Saarna Maaningan kirkon 170-vuotisjuhlassa 16.8.2015

Matt. 23: 1-12

Jeesus puhui väkijoukolle ja opetuslapsilleen: ”Mooseksen istuin on nyt lainopettajien ja fariseusten hallussa. Tehkää siis niin kuin he sanovat ja noudattakaa heidän opetustaan. Älkää kuitenkaan ottako oppia heidän teoistaan, sillä he puhuvat yhtä ja tekevät toista. He köyttävät kokoon raskaita ja hankalia taakkoja ja sälyttävät ne ihmisten kannettaviksi, mutta itse he eivät halua niitä sormellaankaan liikauttaa. Kaiken minkä tekevät he tekevät vain siksi, että heidät huomattaisiin. He käyttävät leveitä raamatunlausekoteloita ja panevat viittaansa isot tupsut, he istuvat pidoissa mielellään kunniapaikalla ja synagogassa etumaisilla istuimilla ja ovat hyvillään, kun ihmiset toreilla tervehtivät heitä ja kutsuvat heitä rabbiksi. Älkää te antako kutsua itseänne rabbiksi, sillä teillä on vain yksi opettaja ja te olette kaikki veljiä. Älkää myöskään kutsuko isäksi ketään, joka on maan päällä, sillä vain yksi on teille isä, hän, joka on taivaissa. Älkää antako kutsua itseänne oppimestariksi, sillä teillä on vain yksi mestari, Kristus. Joka teistä on suurin, se olkoon toisten palvelija. Sillä joka itsensä korottaa, se alennetaan, mutta joka itsensä alentaa, se korotetaan.”

Rakkaat sisaret ja veljet Maaningan kirkossa,

Tänään juhlapäivänä meillä on kaksi juhlan aihetta. Ensiksi tänään on kirkkovuodessa 12. sunnuntai helluntaista, jolloin Raamatun lukukappaleet puhuvat itsensä arvioimisesta, itsensä tutkimisesta ja nöyryydestä Jumalan edessä.

Aika arkaan paikkaan sattuu. Kun puhutaan itsensä arvioimisesta, tulee helposti vähän varovainen ja arka olo. Jokainen meistä tahtoo toimia oikein ja käydä kunniallisesta kansalaisesta, säilyttää kasvonsa toisten edessä. Mukavampi on saada kiitosta ja kättentaputuksia, kuin moitteita ja arvostelua. Savolaisten katekismus sanoo sarkastisesti: ”Mikkäähän eijjoo meistä niin mukavoo, kun toesten vikkoen  tutieraelu.”

Päivän Raamatun tekstit eivät kuitenkaan puhu toisten moittimisesta tai toisten arvostelusta. Ne haastavat nimenomaan itsensä arvioimiseen Jumalan edessä. Se tekee tästä pyhästä niin kohti käyvän. Onko kysymys tarpeettomasta itsensä kiusaamisesta? Onko synti vain mielikuvituksellinen ja itseaiheutettu ongelma?

Ensiksi ajattelen, että itsensä arvioiminen tulee lähelle itsekriittisyyttä. Itsekriittisyyttä arvostetaan ja pidetään tärkeänä hyveenä meidän kulttuurissamme. Tiede ei kehity, ellei tutkija ole kriittinen. Moni meistä on katsonut myös urheilujoukkueen kapteenia tai valmentajaa, joka huonosti menneen ottelun jälkeen sanoo tv-toimittajalle, että meidän täytyy nyt itsekriittisesti tarkastella omaa peliotetta. Lehdistön tuomio on ankara poliitikolle, joka peittelee virheitään eikä tunnusta töppäilyjään. Työelämässä joudumme jatkuvasti arvioimaan työsuoritustamme itsekriittisesti. Ja kyllä perhe-elämäkin käy raskaaksi, jos jatkuvasti pidän itseäni erehtymättömänä ja näen vikoja vain toisessa. Anteeksianto ja sovinto parisuhteessa ovat paljon helpompia silloin, jos uskallan arvioida kriittisesti omia sanoja ja tekoja.

Itsekriittisyys on siis tärkeä ja välttämätön elämäntaito. Se pakottaa meidät puhkomaan valheellisia kuplia itsestämme. Tutkijat ovat todenneet, että sosiaalisessa mediassa ihmisen oma profiili, siis itse antama kuva itsestä on väistämättä yksipuolinen ja yli-ihanteellinen. En tarkoita, että pitää kirjoittaa nettiin kaikki rötökset tai levottomat ajatukset, mutta toisaalta on tärkeä tiedostaa omat pimeät puolet. Ihmisen mieli on kuin talo. Varsinainen kerros on tiedostava osa, se mikä näkyy ja on totta. Mutta kellarissa ulvovat sudet, siis alhaiset vietit, kuten psykoanalyysin kehittäjä Sigmund Freud sanoi.

Itsekriittisyys on siis tärkeää siksi, että meillä olisi mahdollisimman rehellinen ja totuudellinen kuva itsestämme. Se on myös myönteinen muutosvoima. Oikea itsekriittisyys auttaa meitä korjaamaan omaa elämäämme vaikkapa työntekijänä, aviopuolisona tai ihmisenä.

Sama koskee myös suhdettamme Jumalaan. Jeesus muistuttaa jatkuvasti, että Jumalan edessä on parempi olla nöyrä, rehellinen ja arka kuin kuvitella itsestä liikoja. Niinhän tämäkin päivän evankeliumissa: ”Joka itsensä korottaa, se alennetaan, mutta joka itsensä alentaa, se korotetaan.” Päivän epistola sanoo sen vieläkin suoremmin: ”Jos väitämme, ettemme ole syntisiä, me petämme itseämme eikä totuus ole meissä.”

Messun alussa kutsutaan Jumalaa usein kaikkivaltiaaksi ja kaikkitietäväksi. Kaikkivaltiaan kasvojen edessä minä ja me emme selviä syyttelemällä muita. Kaikkitietävän edessä on turha keksiä verukkeita ja selityksiä: ”mutta kun toisetkin” tai ”se oli vahinko”. Päivän psalmi rukoilee juuri päinvastoin: ”Oikein teet, kun minua nuhtelet, ja syystä sinä minut tuomitset.”

Tämäkin messu on alkanut yhteisellä synnintunnustuksella. Joskus kuulee kyseltävän, onko se ihan pakko olla siinä alussa tai ylipäänsä jumalanpalveluksessa. Kun olin nuorena pappina Maaningan seurakunnassa toimittamassa pääsiäisaamun jumalanpalvelusta yhdessä hyvän työtoverin ja silloisen kirkkoherran Jussi Huttusen kanssa, Jussi kysyi minulta tarkkana miehenä virren aikana kesken jumalanpalveluksen, että miksi se synnintunnustus jäi pois, unohditko? Hän siis ymmärsi synnintunnustuksen myönteisen merkityksen messun alussa. Minä vastasin, että jumalanpalvelusuudistuksen materiaalissa on ohje, jonka mukaan pääsiäisaamuna – pitkän katumusjakson päätyttyä ja pääsiäisaamun luonteen takia – synnintunnustus voidaan jättää pois.

Pääsiäisaamu on kuitenkin poikkeus. Pääsääntö on, että messun alussa on synnintunnustus. Minulle se on henkilökohtaisesti hyvin tärkeä osa. Se haastaa sellaisen kulttuurin, jossa peitellään omia vikoja tai syytellään kaikesta aina toisia. Se haastaa meidät rehellisyyteen ja itsekriittisyyteen. Se asettaa meidät pienelle ja oikealle paikalle Jumalan kasvojen edessä. Sitä paitsi se on alussa sen takia, että synti voitaisiin jättää taakse ja keskittyä muihin asioihin: Jumalan sanan opetuksiin, esirukoukseen ja yhteiseen ehtoollisen viettoon.

Rakkaat sisaret ja veljet. Terve itsekriittisyys ja nöyryys ovat oikeita asenteita Jumalan edessä. Ne voivat vääristyä kahteen suuntaan. Ihmistä, joka pitää itseään erehtymättömänä toisten edessä, sanomme omahyväiseksi. Ihmistä, joka pitää itseään erehtymättömänä Jumalan edessä, sanomme suruttomaksi, ylpeäksi tai omavanhurskaaksi. Hänellä ei oikeastaan ole tarvetta osallistua synnintunnustukseen, kuulla Jumalan sanaa tai osallistua ehtoollisen viettoon, hänhän pitää itseään terveenä. Jumalanpalvelus on mielekäs, tärkeä ja rakas niille, jotka elävät Jumalan edessä aralla tunnolla ja jotka tunnustavat tarvitsevansa synninpäästöä, sanan ohjausta ja yhteistä ehtoollista.

Itsekriittisyys voi vääristyä myös toiseen suuntaan niin, että tunnen jatkuvaa syyllisyyttä. Neuroottinen syyllisyys on tuhovoima. Silloin ihminen moittii itseään kaikesta, sellaisestakin mihin hänellä ei ole osaa eikä arpaa.

Jumala tahtoo meidän tunnustavan syntimme ja sen, että tarvitsemme hänen armoaan ja rakkauttaan. Mutta hän ei tahdo, että ruoskimme itsemme hengiltä ja tuhoamme itsemme jatkuvilla itsesyytöksillä. Ei! Hän tahtoo tuhlata armoaan, jakaa syntejä anteeksi, vapauttaa, lohduttaa ja antaa uuden alun. Tämä tulee erityisen suorasanaisesti esille päivän epistolassa: ” Kirjoitan tämän teille, jotta ette tekisi syntiä. Jos joku kuitenkin syntiä tekee, meillä on Isän luona puolustaja, joka on vanhurskas: Jeesus Kristus. Hän on meidän syntiemme sovittaja, eikä vain meidän vaan koko maailman. Jos me tunnustamme syntimme, niin Jumala, joka on uskollinen ja vanhurskas, antaa meille synnit anteeksi ja puhdistaa meidät kaikesta vääryydestä.”

Siksi meidän pitää rohkeasti tunnustaa syntimme, mutta vielä yhä rohkeammin rukoilla uutta rohkeutta, niin kuin päivän psalmissa: ”Jumala, luo minuun puhdas sydän ja uudista minut, anna vahva henki. Anna minulle jälleen pelastuksen riemu ja suo minun iloiten sinua seurata.”

Tänään vietämme Maaningan kirkon 170-vuotisjuhlaa. Monille teille tämä kirkko on tuttu ja rakas, täynnä monia muistoja. Niin myös minulle. Sain nuorena pappina toimittaa kiirastorstai-iltana elämäni ensimmäisen ehtoollinen. Siinä oli vähän samaa unelmien täyttymyksen henkeä kuin tuoreella kirurgilla, joka suorittaa ensimmäisen leikkauksen tai lentoupseerilla, joka nousee ensimmäisen kerran itse taivaalle.

Kirkkorakennusta kutsutaan kahdella ilmauksella, jotka kuuluvat yhteen. Kirkko on ensinnäkin domus Dei, Jumalan huone. Samalla kirkkoa kutsutaan seurakunnan kodiksi, domus ecclesiae.

Miksi kirkkoa kutsutaan Jumalan huoneeksi? Siksi, että se on paikka, jossa tulemme kosketuksiin itse elävän Jumalan kanssa. Se tapahtuu, kun täällä julistetaan Jumalan sanaa, kun lähestymme häntä rukouksissa, kiitämme häntä virsissä ja kun yhdessä tänään vietämme Herran pyhää ehtoollista, jossa Kristus on kosketusetäisyydellä, pyhitetyssä leivässä ja viinissä.

Mutta jotakin puuttuu. Tässä ei ole vielä kaikki. Eihän Jumala tahdo, että hän on läsnä kirkossaan yksin. Ei hän tahdo jäädä yksinäisyyteen, vaan hän tahtoo vetää meitä puoleensa, osoittaa meille armoaan ja rakkauttaan. Siksi on tärkeää muistaa, että kirkkorakennus on myös domus ecclesiae, seurakunnan koti, tarkemmin sanottuna jokaisen maaninkalaisen ja vielä tarkemmin sanottuna jokaisen tänne tulevan jumalanpalvelijan ja etsijän koti.

Martti Lutherin mukaan kirkon kaunein koristus on Jumalan seurakunta. On tärkeää kaunistaa kirkkoa krusifiksilla, kynttilöillä, kirkkotekstiileillä ja kirkkotaiteella. Mutta paras kirkon kaunistus ovat ihmiset, siis seurakunta, siis juuri te. Siksi hyvä Jumala iloitsee tänään jokaisesta kirkkovieraasta, kaikista teistä, jotka olette tulleet etsimään lohdusta ja armoa, keskinäistä yhteyttä ja elävän Jumalan kasvoja.

Rakkaat seurakuntalaiset. Tämä Maaningan kirkko on jo 170 vuotta ollut Jumalan huone. Täällä tänäänkin Jumala tulee luoksemme ja kohtaa meidät, kun sanaa julistetaan ja ehtoollista vietetään. Tämä on myös seurakunnan koti, jossa kohtaamme toinen toisemme, kuin tasavertaiset kodin jäsenet, sisaret ja veljet. Olkoon tämä kirkko kiitoksen kehto, jossa saamme iloita ja kiittää Jumalaa kaikista hänen hyvistä lahjoistaan. Olkoon tämä kirkko syntisten sairaala, parannettavien majatalo ja kyynelten kartano, jossa myös kyyneleet saavat tulla ja jossa jokainen kärsivä saa myötätuntoa ja lohdusta. Silloin Maaningan kirkko palvelee sitä unelmaa, jota varten se on rakennettu ja sitä tehtävää, jota varten se on vihitty Herran huoneeksi.

Herra olkoon teidän kanssanne.