Evankeliumi Matt. 21:28–32

Jeesus sanoi ylipapeille ja kansan vanhimmille: ”Mitä te tästä sanotte? Eräällä miehellä oli kaksi poikaa. Hän meni toisen luo ja sanoi: ’Poikani, mene tänään viinitarhaan työhön.’ ’En minä halua’, poika vastasi. Sitten hän kuitenkin tuli toisiin ajatuksiin ja meni. Isä meni toisen pojan luo ja sanoi tälle saman. Poika vastasi: ’Menen kyllä, isä’, mutta ei mennytkään. Kumpi näistä kahdesta teki, mitä hänen isänsä tahtoi?” ”Edellinen”, he vastasivat. Jeesus sanoi: ”Totisesti: portot ja publikaanit menevät Jumalan valtakuntaan ennemmin kuin te. Johannes avasi teille vanhurskauden tien, mutta te ette uskoneet häntä. Portot ja publikaanit sen sijaan uskoivat, ja vaikka te sen näitte, te ette jälkeenpäinkään tulleet katumukseen ettekä uskoneet häntä.”

 

Rakkaat kristityt, Kristuksen seuraajat

Kun tänään juhlimme kauniin ja kuuluisan Paltaniemen kuvakirkon 300-vuotisjuhlaa, se herättää lähes vaistomaisesti kysymyksen, mikä ihme sai niin monet kainuulaiset näkemään niin paljon vaivaa suuren kirkon rakentamiseksi. Suomalaisessa ja varsinkin itä-suomalaisessa mittapuussa kirkko on ikivanha. Silti se oli jo neljäs kirkko Paltamossa. Ensimmäinen rakennettiin Manamasalon saareen jo 1559, vain reilu vuosikymmen Lutherin kuoleman jälkeen. Ensimmäinen ja kolmas kirkko tuhoutuivat sodan seurauksena. Se on ollut monen kirkon kohtalo Itä-Suomessa.

Tällaisen upean kirkon rakentaminen ankaraan Pohjolaan keskiaikaisilla keinoilla, siis käytännössä kirveellä, sahalla ja vasaralla, on ollut valtava ponnistus. Mikä sai asukkaat raatamaan, kaatamaan tukkipuita justeerilla, kuorimaan ne, sahaamaan ne ja kuljettamaan ne tontille? Mikä sai Johan Simonpoika Knubbin ja hänen 24 kirvesmiestä rakentamaan tähän pyhäkön? Mikä sai kyläläiset maksamaan veroja ison kirkon rahoittamiseksi?

Syitä voi olla monia, ja onkin. Eikö tärkein syy ole yksinkertaisesti Jumalan sanan nälkä? Ihmiset ovat halunneet virittää koko yhteisön ponnistelemaan sen puolesta, että tälle kulmalle syntyy Herran huone, jonne seurakunta voi tulla kohtaamaan elävän Jumalan?

He halusivat tulla kuulemaan Jumalan pyhää sanaa. He halusivat tulla kiittämään Jumalaa hänen lahjoistaan, mutta myös valittamaan hänelle surua ja turvautumaan häneen hädässä. He halusivat, että täällä on alttari, jonka äärelle polvistua Herran pyhälle ehtoolliselle ja kohdata Kristuksen.

He halusivat, että myös tulevilla sukupolvilla olisi tämä sama mahdollisuus. Siksi jokainen kirkkorakennus, ja varsinkin tämä taidolla rakennettu kuvakirkko, todistaa itsessään meidän esivanhempiemme kaipauksesta ja uskosta, armon ikävästä, Jumalan sanan nälästä. Vaikka he eivät ehkä osanneet ajatella 300 vuoden päästä, tavallaan he huolehtivat myös meidän hengellisestä elämästämme.

Tänä pyhänä Raamatun tekstit keskittyvät itsensä tutkiskeluun, ja siihen haluan nyt keskittyä. Yksi merkillinen piirre ihmisen hengellisessä elämässä on se, että ihminen, joka on joutunut Jumalan armon vaikutuspiiriin, on valmis myös katumukseen ja elämän korjaamiseen. Tämä on jotenkin odotusten vastaista.

Meidän ihmisten mielenmaisemaa kuvaa usein peittelyn kulttuuri. Pelkäämme, että mokamme paljastuvat ja että joudumme pilkan kohteiksi tai naurun alaisiksi. Siksi usein peittelemme virheitä toisten edessä. Haluan näyttää parasta puolta, tietoa, taitoa, osaamista. Se, että teen väärin, synnyttää syyllisyyttä. Se, että asia paljastuu toisille, synnyttää häpeää. Molempia haluamme paeta.

Politiikan ja median maailmaa taas luonnehtii syyttelyn kulttuuri. Politiikan retoriikassa on tapana syyttää toisia puolueita virheistä ja laiminlyönneistä. Mediamaailma on hanakka puuttumaan toisten virheisiin. Jos onnettomuus tapahtuu, lehdistö kysyy kärkkäästi, kuka oli syyllinen, oliko laki puutteellinen vai oliko johtaja laiminlyönyt ohjeiden antamisen vai oliko työntekijä jättänyt noudattamatta ohjeita. Näin siitä huolimatta, että hyvää tarkoittavista ohjeistakin huolimatta maailmassa nyt vain tapahtuu onnettomuuksia.

Kristillinen usko ohjaa toisenlaiseen kulttuuriin. Se sanoo: Älä ole liian nopea selittämään pois omia virheitäsi tai laiminlyöntejäsi. Älä tee parannusta toisten synneistä. Aloita itsestäsi. Tutki itseäsi Jumalan kasvojen edessä. Tee ensin parannusta omista synneistä.

Tämä on loukkaavaa puhetta, jota mieli helposti vastustaa. Mutta siihen Jeesus kutsuu, monta kertaa ja monessa kohdassa.

Päivän evankeliumissa hän tekee sen pisteliään vertauksen avulla. Kaksi poikaa saa isältä tehtävän mennä viinitarhaan töihin. Toinen sanoo menevänsä, alkutekstissä oikein puhuttelee kohteliaasti Herraksi, ”menen kyllä, Herra”, mutta ei sitten mennytkään. Toinen on haluttomampi ja vastaa kieltävästi, mutta lopulta muuttaa mielensä ja menee. Selvää on, että jälkimmäinen teki Isän tahdon mukaisesti.

Alkuperäisessä yhteydessä keskustelu on käyty tilanteessa, jossa paikalla ovat hurskaana pidetyt fariseukset ja syntisenä pidetyt tullimiehet. Vertauksen viesti on siis selvä: fariseukset pitävät itseään pelastettuina, mutta eivät lopulta toimi Jumalan tahdon mukaisesti kieltäessään Kristuksen. Tullimiehet pitävät itseään syntisinä, mutta tunnustavat Kristuksen ja turvautuvat häneen – ja siten toimivat Jumalan tahdon mukaisesti.

Näin evankeliumi opettaa nöyryyttä. Älä aseta itseäsi muita korkeammalle. Älä pidä itseäsi Jumalan edessä muita parempana. Mutta älä myöskään tee omasta nöyryydestäsi salaisen ylpeilyn aihetta niin, että salaisesti kuvittelet nöyryytesi tekevän sinusta muita kristittyjä paremman.

Tämä kaikki on vaikeaa. Yhtäältä ei pitäisi ylentää itseään. Toisaalta ei pitäisi tehdä myöskään omasta nöyryydestä ylpeilyn aihetta. Onko aito nöyryys Jumalan edessä siis edes mahdollista?

Minua ovat aina puhutelleet 1400-luvulla eläneen munkin Tuomas Kempiläisen mietiskelyt. Vaikka hän eli 100 vuotta ennen reformaatiota, suomalaiset herätysliikkeet ovat aina tunnistaneet hänen alatien kristillisyydessä hengenheimolaisuutta. Tuomas kirjoittaa: ”Autuas se hetki, jolloin sydämessäni syttyy katumuksen kyynel.”

Toisin sanoen aito katumus on Jumalan armon lahja. Se annetaan ylhäältä. Ihmisen psyykkinen luontovarustus turvautuu helposti oikeuttamaan omat lankeemukset, selittelemään pois väärinteot, piilottamaan virheet ja kääntämään oman syyllisyyden toisten syyttämiseksi.

Kristuksen armollisten kasvojen edessä myös rehellinen itsetutkistelu on mahdollista. On lupa sanoa: Rakas Herra Jeesus Kristus, minun uskoni on heikko. Joskus pakenen sinua, toisinaan taas kiellän. Ei minusta ole sinun seuraajaksesi. Rikon Jumalan tahdon ja yritän oikeuttaa sen. Suosin syntiä elämässäni. Anna minulle aito nöyryys ja oikea katumus. Sinä yksin voit minua auttaa. Auta minua turvautumaan sinuun. Ota pois minun syntini ja syyllisyyteni. Auta minua näkemään oma heikkotahtoisuuteni ja tekemään siitä parannusta. Tee minusta sinun seuraajasi. Uudista minut. Vahvista minua niin, että väistelemisen sijasta oppisin turvautumaan sinuun ja lankeemusten sijasta noudattaisin kaikkea, mitä sinä olet käskenyt minun noudattaa.

Tätä voisi sanoa ”hengellisen nöyryyden kulttuuriksi” tai ”jatkuvan katumuksessa elämisen kulttuuriksi”. Tämä ajatus koko elämänkestävästä parannuksen teosta on itse asiassa koko reformaation käynnistäneiden Lutherin aneteesien ensimmäinen pääteesi ja johtoajatus: ”Kun Herramme Kristus sanoi, tehkää parannus, hän tarkoitti, että koko kristityn elämän tulisi olla mielenmuutosta ja parannuksen tekoa.”

Tästä evankeliumin aluksi haluton, mutta mielenmuutoksen tekevä poika on meille esimerkkinä. Alkutekstissä hänen mielenmuutoksesta käytetään metamelomai-termiä, joka tarkoittaa katumuksesta syntyvää mielenmuutosta, sellaista, joka ei jää vain sydämen tunteeksi, vaan johtaa aktiiviseen toimintaan, konkreettisen elämän korjaamiseen ja koko elämän uudistumiseen.

Kun Paltamon kuvakirkon rakentajat ja kyläläiset halusivat rakentaa tänne kirkon, he halusivat tänne pyhän temppelin, jonne syntinen ja huonoksi kokeva ihminen uskaltaa tulla Kristuksen hoidettavaksi. He halusivat tilan, jossa minun eikä sinun tarvitse esittää parempaa, oikeuttaa omia lankeemuksia tai syytellä toisia. He halusivat tilan, jossa jokainen uskaltaa tulla Kristuksen läpivalaisuun ja siten uudistua, saada voimaa seurata Kristusta arjen keskellä.

Siksi tämä paikka on myös kiitoksen tila, jossa kiitollisuus Jumalan lahjoista saa kaikua. Se on keskinäisen yhteyden tila, jossa Kristus yhdistää meidät itseensä ja toinen toisiimme. Siksi täällä kirkossa me yhtäältä katsomme alttaria ja kaikkia pyhiä kuvia kunnioituksella ja palvonnalla. Ja samalla katsomme toisiimme lempeästi ja ystävällisesti, emme vihollisina emmekä moraalipoliiseina, vaan rakkaina ystävinä ja matkakumppaneina Kristuksen seuraamisen tiellä.

Tämän kirkon rakentajat raivasivat meille tietä myös kohti Jumalan valtakuntaa. Uskomme, että he ovat perillä ja odottavat meitä. Siksi nousemme tunnustamaan uskomme Kristuksen voittoon ja ruumiin ylösnousemukseen.