”Moabilaiset ja ammonilaiset lähtivät sotaan Josafatia vastaan mukanaan joukko maonilaisia. Josafatille tultiin ilmoittamaan: ”Meren takaa Edomista on tulossa suuri sotajoukko sinua vastaan.” Pelästyneenä Josafat kääntyi Herran puoleen ja julisti sitten koko Juudaan paaston. Juudan asukkaat kokoontuivat rukoilemaan. Myös kaikista maaseudun kaupungeista tultiin rukoilemaan Herraa. Josafat astui Juudan ja Jerusalemin asukkaiden eteen, jotka olivat kokoontuneet Herran temppelin uudelle esipihalle, ja sanoi: ”Herra, meidän isiemme Jumala! Sinä olet Jumala, joka asut taivaassa ja hallitset kaikkia maan valtakuntia. Sinun on kaikki voima ja valta, kukaan ei voi sinua vastustaa. Sinä, meidän Jumalamme, olet hävittänyt tämän maan asukkaat kansasi Israelin tieltä ja antanut maan ikiajoiksi ystäväsi Abrahamin jälkeläisille. He ovat asuneet tässä maassa ja rakentaneet tänne sinulle omistetun temppelin, ja he ovat sanoneet: ’Jos meitä kohtaa onnettomuus, sota tai tulva, rutto tai nälkä, me astumme tämän temppelin eteen, sinun eteesi, sillä tämä temppeli on sinun nimesi asuinsija. Ahdistuksemme keskeltä me rukoilemme sinua, ja sinä kuulet ja autat meitä.’” (2. Aik. 20:1–9)

 

 

 

Sisaret ja veljet Kristuksessa, hyvä papiksi vihittävä Veli-Matti

Tänään on suuri päivä Tuupovaaran kirkossa. Tänään yhteisessä jumalanpalveluksessa Vaara-Karjalan seurakuntaan ja koko Kristuksen kirkkoon vihitään uusi pappi ja sielunpaimen Veli-Matti Vepsäläinen.

Se on suuri ilon ja kiitoksen päivä: kuten kastejuhla ja konfirmaatio myös pappisvihkimys tekee näkyväksi sen, että 2000 vuotta sitten ensimmäisenä helluntaina syntynyt kirkko on elävä. On yhä ihmisiä, jotka kuulevat kutsun ja haluavat antaa itsensä Kristuksen kirkon palvelemiseen. Pienestä sinapinsiemenestä, mitättömän pienestä apostolien joukosta on kasvanut Jumalan vaeltava kansa, joka tänään käsittää miljardeja Kristuksen seuraajia. Vaikka Euroopassa monet ovat tulleet uskonnollisesti epävarmoiksi, maailmanlaaja kuva on se, että kristinusko jatkaa kasvuaan – ja tänään Tuupovaarassa liitymme tähän Jumalan vaeltavaan ja kasvavaan kansaan.

Tunnen itse myös henkilökohtaista iloa siitä, että tänään voimme olla yhdessä vihkimässä Veli-Mattia pappisvirkaan ja seurakunnan palvelukseen juuri täällä Tuupovaaran kirkossa, pyhäkössä, joka oli minulle hyvä paikka palvella nuorena pappina. Pyhäkössä, jossa monet ovat etsineet turvaa ja lohdutusta sekä hyvinä että vaikeina aikoina.

Siitä, siis turvautumisesta Jumalaan hädässä ja ahdistuksessa, kertoo myös päivän Vanhan testamentin lukukappale. Se tulee äärimmäisen kaukaa menneisyydestä. Juudan kuningas Josafat tuli kuninkaaksi ehkä 35-vuotiaana ja hallitsi noin 25 vuotta Juudassa 800-luvun puolivälissä eKr. Tuolloin juutalaisvaltio oli jakaantunut kahdeksi, pohjoisessa oli Israel ja etelässä Juuda, jonka nimestä tulee juutalaisuus. Juudan alueella oli Jerusalem ja juutalaisuuden hengellinen keskus, Jerusalemin temppeli. Tämän temppelin esipihalle kuningas Joosafat astuu hädissään ja peloissaan. Ahdistuksen syy käy selväksi: Juudan valtakuntaa ja Jerusalemin temppeliä lähestyi valtava sotajoukko. Huomatkaapa, että tämä Raamatun lukukappale ei puhu sievistellen sotilasoperaatiosta, vaan sodasta.

Monissa sankaritarinoissa tässä kohdin kerrottaisiin, kuinka johtaja pysyy rohkeana ja johdattaa kansansa voittoon. Mutta Josafatista kerrotaan muuta: ”Pelästyneenä hän kääntyi Herran puoleen ja julisti paaston.” Pelko ei silti johda lamaantumiseen ja toimintakyvyn menetykseen, sillä kertomuksen mukaan ”Juudan asukkaat kokoontuivat rukoilemaan”. Vaikuttaa myös siltä, että huoli lähestyvästä sotajoukosta yhdistää kansan, sillä tekstin mukaan ”myös kaikista maaseudun kaupungeista tultiin rukoilemaan Herraa.”

Olennaista on se, miten kuningas Josafat turvautuu pelon ja hädän hetkellä Jumalaan. Hän lausuu: ”Jos meitä kohtaa onnettomuus, sota tai tulva, rutto tai nälkä, me astumme tämän temppelin eteen, sinun eteesi, sillä tämä temppeli on sinun nimesi asuinsija. Ahdistuksemme keskeltä me rukoilemme sinua, ja sinä kuulet ja autat meitä.”

Meidän suomalaisten ei ole ollenkaan vaikea tunnistaa tässä lähes 3000 vuotta vanhassa Raamatun kertomuksessa omia kokemuksiamme. Tänään vietämme talvisodan päättymisen muistopäivää. Samalla luemme levottomina uutisotsikoita Venäjän röyhkeästä hyökkäyksestä Ukrainaan.

En yleensä pidä historiallisesta samaistamisesta, sillä jokainen historiallinen tapahtuma on ainutkertainen ja siksi vertailu usein ontuu. On kuitenkin hätkähdyttävää, kuinka paljon talvisodan tapahtumissa ja Venäjän aloittamassa Ukrainan sodassa on samankaltaisia piirteitä.

Molemmissa sortavana osapuolena on ylivoimainen sotilasmahti, joka pitää naapurivaltioita omaan saneluvaltaan ja etupiiriin kuuluvina. Mikä siinä on, että maailman suurimman valtion johto kokee jatkuvasti maansa olevansa liian pieni ja muiden piirittämä?

Talvisodan seurauksena 26 000 sotilasta antoi henkensä. Hinta oli kohtuuttoman raskas, mutta he eivät kuolleet turhaan. Heidän uhrinsa ansioista Suomi säilyi vapaana. He loivat perustan sille, että Suomesta saattoi kehittyä yksi maailman kukoistavimpia maita. Arvojemme mukaisesti meistä on tullut myös rauhanturvaamisen suurvalta.

Koska elämme itsenäisessä Suomessa, jossa meillä on sanavapaus, uskonnonvapaus ja omantunnon vapaus, käyttäkäämme niitä ja sanokaamme suoraan: Venäjän valtion johto on sanoillaan ja teoillaan todistanut, että he ovat sarjavalehtelijoita, sotarikollisia ja veljesmurhaajia. Ukrainan sota on paljastanut, että he ymmärtävät lopulta vain yhtä kieltä, vallan ja voiman kieltä. Me suomalaiset olemme aina halunneet puhua rauhan ja diplomatian kieltä. Mutta jos sitä ei haluta kuulla, meillä suomalaisilla pitää olla tarvittaessa kyky, tahto ja välineet puhua myös vastavoiman kieltä. Ja se kyky meillä myös on. Esivalta ei kanna miekkaa turhaan. Emme elä paratiisissa, vaan maailmassa, joka kärsii lankeemuksen haavoista.

Kristittyinä uskomme rauhan ja oikeudenmukaisuuden Jumalaan. Jokaisessa jumalanpalveluksessa laulamme jouluenkelten sanoin: ”Kunnia Jumalalle korkeuksissa ja maassa rauha ihmisten kesken, joita hän rakastaa.” Kristittyinä uskomme oikeudenmukaisuuden Jumalaan, jonka tuomioistuimen edessä jokainen ihminen ja vallanpitäjä tulee kerran tekemään tiliä. Sen tuomioistuimen edessä eivät sotilasoperaatioiden aloittajat enää selviä valehtelemalla.

Sisaret ja veljet, kristtiyinä meidän pitää käyttää vapaan Suomen turvaamaa sanan- ja uskonnonvapautta myös niin, että pidätymme vihasta ja katkeruudesta venäläisiä vastaan rajan molemmin puolin. Kristittyinä meidän tehtävämme on rakentaa rauhaa ja sovintoa kaikkien ihmisten kanssa. Rauhantyö alkaa omasta perheestä, koululuokasta ja työpaikasta. Meillä rajaseudun ihmisillä on myös erityinen tehtävä rakentaa naapurisopua itärajan molemmin puolin. Luottamuksen rakentaminen tavallisten kansalaisten kesken on erityisen tärkeää juuri nyt, kun valtioiden johtajat välejä jäytää epäluottamus.

Kuningas Josafat näyttää kansalleen esimerkkiä turvautuessaan Jumalaan hädän hetkellä: ”Jos meitä kohtaa sota, onnettomuus, kulkutauti tai nälänhätä, me turvaudumme sinuun, kuule ja auta meitä.” Täsmälleen samaa esimerkkiä näyttää evankeliumin kanaanilainen, siis ei-juutalainen nainen, joka hädässään turvautuu Kristukseen.

Rukousta ei pidä ymmärtää pinnallisesti jonkinlaisena todellisuuspakoisena hätäautomaattina, alibina välinpitämättömyydelle. Rukous perustuu siihen, että Jumala on itse käskenyt rukoilla ja itse luvannut kuulla. Se perustuu luottamukseen, että tämä Jumala rakastaa meitä ja tahtoo meille hyvää. Sitä paitsi rukous purkaa stressiä ja vahvistaa ihmisen sisua. Meillä on antropologisia tutkimuksia siitä, kuinka sodan tai kulkutaudin kaltaisessa pitkittyneessä stressitilassa rukous vahvistaa ihmisen henkistä kriisinsietokykyä. Resilienssi on rukouksen myönteinen sivuvaikutus.

Kun rukoilemme ukrainalaisten puolesta ja rauhan puolesta, me samalla asetamme heidän hätänsä sydämellemme ja osoitamme itselle ja toisille, että tunnemme yhteyttä kärsiviin ja että haluamme ponnistella kärsimyksen poistamiseksi ja lähimmäisen auttamiseksi. Kun Kristuksen opetuksen mukaisesti rukoilemme vihollisten puolesta, me samalla asetumme vastustamaan vastapuolen demonisointia, joka on kaikkien sotien alkumyrkky. Samalla haastamme itseämme näkemään toisessa iljettävän rotan ja loisen sijasta ihmisen ja lähimmäisen. Ja tämä on kaiken rauhan työn alku. Tämä on Jumalan antama tehtävä.

Rakas Veli-Matti, rukouksella käymme tänään myös sinun puoleesi. Pappisvirka, johon sinut vihitään, on itse Jumalan asettama, ei ihmisten keksintö. Papin tärkeimpänä tehtävänä on opettaa Kristuksen evankeliumia ja toimittaa pyhät sakramentit hänen tahtonsa mukaisesti. Miksi? Siksi, että Jumala sana ja sakramentit ovat ne kanavat, joiden välityksellä me voimme päästä kosketukseen pyhän kanssa, joiden kautta yhä uudet sukupolvet pääsevät osalliseksi pelastuksen salaisuudesta.

Tätä tehtävää varten sinut vihitään pappisvirkaan apostolisen perinteen mukaisesti rukouksella ja kättenpäällepanemisella. Se on karismaattinen tapahtuma, sillä se välittää sinulle Jumalan armolahjan. Apostoli kehottaa: ”Älä lyö laimin armolahjaa, jonka sait.” Käytä tätä armolahjaa siten, että seurakunta oppii tuntemaan Jumalan armollisena ja rakastavana, että seurakunta oppii turvautumaan Jumalaan iloissa ja vastoinkäymisissä, että seurakunta oppii noudattamaan Jumalan tahtoa ja levittämään Kristuksen rakkauden valoa maailmaan.

Herra olkoon sinun kanssasi.