Evankeliumista Johanneksen mukaan, luvusta 13

Pääsiäisjuhla oli jo tulossa, ja Jeesus tiesi, että oli tullut se hetki, jolloin hänen oli määrä siirtyä tästä maailmasta Isän luo. Hän oli rakastanut omiaan, jotka olivat tässä maailmassa, ja hän osoitti heille täydellistä rakkautta loppuun asti.

He olivat kokoontuneet aterialle, ja Paholainen oli jo pannut Juudaksen, Simon Iskariotin pojan, sydämeen ajatuksen, että tämä kavaltaisi Jeesuksen. Jeesus tiesi, että Isä oli antanut kaiken hänen valtaansa ja että hän oli tullut Jumalan luota ja oli nyt palaamassa hänen luokseen. Niinpä hän nousi aterialta, riisui viittansa ja kietoi vyötäisilleen pellavaliinan. Sitten hän kaatoi vettä pesuastiaan, rupesi pesemään opetuslasten jalkoja ja kuivasi ne vyötäisillään olevalla liinalla.

Kun Jeesus tuli Simon Pietarin kohdalle, tämä sanoi: ”Herra, sinäkö peset minun jalkani?” Jeesus vastasi: ”Tätä, minkä nyt teen, sinä et vielä käsitä, mutta myöhemmin sinä sen ymmärrät.” Pietari sanoi hänelle: ”Sinä et ikinä saa pestä minun jalkojani!” Jeesus vastasi: ”Jos minä en pese sinua, ei sinulla ole sijaa minun luonani.” Silloin Simon Pietari sanoi: ”Herra, älä pese vain jalkojani, pese myös kädet ja pää.” Tähän Jeesus vastasi: ”Se, joka on kylpenyt, ei tarvitse pesua, hän on jo puhdas. Ja te olette puhtaita, ette kuitenkaan kaikki.” Jeesus tiesi, kuka hänet kavaltaisi, ja siksi hän sanoi, etteivät he kaikki olleet puhtaita.

Pestyään heidän jalkansa Jeesus puki viitan ylleen ja asettui taas aterialle. Hän sanoi heille: ”Ymmärrättekö te, mitä teille tein? Te puhuttelette minua opettajaksi ja herraksi, ja oikein teette: sehän minä olen. Jos nyt minä, teidän herranne ja opettajanne, olen pessyt teidän jalkanne, tulee myös teidän pestä toistenne jalat. Minä annoin teille esimerkin, jotta tekisitte saman minkä minä tein teille.”

Rakkaat seurakuntalaiset,

Kiirastorstaina muistamme Herran pyhää ehtoollista. Miksi kristityt viettävät sitä? Siihen liittyy kaksi ulottuvuutta. Ensiksi ehtoollisen asettaminen, josta epistolateksti puhuu. Toiseksi jalkojen pesu, rakkauden ateria, josta evankeliumi puhuu.

Syvennymme aluksi ensimmäiseen. Kristillisen elämän keskuksena on Herran pyhä ehtoollinen. Voisi olla toisinkin. Muinaisessa juutalaisuudessa se oli eläinten uhraaminen Jerusalemin temppelissä. Miksi Jeesus asetti ehtoollisen ”kärsimistään edeltävänä yönä”, siis juuri viimeisellä hetkellä, juuri silloin kun hän on poistumassa näyttämöltä ja luotamme? Miksi juuri silloin? Ja miksi pyhä ateria?

Eikö juuri siksi, että hän tahtoi ehtoollisen olevan se tapa, jolla hänen jatkaa läsnäoloaan meidän keskellämme? ”Ottakaa ja syökää, tämä on minun ruumiini, ottakaa ja juokaa, tämä on minun vereni malja. Niin usein kuin te siitä syötte ja juotte, tehkää se minun muistokseni.”

Hän asetti pyhän ehtoollisen, jotta aina kun sitä vietetään hänen nimessään, hänen muistokseen, hän itse on läsnä meidän keskellämme. Jos joku lapsi, oppimaton tai ulkopuolinen kysyy, missä hän on läsnä, mitä vastaisimme?

Siihen voisi vastata. Katso kristittyjen elekieltä. Katso, mitä kristityt tekevät evankeliumin lukemisen aikana. Nousevat seisomaan. Miksi? Siksi, että evankeliumin sanoissa me tunnistamme läsnäolevan Kristuksen, hän tulee luoksemme evankeliumissaan eli sanan kautta. Ja katso, miten kristityt ottavat vastaan ehtoollisen ja miten he poistuvat Herran pöydästä. Otamme vastaan ehtoollisen polvistuneena, koska tunnistamme ja tunnustamme Herran läsnäolon pyhitetyssä leivässä. Sakramentin saatuamme kumarramme ja siunaamme itsemme ristinmerkillä, ei papille, vaan ehtoollisessa läsnäolevalle Kristukselle. Samasta kunnioituksesta johtuu, että pappi käsittelee pyhitettyjä ehtoolliselementtejä kunnioituksella. Niitä ei saa heittää pois. Ne nautitaan loppuun tai säilytetään kunnioittavasti ja erikseen tavallisista leivistä ja viinistä.

Tämä ei ole meidän luterilaisten keksintöä. Päinvastoin, liitymme tässä ikivanhojen kirkkojen traditioon. Kun olin tekemässä kolmiosaista tv-dokumenttia Jeesuksesta, sain vierailla monessa sellaisessa kirkossa, jonka juuret menevät aivan alkulähteille. Syyrialais-ortodoksit toimittavat jumalanpalveluksen aramean kielellä ja ikivanhan pyhän Jaakobin liturgian mukaisesti Jeesuksen pyhän haudan kirkossa Jerusalemissa. Kaldealais-katoliset Irakissa käyttävät niin sanottua Addain ja Marin liturgiaa, jonka vanhimmat tunnetut käsikirjoitukset ovat 200-luvulta, samoin tekevät idän assyrialaiset kristityt, molemmat toimittavat jumalanpalveluksen arameaksi, Jeesuksen äidinkielellä.

Kun vierailin näissä kirkoissa, jotka ovat säilyttäneet ikivanhat traditiot halki vuosituhansien, en ymmärtänyt heidän teksteistään ja lauluistaan juuri mitään. Mutta elekieli kertoi kaiken: evankeliumissa tunnistavat sanan kautta luoksemme tulevan Jeesuksen, ehtoollisessa he tunnistavat pyhitetyssä leivässä ja viinissä luoksemme tulevan Jeesuksen. Aivan kuten myös me tänään Alavan kirkossa.

Me emme ”matki” heitä. Eikä kukaan näistä kirkoista ”matki” toisiaan. Meidän kirkkomme ja kaikkien näiden traditioiden juurena ovat nimittäin samat kertomukset ehtoollisen asettamisesta. Vanhin niistä on päivän epistolassa oleva apostoli Paavalin kuvaus ehtoollisen asettamisesta. Se on siis vanhin, evankeliumejakin vanhempi, ja kirjoitettu Efesossa vuonna 54 tai 55. Siis vain 25 vuotta Jeesuksen kärsimisen, kuoleman ja ylösnousemuksen jälkeen.

Tämäkin teksti osoittaa, että se ei ole Paavalin luomus, vaan paljon vanhempi. Hän nimittäin kirjoittaa: ”Olen saanut Herralta tiedoksi tämän, minkä olen myös opettanut teille”. Paavali siis sai ehtoollisen asetuskertomuksen eli asetussanat jo valmiina, mitä ilmeisimmin ensimmäisten kristittyjen liturgiasta, siis ehtoollisen vietosta: ”Olen saanut Herralta tiedoksi tämän, minkä olen myös opettanut teille. Herra Jeesus sinä yönä, jona hänet kavallettiin, otti leivän, kiitti Jumalaa, mursi leivän ja sanoi: ”Tämä on minun ruumiini, joka annetaan teidän puolestanne. Tehkää tämä minun muistokseni.” Samoin hän otti aterian jälkeen maljan ja sanoi: ”Tämä malja on uusi liitto minun veressäni. Niin usein kuin siitä juotte, tehkää se minun muistokseni.”

Matteuksen, Markuksen ja Luukkaan evankeliumit on kirjoitettu 20–30 vuotta myöhemmin, ja niissä on sama kertomus. Kaikki liittävät ehtoollisen myös sovituksen ja lunastuksen ajatuksen. ”Tämä on minun ruumiini, joka annetaan teidän puolestanne.” Matteus lisää tähän vielä olennaiset sanat: ”syntien anteeksiantamiseksi”.

Tähän sisältyy koko evankeliumi, ilosanoma. Kristus on kuollut meidän syntiemme puolesta, ja jokainen, joka osallistuu tähän pyhään ateriaan, tulee osalliseksi syntien anteeksiantamisesta, Jumalan armosta ja ikuisesta elämästä.

Kyse on siis Jeesuksen läsnäolon ateriasta, johon osallistumalla me tulemme osalliseksi syntien anteeksiantamisesta. Löysin tänään postiluukusta traktaatin, jonka oli laittanut sinne amerikkalaisperäinen liike, sellainen, jossa on vaikutteita kristinuskosta, mutta jota tutkijat eivät tavallisesti laske kristilliseksi, koska se eroaa Kirkkojen maailmanneuvoston peruskirjassa mainitusta kolminaisuusopista. Siinä toivotetaan tervetulleeksi viettämään Jeesuksen muistoateriaa. Tarkemmin lukien paljastuu, että siinä muistetaan poissaolevaa Jeesusta. Muistetaan poissaolevaa Jeesusta. Tästä seuraa, ettei hän ole läsnä. Silloin ihminen ei voi myöskään päästä osalliseksi syntien anteeksiantamuksesta.

Yhdessä ikivanhojen kristittyjen kanssa me tunnistamme ehtoollisessa Jeesuksen todellisen läsnäolon. Siksi me voimme luottaa siihen, että ehtoollisessa tulemme osalliseksi Jumalan armosta ja anteeksiantamuksesta. Siksi me myös juhlimme kiitosateriaa ja vietämme sitä iloiten.

Ehtoollinen on Kristuksen läsnäolon ateria, armon ateria ja kiitosateria.

Johanneksen evankeliumi muistuttaa meitä siitä, että se on myös rakkauden ateria. Hän on tallettanut kertomuksen siitä, kuinka Jeesus yllättää oppilaansa viimeisellä aterialla. Miten?

Ensimmäistä ehtoollista ajatellessamme meillä on mielessä Leonardo da Vincin maalaus Viimeinen ehtoollinen. Siinä istutaan pöydässä. Se ikään kuin heijastaa ajatusta: ”Tulkaas pojan kaikki tänne pöydän samalle puolelle, niin otetaan selfie.”

Ensinnäkin Vincin maalauksella on väärä nimi. Se ei ole viimeinen ehtoollinen, vaan ensimmäinen ehtoollinen. Toiseksi sitä vietettiin, ei pöydässä istuen, vaan itämaisen etiketin tapaan lattialla istuen vasemmalla kyljellä ja ehkä puolikaaren tai avoneliön muodossa. Ja kun kaikki köllöttävät vasemmalla kyljellä matolla, silloin tulee ymmärrettäväksi se, miten Jeesus voi teknisesti toteuttaa oppilaiden jalkojen pesun.

Keskeistä ei sittenkään ole tekniikka, vaan se esimerkki, jonka Jeesus antaa. ”Ymmärrättekö te, mitä teille tein? Te puhuttelette minua opettajaksi ja herraksi, ja oikein teette: sehän minä olen. Jos nyt minä, teidän herranne ja opettajanne, olen pessyt teidän jalkanne, tulee myös teidän pestä toistenne jalat. Minä annoin teille esimerkin, jotta tekisitte saman minkä minä tein teille.”

Mikään ei voi olla kirkkaampaa ja vakuuttavampaa ja koskettavampaa kuin tällainen oman esimerkin näyttö. Se ei selittelyjä kaipaa. Sitä ei ole vaikea ymmärtää.

Jeesus tahtoo, että kaikki, jotka tahtovat olla hänen todellisia seuraajiaan, kaikki, jotka osallistuvat hänen läsnäolonsa aterialle, syntien anteeksiantamuksen aterialle, he osallistuvat myös rakkauden aterialle. Heidän täytyy katsoa lempeästi toisiinsa. Heidän täytyy olla myötätuntoisia toisilleen. Heidän täytyy kohdella toinen toistaan palvelevalla rakkaudella.

Rakkaat ystävät, Kristuksen seuraajat. Me vietämme ehtoollista, koska Kristus on asettanut sen ja käskenyt viettää sitä usein. Me vietämme ehtoollista, koska siinä Kristus on todellisesti läsnä ja lahjoittaa meille ristillä hankkimansa lunastuksen ja sovituksen hedelmät.

Me, jotka tulemme osallisiksi tästä ilosta ja armosta, emme voi suhtautua toisimme välinpitämättömästi. Meidän täytyy kantaa ja kannatella toisiamme. Meidän tehtävämme on olla valmiita palvelemaan toinen toistamme palvelevalla rakkaudella, niin kuin Kristus itse teki.

Ja kun ehtoollinen on vietetty, meidän tehtävämme on kulkea kärsivän Kristuksen askelissa myös kohti Getsemanea, kohti kavallusta, rukouskamppailua, Juudaksen suudelmaa ja vangitsemista. Siksi me ehtoollisen jälkeen riisumme alttarin liturgisesta vaatetuksesta ja verhoamme sen odottamaan pitkäperjantaita. Sinnekin Kristuksen on kuljettava. Ja jos haluamme olla todellisia Kristuksen seuraajia, sinne myös meidän on kuljettava. Aamen.

Kuopion hiippakunnan piispa