Saarna Tervon kirkon 90-vuotisjuhlassa 28.6.2015

5. sunnuntai helluntaista: Armahtakaa (Luuk. 13:1-5)

Tänään vietämme Tervon kirkon 90-vuotisjuhlaa. Monille teille tämä kirkko on tuttu ja rakas, täynnä monia muistoja. Minä saan seurakunnan ystävällisestä kutsusta vierailla täällä ensimmäistä kertaa. Olen tästä mahdollisuudesta kiitollinen, iloinen ja innostunut. Huomaan, että teitä on siunattu kauniilla kirkolla. Kirkkorakennusta kutsutaan kahdella ilmauksella, jotka kuuluvat yhteen. Kirkko on ensinnäkin domus Dei, Jumalan huone. Samalla kirkkoa kutsutaan seurakunnan kodiksi, domus ecclesiae.

Miksi kirkkoa kutsutaan Jumalan huoneeksi? Siksi, että se on paikka, jossa tullaan kosketuksiin itse elävän Jumalan kanssa. Se tapahtuu, kun täällä julistetaan Jumalan sanaa, lähestytään häntä rukouksissa, kiitetään häntä virsissä. Se tapahtuu, kun yhdessä vietetään Herran pyhää ehtoollista, jossa Kristus on kosketusetäisyydellä, pyhitetyssä leivässä ja viinissä. Nämä Jumalan läsnäolon merkit ovat vahvasti läsnä myös kirkon vihkimisen liturgiassa.

Piispa pyhittää kastemaljan – kasteen kautta me tulemme osalliseksi Kristuksen armosta ja hänen kirkkonsa jäseneksi. Samalla siunataan myös saarnatuoli, josta julistetaan vapaaksi tekevää sanomaa Jumalan armosta ja rakkaudesta. Vihkimisessä pyhitetään käyttöön myös urut, joiden säestämänä seurakunta laulaa, kiittää ja rukoilee. Erityisesti vihkimisessä huomio keskittyy alttariin. Se on seurakunnan ruokapöytä, jossa pyhitetään ehtoollisen leipä ja viini. Niissä Vapahtaja itse tulee meitä läsnä ja lähelle, vetää meidät yhteyteensä, lahjoittaa meille armonsa ja tekee meidät osalliseksi rakkaudesta – ja pelastuksesta.

Alttari on myös kirkon keskus – kaikki rukoukset ja muu palvonta osoitetaan alttariin päin. Kunnioituksesta ja palvonnasta kertoo myös Tervon kirkon kaunis lasireliefi, jossa on kuvattuna paimenten kumarrus.

Mutta jotakin puuttuu. Tässä ei ole vielä kaikki. Eihän Jumala tahdo, että hän on läsnä kirkossaan yksin. Ei hän tahdo jäädä yksinäisyyteen, vaan hän tahtoo vetää meitä puoleensa, osoittaa meille armoaan ja rakkauttaan. Siksi on tärkeää muistaa, että kirkkorakennus on myös domus ecclesiae, seurakunnan koti, tarkemmin sanottuna Tervon seurakunnan koti, vielä tarkemmin sanottuna jokaisen tervolaisen ja tänne tulevan jumalanpalvelijan ja etsijän koti.

Martti Lutherin mukaan kirkon kaunein koristus on Jumalan seurakunta. On tärkeää kaunistaa kirkkoa krusifiksilla, kynttilöillä, kirkkotekstiileillä ja kirkkotaiteella – täällä Tervossa se on tehty ensiluokkaisesti – mutta paras kirkon kaunistus, paras kaunistus, ovat ihmiset, siis seurakunta. Siksi hyvä Jumala iloitsee tänään jokaisesta kirkkovieraasta, kaikista teistä, jotka olette tulleet etsimään lohdusta ja armoa, keskinäistä yhteyttä ja elävän Jumalan kasvoja.

Mikä on vetänyt ihmisiä Herran huoneeseen ja seurakunnan kotiin kaikki nämä 90 vuotta? Mikä on tuonut sinut alttarin ja Jumalan kasvojen eteen?

Varmasti meidän syymme vaihtelevat jo pelkästään elämäntilanteemme mukaan. Moni tulee kirkkoon kiitollisuudesta. Jotakin hyvää on tapahtunut. Toinen tulee etsimään elämän tarkoitusta. Ei meille ihmisille riitä pelkkä kuluttaminen, pelkkä puurtaminen tai nautintojen hakeminen. Tahdomme päästä kosketuksiin elämän perimmäisen tarkoituksen ja itse Elämän antajan kanssa. Kolmas tahtoo oppia tuntemaan Jumalaa, taistella syntiä vastaan ja saada voimaa elää Jumalan pyhän tahdon mukaisesti.

Nämä kaikki ovat oikeita syitä. Jumalanpalveluksen osat vastaavat näihin, kiitosvirsissä iloinen voi kiittää Jumalaa; Jumalan sanan kuulemisessa ymmärrystä janoava oppii tuntemaan häntä; ja ehtoollisessa pääsemme kosketuksiin Pyhän kanssa, itse elämän tarkoituksen kanssa.

Moni tulee myös kyynelten ajamana, siis kärsimyksen musertamana tai syyllisyyden taakkaa kantavana. Joskus kyyneleet tulevat näkyviksi, mutta usein salaamme ne toisilta, myös kirkon penkissä. Hymyilevien ja valoisten kasvojenkin takaa voi paljastua itkemätöntä itkua. Yksi on menettänyt läheisensä, joku voi surra katkennutta ihmissuhdetta ja kolmas kokee sielunsa tyhjäksi ja autioksi siitäkin huolimatta, kaikki näyttää ulkoisesti olevan hyvin.

Ohikiitävinä hetkinä, kun oikein joutuu katsomaan omaa elämäänsä alastomana sellaisena kuin se on, joudun myös kohtaamaan oman syntini ja syyllisyyteni. Selitys kompurointiin kyllä löytyy, mutta siitä huolimatta, joudun myöntämään, että en ole elänyt niin kuin Kristuksen seuraajalle sopii. Oma etu on ollut toisen parasta tai yhteistä hyvää tärkeämpi. Kovin vähän on ansioluettelossa Jumalalle vietävää ja esiteltävää.

Ihminen on aina ja kaikkialla etsinyt syytä kärsimykselleen ja vastoinkäymisilleen. Näin oli juutalaisuudessa, mutta näin myös aina ja kaikkialla. Ihmiskunnan yhteistä perintöä on myös ajatus syy-seuraus-suhteesta, siis siitä, että ihmisen vastoinkäymisillä on aina joku syy. Tämä syy on joko oma vika tai jumalten rangaistus. Historiallisesti ylivoimaisesti suosituin vastaus kärsimyksen ongelmaan on tämä: sinun kärsimyksesi on kokonaan tai ainakin pääosin seurausta omista virheistäsi, omista laiminlyönneistäsi ja omista synneistäsi. Sen tähden on johdonmukaista, että Jumala tai jumalat vetävät sinut vastuuseen ja sallivat erilaisia ajallisia tai ikuisia rangaistuksia.

Mitä tästä pitäisi ajatella? On totta, että monet vastoinkäymisemme ovat ainakin osittain omaa syytä. Jos ajat juovuksissa hatelikkoon ja saat tuomiot, turha siitä on pulloa tai autoa syyttää. Tai jos vahingoitat veitsellä toista ihmisistä, vika ei ole veitsessä, vaan sen käyttäjässä. Jos aloitat jokaisen aamun arvostelemalla puolisoasi tai haukkumalla lapsiasi, onko ihme, jos he väsyvät sinuun?

Mutta elämässämme on myös paljon sellaista kärsimystä, johon olen vain välisesti vaikuttanut ja myös sellaista selittämätöntä kärsimystä, johon en ole voinut vaikuttaa millään tavoin. Tällaisia ovat esimerkiksi onnettomuudet tai sairaudet. Ne ovat koskettaneet myös montaa tervolaista.

Itse asiassa selittämättömän kärsimyksen ongelmasta puhuu myös Jeesus päivän evankeliumissa. Hän antaa perinteiseen syyn ja seurauksen lakiin vastauksen, joka on ennen näkemättömän radikaali.

Jeesukselle kerrotaan galilealaisista, siis Jeesuksen köyhästä kotimaakunnasta tulleista ihmisistä, jotka olivat saaneet pahimman ajateltavissa olevan kohtalon. He olivat tulleet temppeliin palvelemaan Jumalaa, ja Pilatus oli surmannut heidät ilman mitään todellista syytä. Mutta mikä kaikkein pahinta: heidän verensä oli sekoittunut uhrieläinten vereen. Tapaamme kertomuksessa tuolle ajalle tarkan rajanvedon pyhänä ja epäpyhänä pidetyn välillä. Verta pidettiin pyhänä, koska katsottiin, että veressä on ihmisen sielu ja olemus. Siksi oman veren sekoittuminen uhrieläimen vereen tuntui kuolemaakin pahemmalta kohtalolta. Pahinta oli, että nämä ihmiset eivät näyttäneet olevan itse syypäitä ankaraan kohtaloonsa. Toisena esimerkkinä Jeesus käyttää oman aikana onnettomuusuutista. Jerusalemin portin vieressä ollut Siiloan torni oli sortunut, minkä seurauksena 18 sivullista oli kuollut.

Se mitä Jeesus vastaa, on jotakin radikaalia, jotakin poikkeuksellista, joka on muuttanut koko länsimaisen käsityksen syy-seuraussuhteesta oman synnin ja kohdattujen onnettomuuksien välillä.

Jeesus nimenomaan torjuu syy-seuraus-suhteen. ”Luuletteko, että he olivat suurempia syntisiä kuin kaikki muut, luuletteko, että he olivat syyllistyneet johonkin pahempaan kuin muut. Eivät suinkaan.”

Tämä vastaus on vaikuttanut ratkaisevasti siihen, että länsimaissa viattoman kärsimystä ei selitetä yksiviivaisesti omasta synnistä johtuvaksi.

Tämä vastaus on ensinnäkin vapauttava. Kun kohtaamme elämässämme selittämätöntä kärsimystä, meidän ei tarvitse murehtia, onko tämä jokin Jumalan rangaistus jostakin poikkeuksellisen raskaasta synnistä. Toiseksi vastaus on velvoittava. Kun kohtaamme kärsivän ihmisen, sairaan, masentuneen tai menetyksiä kokeneen ihmisen, emme saa lisätä hänen taakkaansa osoittamalla syntejä, joiden perusteella hänen on pakko olla itse syypää kärsimykseensä. Meidän tehtävämme on asettua rinnalle, osoittaa myötätuntoa, tukea vaikeuksissa, kantaa hädässä, itkeä yhdessä ja siten myös luoda toivoa ja tulevaisuutta. Tästäkin selvitään. Tästäkin selvitään, yhdessä ja Jumalan avulla.

Rakkaat tervolaiset. Tervon kirkko on jo 90 vuotta ollut Jumalan huone. Täällä Jumala tulee luoksemme ja kohtaa meidät, kun sanaa julistetaan ja ehtoollista vietetään. Tämä on myös seurakunnan koti, jossa kohtaamme toinen toisemme, kuin kodin jäsenet, sisaret ja veljet. Olkoon tämä kirkko ja seurakunta myös syntisten sairaala, parannettavien majatalo ja kyynelten kartano, jossa kyyneleet saavat tulla ja jossa jokainen kärsivä saa myötätuntoa ja lohdusta. Silloin Tervon kirkko palvelee sitä unelmaa, jota varten se on rakennettu ja sitä tehtävää, jota varten se on vihitty.

Herra olkoon teidän kanssanne.