksikön ja lausuu autonkuljettajalleen: ”Siinä nähtiin taas, mitä yksittäinen valiosotilas voi saada aikaan”. Mannerheim-ristin kertomuksessa sanotaan: ”Korpaali Väisänen haki taistelun kuluessa uusia ammuksia ja aamupäivään 29.6. mennessä oli hänen tilillään 8 tuhottua raskasta vihollispanssaria.” Kenraali Vihma ja korpraali Väisänen kaatuivat puna-armeijan tykistökeskityksessä, Väisäsen ruumista ei ole löydetty. Toivomme ja rukouksemme on, että Ville on jo kotona.

Korpaali Väisänen kuuluu niihin, jotka löysivät rohkeuden itsestään. Sotilaiden joukossa oli myös paljon niitä, joiden mieli syystä tai toisesta murtui. Nälkä, jatkuva kuoleman pelko, fyysinen uupumus, ystävien kaatuminen, unettomuus, korvia repivä tykistötuli ja huoli omaisten jaksamisesta jättivät monen miehen mieleen pysyvän arven. Useimmat heistä olivat aivan tavallisia ja hyviä sotilaita, jotka yrittivät parhaansa, mutta joiden osana oli joutua epäinhimillisiin olosuhteisiin.

Pari vuotta sitten tarkastetussa väitöskirjassa Ville Kivimäki muistuttaa, että jokaista Mannerheim-ristin ritaria (191) kohden lähes sata sotilasta päätyi sotapsykiatriseen hoitoon (Kivimäki: Battled Nerves: Finnish Soldiers’ War Experience, Trauma, and Military Psychiatry 1941-44). Taistelustressistä kärsi ainakin 15 700 miestä, siis divisioonan verran. Etulinjan helvetillisiä oloja ei voi verrata siviilielämään. Siksi niin silloin kuin nytkin on vaikea etukäteen ennustaa, kenet taistelustressi lamaannuttaa. Siksi on tärkeää, että tunnustamme tämän ja muistamme myös niitä urhollisia, jotka särkyivät luodin sijasta sisäiseen tuskaan. Psyykkisten traumojen syynä oli sota, ei sotilas.

Miksi joku murtui, on hyvä kysymys. Mutta voi myös kysyä, kuinka ihminen ylipäänsä säilytti järkensä ja toimintakykynsä. Tutkijalla on oma vastauksensa, teillä, hyvä sotiemme veteraanit, on omanne. Luulen, että aivan ratkaisevaa oli yhteenkuuluvuus, aseveljeys ja keskinäinen huolenpito. Tiedettiin, että ollaan oikealla asialla ja yhteisellä asialla. Ehkä tiukan paikan tullen apua oli myös siitä, mistä sotamies Koivisto kirjoitti: ”Toivokaa parasta ja rukoilkaa puolestamme.” Tutkija Kivimäen mukaan valistusupseereja ja sotilaspappeja saatettiin pilkata, mutta tosiasiassa usko ja luottamus Jumalaan auttoi monia ratkaisevasti. Saunan merkitys oli suorastaan ”hengellinen” kokemus. Myös äiti tai ystävällinen lotta auttoivat.

Valtavien ponnistusten jälkeen Neuvostoliiton hyökkäys kannaksella torjuttiin. Tämän jälkeen kaksi neuvostoyhtymää pyrki koukkaamaan Laatokan pohjoispuolelta Ilomantsin suunnalta kannaksen puolustajien selustaan. 289. divisioona eteni Kuolismaan-Möhkön tien suuntaisesti ja 176. divisioona raivasi itselleen tietä erämaissa Hattuvaaran suunnalla Ilajanjärven pohjoispuolella – järvi on muuten nykyisin loistava kuhajärvi, heinäkuussa se antoi yhtenä iltana 8 kuhaa. Käsitykseni mukaan juuri näiden taisteluiden keskeltä sotamies Koivisto kirjoitti rivinsä. Nämä maastot ovat itselleni tuttuja, sillä olen kotoisin Ilomantsissa. Myös nämä hyökkäykset torjuttiin suurin ponnistuksin elokuun ensimmäisen viikon aikana.

Tilanne oli Euroopassa kehittynyt alkusyksystä niin, että liittoutuneilla alkoi kilpajuoksu Berliiniin. Siksi Stalin päätti luopua uusista yrityksistä vallata Suomi ja siirsi joukkoja Saksan rintamalle. Sotatoimet loppuivat 4. syyskuuta, eräillä rintamalohkoilla 5. syyskuuta. Rauha solmittiin 19. syyskuuta 1944. Tänään muistamme sodan ponnistuksia ja kärsimyksiä, mutta ennen kaikkea juhlimme kiitollisina ja iloisina rauhan saavuttamista. Sotaa voi muistella, mutta rauhaa kannattaa juhlia.

Nykyisestä tutkimuksesta tiedämme, että Stalinin johtaman Neuvostoliiton tavoitteena oli Suomen ehdoton antautuminen ja miehittäminen. Baltian maiden kohtalosta tiedämme, mitä olisi merkinnyt se, jos rintama olisi murtunut Talvisodassa tai Talin-Ihantalan, Viipurinlahden, Vuosalmen tai Ilomantsiiin torjuntataisteluissa 70 vuotta sitten. Tammelalainen veteraani Pentti Simola kertoo: ”Vuonna 1960 olimme veteraanimarssilla. Silloin olimme toisen luokan kansalaisia. Kun minulta kysyttiin, että ”mitäs sinne menitte”, niin minä tein vastakysymyksen: entä jos ei olisi menty.” Se on hyvä vastakysymys.

Meidän kaikkien jälkipolvien puolesta rohkenen esittää nöyrän kiitoksen kaikille teille rintamalla ja kotirintamalla Suomea puolustaneille. Saamme elää vapaassa, rakkaassa, kauniissa ja myös vauraassa isänmaassa, Suomessa, joka kaikilla mittareilla kuuluu maailman parhaimpiin valtioihin.

Entä tänään? Mikä on tilanne Suomessa, Euroopassa ja maailmassa? Onko sotamies Mauno Koiviston huokaus 70 vuotta sitten saanut uutta ajankohtaisuutta? ”Tilanne tuntuu nyt vakavammalta kuin koskaan. Toivokaa parasta ja rukoilkaa puolestamme.”

Kuluvan kesän aikana kansainvälinen turvallisuustilanne on heikentynyt. Gazan kaistalla sai surmansa yli 2000 ihmistä. Afganistanissa kahden suomalaisen avustustyöntekijän murha kertoo surullista kieltä maan turvallisuustilanteesta. Irakissa äärisunnalainen ISIS-järjestö terrorisoi ja surmaa uskonnollisia vähemmistöjä, myös kristittyjä. Syyrian sota jatkuu yhä raakana ja lohduttomana, ja ensimmäiset pakolaiset sieltä tulivat Pohjois-Savoon. Satuin tulemaan kaksi viikkoa sitten samassa lentokoneessa noin 30 pakolaisen kanssa. Uupuneita lapsia ja pieniä lapsia, miehistä ei ollut tietoa. Lentokoneeseen vievään bussiin astui myös vanha suomalainen rouva. Oli vaikuttavaa nähdä, kuinka väsymyksen rasittama syyrialaisäiti nousi ylös, kumarsi ja antoi suomalaiselle naiselle paikkansa.

Erityisesti suomalaisia ovat askarruttaneet Ukrainan tapahtumat. Jotkut ovat sanoneet, että tunnelmat ovat hieman samanlaiset kuin kesällä 1939.

Näistä uhkakuvista huolimatta meidän tehtävämme on tehdä rohkeasti ja sitkeästi työtä rauhan ja oikeuden puolesta. Kestävä rauha toteutuu siellä, missä vapaus ja oikeudenmukaisuus toteutuvat. Sen rakentaminen alkaa läheltä: omasta itsestä, omasta perheestä ja omasta isänmaasta.

Vahva ja vakaa yhteiskunta rakentuu siellä, missä kaikista, siis kaikista pidetään huolta: lapsista ja nuorista, köyhistä ja varakkaista, sairaista ja heikoista, vanhoista ja kuolevista. Tällaisen yhteiskunnan puolesta te taistelitte. Tällaisen esimerkin te annoitte. Tällaisen yhteiskunnan rakentamiseen tahdon itsekin sitoutua ja kutsun siihen teitä kaikkia.