Saarna Myrskylyhtymessussa Kallaveden kirkossa 4.10.2026

Evankeliumista Matteuksen mukaan, luvusta 18

Opetuslapset tulivat Jeesuksen luo ja kysyivät: ”Kuka on suurin taivasten valtakunnassa?” Silloin Jeesus kutsui luokseen lapsen, asetti hänet heidän keskelleen ja sanoi: ”Totisesti: ellette käänny ja tule lasten kaltaisiksi, te ette pääse taivasten valtakuntaan. Se, joka nöyrtyy tämän lapsen kaltaiseksi, on suurin taivasten valtakunnassa. Ja joka minun nimessäni ottaa luokseen yhdenkin tällaisen lapsen, se ottaa luokseen minut. Mutta jos joku johdattaa lankeemukseen yhdenkin näistä vähäisistä, jotka uskovat minuun, hänelle olisi parempi, että hänen kaulaansa pantaisiin myllynkivi ja hänet upotettaisiin meren syvyyteen.

Katsokaa, ettette halveksi yhtäkään näistä vähäisistä. Sillä minä sanon teille: heidän enkelinsä saavat taivaissa joka hetki katsella minun taivaallisen Isäni kasvoja.”

Sisaret ja veljet Kristuksessa,

Myrskylyhtymessu on kuin kirkkovuoden syyspäiväntasaus. Se muistuttaa alkavasta hämärän ajasta ja kutsuu sytyttämään kynttilöitä ilon, valon ja toivon merkiksi.

Tämän Mikkelinpäivän evankeliumissa on kolme ulottuvuutta. Ensimmäiseksi kysymys hierarkiasta, siis ihmisten välisistä valta- ja vastuusuhteista. Ihmisten väliset suhteet vaikuttavat luonnonlain tavoin järjestyvän hierarkkisesti: yksi hallitsee toista. Ja kun katsomme maailman uutisia, maailma on täynnä uutisia vallan väärinkäytöstä. Venäjän, Yhdysvaltojen, Kiinan, Irakin ja Israelin hallinnot eivät vain pyri turvaamaan omien kansalaistensa turvallisuutta, vaan myös alistamaan toisia kansoja ja ihmisryhmiä.

Tällaisten uutisten maailmassa on houkutus ajatella, että kaikki hierarkiat ovat pahasta. Ovatko? Olen joutunut itse kamppailemaan valta ja vastuukysymysten kanssa kanssa jo siksi, että velvollisuuteni on tukea yli neljänkymmenen seurakunnan työhyvinvointia. Nämäkin yhteisöt, niin kuin kaikki työyhteisöt, on järjestetty jollakin tavoin hierarkkisesti: esihenkilö vastaa, muut hoitavat. Ja joudunhan itsekin kysymään mielessäni levottomana joka päivä, joskus yölläkin, käytäntö asemaani oikein.

Päivän evankeliumi on itse asiassa läpikotaisin hierarkiateksti. Kysymys, jolla se alkaa, on juuri hierarkiakysymys: ”Kuka on suurin, ensimmäinen, arvokkain taivasten valtakunnassa?”

Opetuslapset eivät kysy, onko hierarkiaa olemassa. He kysyvät, kuka on sen huipulla. Jeesuksen vastaus on yllättävä. Hän ei pura hierarkiaa kokonaan, mutta hän kääntää sen ympäri. Hän vaihtaa mittaria. Jeesus sanoo: ”Se, joka nöyrtyy tämän lapsen kaltaiseksi, on suurin.”

Taivasten valtakunnassa on edelleen ”suurin” tai ”ensimmäinen”, mutta suuruuden mitta ei ole valta, asema tai arvovalta. Mitta on nöyryys.

En usko, että hiearkia on itsessään paha. Ihmisten välisessä elämässä me nyt vain tarvitsemme niitä. Hyvässä perheessä vastuu on aina vanhemmilla ja he myös kantavat sitä yhdessä: isän ja äidin tehtävä on niin sanottu ”luonnollinen hierarkia”. Se suojelee lapsia ja tekee heille hyvää. Työpaikalla on esihenkilöitä. Sairaalassa ylilääkäri tekee viime kädessä hoitopäätökset ja kantaa niistä myös vastuun. Sotilasjoukko, joka toimii ilman johtajaa, riitaantuu, hajoaa ja muuttuu hyödyttömäksi. Kirkossa on piispoja, pappeja ja työntekijöitä. Ilman mitään järjestystä yhteiselämä hajoaa. Tarvitaan suunnannäyttäjiä, jotka yhdistävät, näyttävät yhteistä suuntaa ja innostavat kulkemaan sitä.

Hämmästyttävää on, että oppilaiden kysymykseen ”kuka on suurin taivasten valtakunnassa”, Jeesus vastaa asettamalla keskelle lapsen. Toinen ulottuvuus onkin lapsi. Lapsi muuttaa näkökulman. Jeesus ei tuo keskelle sankaria, kenraalia eikä ylimmäistä pappia. Hän tuo lapsen.

Antiikin maailmassa lapsi ei ollut vaikutusvaltainen eikä arvostettu yhteiskunnallinen toimija. Hän oli vain potentiaalinen ihminen. Filosofi Aristoteleen mukaan lapsella ja orjalla ei ole sielua samassa mielessä kuin aikuisella miehellä. Rikkaat naiset saattoivat antaa lapsensa orjiensa imetettäviksi ja kasvatettaviksi. Roomalaisen perhelainsäädännön mukaan perheenisällä oli suvereeni oikeus rangaista lapsiaan ja orjiaan, ja riidan keskellä jopa tappaa poikansa – asian katsottiin olevan perheen sisäinen asia. Raskaudenkeskeytys ja vastasyntyneen hylkääminen pedoille tai tunkiolle olivat verrattain yleisiä.

Tällaisessa maailmassa Jeesuksen opetus lapsesta oli vallankumouksellinen. Hän ikään kuin sanoo: Katsokaa maailmaa kaikkein pienimmän näkökulmasta. Hyvä hierarkia ei kysy, kuinka korkealle voin nousta, vaan kuinka turvallista kaikkein pienimmällä on minun lähelläni. Kun tätäkin evankeliumia luettiin Rooman valtakunnassa vuodesta toiseen, se alkoi kantaa hedelmää. Se alkoi luoda kokonaan uutta perhekulttuuria. Miehille annettiin malli, jossa heidän tulee väkivallan ja juopottelun sijasta sitoutua huolehtimaan perheväestään lempeästi. Tällöin naisilla oli turvallista kasvaa eikä äidiksi tulemista tarvinnut pelätä. Ja lapsilla oli oikeus syntyä maailmaan odotettuina ja rakastettuina.

Jeesuksen opetuksen valossa ongelmana ei siis ole valta, vaan halveksunta. Evankeliumin lopussa Jeesus sanoo: ”Katsokaa, ettette halveksi yhtäkään näistä vähäisistä.”

Ehkä hierarkioiden suurin vaara ei ole se, että joku johtaa ja kantaa vastuuta. Suurin vaara on se, että joku alkaa luulla olevansa enemmän ihminen kuin muut. Evankeliumi ei poista erilaisia tehtäviä. Se poistaa perusteet halveksunnalta.

Jumalan edessä jokainen ihminen on yhtä arvokas. Pienin on Jumalan silmäterä. Lapsi on Jumalan valtakunnan kunniakansalainen.

Evankeliumin kolmas ulottuvuus on se, josta alkuteksti käyttää sanaa angelos. Jeesus yhdistää lapset ja enkelit sanoessaan: ”Heidän enkelinsä saavat taivaissa joka hetki katsella Isän kasvoja.”

Sana enkeli, angelos, tarkoittaa alun perin yksinkertaisesti sanansaattajaa. Enkelin arvo ei ole hänessä itsessään, vaan siinä sanomassa, jota hän kantaa ja kuuluttaa. Hän ei ole huomion keskipiste vaan viestin välittäjä.

Tämä liittyy opetuslasten kysymykseen: ”Kuka on suurin?” Moni ihminen toivoo olevansa sanoman sijasta sanansaattajana tärkeä. Ihmisyhteisöissä syntyy helposti kilpailua siitä, kenen ääni kuuluu, ketä kuunnellaan, kuka pääsee lähelle valtaa.

Mutta enkeli on Raamatussa toisenlainen, vähän outokin hahmo. Kun hän tekee työnsä hyvin, huomio siirtyy pois hänestä, kohti Jumalaa. Tässä on sanansaattajan paradoksi: Mitä parempi sanansaattaja, sitä vähemmän hän korostaa itseään.

Tämä pätee myös kirkkoon. Piispa, pappi, diakoni, nuorisotyönohjaaja, kirkkomuusikko, vanhempi, kummi tai opettaja ovat kaikki omalla tavallaan sanansaattajia. Heidän tehtävänsä ei ole ensisijaisesti saada ihmisiä seuraamaan itseään, vaan johdattaa ihmisiä Kristuksen, hyvän paimenen, luo.

Enkeli ei kysy: ”Huomasivatko ihmiset minut?” Enkeli kysyy: ”Menikö viesti perille? Tuliko hyvä sanoma ymmärretyksi ja vastaanotetuksi?” Tämän tulee olla myös meidän kysymyksemme.

Evankeliumissa lapsi on keskellä. Ei siksi, että hän tietäisi paljon tai olisi vaikutusvaltainen. Hän on vastaanottaja. Hän kykenee ottamaan vastaan lahjan, luottamaan Kristukseen ja turvautumaan häneen. Ehkä juuri siksi Jeesus yhdistää lapset ja enkelit: ”Heidän enkelinsä saavat taivaissa joka hetki katsella Isän kasvoja.” Vähäisimmilläkin on yhteys Jumalaan. He eivät ole yksin. Taivaan sanansaattajat ovat heidän puolellaan.

Tämäkin kääntää hierarkian nurin. Me helposti ajattelemme, että tärkeillä ihmisillä on parhaat yhteydet yläkertaan. Jeesus sanoo, että juuri vähäisillä on enkelit, jotka seisovat Isän kasvojen edessä.

Mikkelinpäivänä enkelit muistuttavat meitä siitä, että Jumalan valtakunnassa suuruus ei tarkoita näkyvyyttä vaan uskollisuutta tehtävälle. Sanansaattaja ei elä itseään varten vaan sanomaa varten.

Siksi Jeesus asettaa lapsen keskelle. Lapsi ei ole voimakas eikä vaikutusvaltainen. Mutta hän on rakastettu. Hän on Jumalan huomion kohteena.

Ja ehkä juuri siinä on evankeliumin vastaus meidän hierarkiakysymyksiimme: suurin ei ole se, joka kerää eniten huomiota itselleen, vaan se, jonka kautta Jumalan rakkaus, totuus ja lohdutus pääsevät perille toisille.

Alkavan hämärän kauden alussa kutsun teistä jokaista toimimaan Jumalan sanansaattajina. Juuri hankalien uutisten maailmassa me tarvitsemme toinen toisiamme levittämään Jumalan iloa, valoa ja toivoa. Kristuksen kanssa, mikään tilanne ei ole toivoton. Yhdessä meidän käy hyvin.