Tarvitsemme helluntain Hengen lahjaa

Rakkaat seurakuntalaiset

Tänä viikonloppuna täällä Kuopiossa on pidetty kirkkopäiviä, ja järjestäjiä voi onnitella ainakin kahdesta asiasta. Ensiksi, että kirkkopäivät on ymmärretty järjestää juuri Kuopiossa. Toiseksi ajankohta on kirkkopäiville mitä sopivin, onhan helluntaita sanottu kirkon syntymäpäiväksi.

Helluntai on yhtä aikaa Pyhän Hengen juhla ja kirkon syntymäpäivä. Helluntain epistola kertoo apostoleista, joissa tapahtuu hyvä muutos. Lukkojen takana arkana ja pelokkaana istuvat apostolit saavat uudenlaisen voiman ja rohkeuden, joka saa heidät avautumaan maailmalle julistamaan evankeliumia ja palvelemaan köyhiä ja kärsiviä. Savonkielinen katekismus kiteyttää Pyhän Hengen tehtävän ytimekkäästi ja oikeaoppisesti: ”Pyhän Hengen toemena on aakasta meijjän syvän Jumalalle ja silimät lähimmäeselle.”

Teidän läsnäolonne täällä on elävä merkki siitä, että helluntaina näkyvän hahmon saanut kirkko on yhä elävä.

Mutta voiko Pyhän Hengen ja kirkon erottaa? Tai voiko kristinuskon ja kirkon erottaa? Voinko olla kristitty ilman kirkkoa ja irrallaan siitä?

Monet tuntuvat ajattelevan, että kyllä onnistuu. Me sananpalvelijat yritämme parhaamme, mutta kannamme myös lankeemuksen haavoja, inhimillisiä puutteita ja vikoja. Ja sitten kun epäonnistumme, teemme virheitä ja joku seurakuntalainen loukkaantuu, niin se on klik, se on ero isien ja äitien kirkosta. Tällainen ratkaisu heijastaa oletusta, että kristinusko ja kirkko ovat kaksi eri asiaa. Voin olla kristitty kuulumatta kirkkoon. Tällainen ratkaisu heijastaa myös ajatusta, että minä pärjään Jumalan edessä yksin, omassa varassani, ilman kasteen armoa, ehtoollisen lahjaa, sanan kuuloa tai kristittyjen yhteisöä ja sen tukea.

Kaksi nuoren polven kirjailijaa, esseisti Antti Nylen ja kirjailija Jaakko Heinimäki haastavat tällaisen ajattelun. Uunituoreessa Tunnustuskirjassaan katolilainen Antti Nylen vertaa kirkkoa jumalanpalvelukseen kokoontuvaan mielenosoituskulkueeseen. Hän kirjoittaa kristinuskon ja kirkon erottamattomuudesta: ”Joissakin asioissa vain ei ole pakkausta ja tavaraa erikseen. Sielu on ruumiissa kiinni ja toisin päin. Uskon sisältö on kiinni kirkossa, sen ruumiissa, sen traditiossa, muodoissa ja sanoissa, mutta ennen kaikkea sen elämässä. Kirkko on elävä. Se koostuu ihmisistä. Se on pitkä ja leveä mielenosoituskulkue, joka suuntaa kulkunsa joka sunnuntai samaan paikkaan kuuntelemaan ystäviemme salaista radiolähetystä.”

Myös Jaakko Heinimäki puhuu kristinuskon ja kirkon yhteenkuuluvuudesta. Kafekismus-nimisessä kadunmiehen katekismuksessa hän käyttää modernia atk-kieltä kirjoittamalla: ”Kirkko on kristinuskon käyttöjärjestelmä: kristinuskoa ei ole ilman kirkkoa. Kirkko on se elämänmuoto, jossa kristinusko toteutuu.”

Kristinuskon ja kirkon yhteenkuuluvuus, ja myös kristittynä olemisen ja kirkon jäsenyyden yhteenkuuluvuus johtuu viime kädessä helluntaista. Emme voi uskoa omasta voimastamme. Emme voi pelastaa itse itseämme. Kaikkivaltiaan edessä me hengellisesti köyhät emme selviä veloistamme.

Tarvitsemme ulkopuolista apua. Tarvitsemme Jumalan omaa aloitetta. Tarvitsemme helluntain Hengen lahjaa.

Pyhä kaste on meidän jokaisen henkilökohtainen helluntai. Siinä hyvä Jumala ottaa meidät pelastavaan yhteyteensä, lahjoittaa Pyhän Hengen ja tekee osalliseksi kristittyjen yhteisöstä, kirkosta. Lapsikasteessa tulee ehkä kirkkaimmin esille luterilaisen kirkkomme aarre, usko Jumalan armoon ja edellytyksettömään rakkauteen. Usko tarvitsee kuitenkin vahvistamista ja hoitamista. Siksi on luonnollista, että kastettu kristitty elää kristittyjen yhteisön jäsenenä, hiljentyy yksin ja yhdessä, pyrkii osallistumaan jumalanpalvelukseen ja elämään uskoaan todeksi auttamalla toisia arjen keskellä.

Yhteinen jumalanpalvelus on meidän jokaisen henkilökohtainen pääsiäinen. Vietämme sitä ylösnousemuksen päivänä, ylösnousemuksen ilossa ja Ylösnousseen läsnäolossa. Jokainen ehtoollisjumalanpalvelus perustuu sille ilosanomalle, että Kristus nousi kuolleista, kuolemallaan kuoleman voitti. Tai niin kuin savolaisten katekismus sen ytimekkäästi sanoo: ”Kristus otti kuolemasta selekävoeton.”

Jaakko Heinimäen puhui kirkosta modernisti ja osuvasti kristinuskon käyttöjärjestelmänä. Mutta on myös hyvä kuulla, mitä sanottavaa Uuden testamentin kuvilla kirkosta voi olla. Ne ovat vanhoja, mutta eivät vanhentuneita.

Uusi testamentti puhuu kirkosta ”Kristuksen ruumiina”, johon meidät liitetään kasteessa. Se muistuttaa, että kirkko ei ole perimmältään organisaatio, vaan organismi, elävä elimistö. Se muistuttaa, että meillä on tässä kirkossa erilaisia jäseniä ja erilaisia tehtäviä aivan kuten ruumiissa on eri jäseniä. Kaikki eivät voi olla silmä, kaikkien ei tarvitse olla korva, mutta jokaista kuitenkin tarvitaan.

Ajatus Kristuksesta tämän ruumiin päänä muistuttaa, että kirkko ei ole vain ihmisten yhteisö. Siinä valta ei ole kansalla, vaan Kristuksella. Kirkon pää ei ole pääministeri eikä presidentti eikä piispa, vaan Kristus itse. Siksi hänen sanansa ja neuvonsa ovat ohjeellisia minulle ja meille. Siksi hän sanoo päivän evankeliumissa: ”Jos joku rakastaa minua, hän noudattaa minun sanaani.” Usko ei ole vain luottamusta, se on myös kuuliaisuutta ja uskollisuutta Kristukselle, kirkon päälle, ja hänen sanalleen.

Toiseksi kirkko on efesolaiskirjeen mukaan ”Jumalan perheväki”. Kirkkoisä Cyprianus käytti tätä kuvaa, kun hän muistutti 200-luvulla, että sillä jolla on Jumala Isänä, tulee olla kirkko Äitinä. Ennen kaikkea tämä ilmaus muistuttaa läheisestä yhteenkuuluvuudesta ja yhteydestä jäsenten välillä. Koska kuulumme samaan Jumalan perheeseen, meidän tulee pitää jalat saman pöydän alla, ei näyttää toisillemme ovea.

Perheriitoja voi olla ja niitä totisesti kristityt ovat osanneet järjestää ja tulevat järjestämäänkin. Minulle tulee joskus melkein fyysisesti paha olo, kun saan kuulla tai lukea, että joku kristitty näyttää toiselle ovea Jumalan perheväen yhteydestä. Tällaisia ääniä kuuluu joskus kirkon molemmilta laidoilta. Hyvän perheen määritelmään kuuluu, että mitä tahansa on tapahtunut, perheestä ei ajeta pihalle. Vaikka välillä ovet paukkuisivat – niin käy joka perheessä – silti perheenjäsenten välillä pitää olla puheyhteys ja ateriayhteys.

Kolmas UT:n kuva on ”vaeltava Jumalan kansa”. Itse pidän siitä, koska se on dynaaminen ja muistuttaa, että kirkko on aina liikkeellä. Sillä on suunta ja päämäärä, sillä on toivo ja tulevaisuus. Tähän ajatukseen liittyi myös arkkipiispa John Vikström kuvatessaan kirkkoa vapautusliikkeeksi, joka kulkee kohti vapautusta ja kohti taivasta.

Kirkko ei kuitenkaan ole frakkeihin ja laakeriseppeleisiin pukeutunut kulkue, jossa arvokkain astelee ensimmäisenä. Se on kulkue, joka koostuu usein raihnaisista ja nilkuttavista ihmisistä ja jossa johtaja kulkee viimeisenä varmistaakseen, että kaikki pysyvät mukana. Juhlajumalanpalveluksessa oleva kulkue muistuttaa kirkosta vaeltavana Jumalan kansana, joka seuraa ristiä ja jossa viimeisenä tulee johtaja eli liturgi.

Sisaret ja veljet. Jokaisen jumalanpalveluksen alussa toistuu kaksi toisiinsa kuuluvaa, mutta erilaista hymnniä. Toinen on Herra armahda meitä eli Kyrie eleison. Sen jälkeen tulee Kunnia Jumalalle korkeuksissa eli Gloria in exelsis. Nämä ovat kirkon perusäänet, kärsimys ja ilo. Ja eivätkö ne ole myös jokaisen ihmisen perusäänet?

Herra armahda nousee vaivasta ja hädästä. Se tulee huulille, kun tunnemme katumusta Jumalan edessä, kun kohtaamme ruumiin tai mielen sairautta, kun meitä ahdistavat leipähuolet tai riidat perhepiirissä tai työpaikalla. Tämä hymni tuo mieleen kirkkoisä Augustinuksen vertauksen kirkosta sairaalaana. Kirkko on syntisten sairaala ja parannettavien majatalo, jossa Kristus hoitaa sairasta, niin kuin Laupias Samarialainen ryövättyä potilasta. Tämä oli hyvin tärkeä kuva myös Martti Lutherille, augustinolaismunkille. Mielikuvissa luterilaista kirkkoamme pidetään joskus virastona, joskus painimolskina, joskus taas käräjäsalina – ja oma vika jos niin on. Itse tahdomme ymmärtää kirkkomme syntisten sairaalana, jonne voi tulla sairaana ja väsyneenä, jossa saa etsiä ja epäillä, jossa uskaltaa tunnustaa syntejä ja jossa voi luottaa tulevansa autetuksi ja jossa voi kohdata Hyvän Paimenen.

Herra armahda huutoa seuraa kiitos-hymni: Kunnia Jumalalle korkeuksissa! Se on ilon ja ylistyksen ääni. Kun laulamme Kunniaa, kiitämme Jumalaa kaikista hänen lahjoistaan: olemassaolon lahjasta, siitä että hän on luonut maailman ja meidät, elämän lahjoista, siis ruoasta ja juomasta, perheestä ja ystävistä, työstä ja levosta ja vielä pelastuksen lahjasta, siis siitä, että hän ei ole hylännyt meitä synnin ja kuoleman valtaan, vaan on syntynyt ihmiseksi ja tehnyt meidät osalliseksi pelastuksesta Kristuksessa. Tämä hymni muistuttaa siitä riemuitsevasta kirkosta, jonka viettää juhlaa taivaan ilossa.

Rakkaat kirkkovieraat ja kirkkopäivävieraat. Ensimmäisestä helluntaista tähän päivään kirkosta on puhuttu erilaisin kielikuvin: kirkko on Kristuksen ruumis, Jumalan perhe, vaeltava Jumalan kansa, sairaala, kristinuskon käyttöalusta ja mielenosoituskulkue. Kuvat ovat monet, mutta todellisuus on yksi.

Minulla on sinulle oikeastaan vain kaksi pyyntöä.

Usko rohkeasti, että sinä kuulut porukkaan, sinulla on paikka tässä perheessä.

Toiseksi, yritä olla hyvä Kristuksen ruumiin jäsen: elä niin, että pyrit etsimään Jumalan kasvoja ja olemaan hyvä toisille. Tai niin kuin savolaisten katekismus sanoisi: ”aakase syvän Jumalalle ja silimät lähimmäeselle.”