Evankeliumi: Mark. 16:14–20

Viimein Jeesus ilmestyi myös yhdelletoista opetuslapselleen heidän ollessaan aterialla. Hän moitti heidän epäuskoaan ja heidän sydämensä kovuutta, kun he eivät olleet uskoneet niitä, jotka olivat nähneet hänet kuolleista nousseena. Hän sanoi heille: ”Menkää kaikkialle maailmaan ja julistakaa evankeliumi kaikille luoduille. Joka sen uskoo ja saa kasteen, on pelastuva. Joka ei usko, se tuomitaan kadotukseen. Ja niitä, jotka uskovat, seuraavat nämä tunnusmerkit: Minun nimissäni he ajavat pois pahoja henkiä. He puhuvat vierailla kielillä. He tarttuvat käsin käärmeisiin, ja vaikka he juovat tappavaa myrkkyä, se ei vahingoita heitä. He panevat kätensä sairaiden päälle, ja nämä paranevat.”

Kun Herra Jeesus oli puhunut heille tämän, hänet otettiin ylös taivaaseen ja hän istuutui Jumalan oikealle puolelle. Opetuslapset lähtivät matkaan ja saarnasivat kaikkialla. Herra toimi heidän kanssaan ja vahvisti sanan tunnusmerkeillä.

Kunnioitetut sanankuulijat ja rakkaat papiksi vihittävät,

Helatorstai on merkillinen yhdistelmä poissaoloa ja läsnäoloa. Ajattelin itse pitkään, että se on Jeesuksen poistumisen ja jäähyväisten juhla. Että julkisen toimintansa ja ylösnousemuksensa jälkeen Jeesus lopulta poistuu näyttämöltä ja jättää seuraajansa selviämään yksin. Tältä todellakin näyttää. Silti Jeesuksen poistuminen näyttämöltä ei ole päivän raamatuntekstein sanoma. Pikemminkin päinvastoin. Miksi?

Päivän evankeliumin edellä on kerrottu siitä, kuinka Jeesuksen seuraajat itkevät surusta. Nykykielellä sanottuna he ovat kokeneet trauman. Ensin on eletty mahtavaa yhdessäolon aikaa. Jeesuksen sanat ja teot ovat vakuuttaneet hänen seuraajansa: tämä on itse Jumalan lupaama ja lähettämä Messias, Voideltu, Kristus. Mutta äkkiä kaikki on päättynyt katastrofiin: Jeesus on kidutettu, teloitettu, kuollut ja haudattu. Hän on poissa, kuollut.

Kun me menetämme läheisen, lievitämme usein musertavaa ikävää asettamalla rakkaan kuvan muistopöydälle. Sen tarkoituksena on osoittaa arvostusta vainajalle ja lohduttaa surevia, mutta samalla ymmärrämme, ettei kuva tuo kuollutta takaisin. Hän on lopullisesti poissa.

Pääsiäisen jälkeen kävi toisin: Jeesus nousi kuolleista ruumiillisesti ja ilmestyi konkreettisesti hänen seuraajilleen, aluksi yksi kerrallaan. Jeesuksen seuraajien ensimmäinen reaktio oli torjunta: en usko, ei se ole mahdollista. Ei kuollut voi herätä, ei kannata turvautua valheelliseen toivoon, vaan kohdata todellisuus niin ankarana kuin se on. Minusta tämä on aika ymmärrettävä reaktio. Niin myös minä olisin luultavasti ajatellut.

Tämä selittää, miksi päivän evankeliumissa Jeesus – nyt kun hän ilmestyy yhdelletoista apostolille yhdessä – ensin moittii apostoleja epäuskosta ja ”itsepäisyydestä”, kuten uusi käännös sanoo. Hän kysyy: Miksi ette uskoneet heitä, jotka ensimmäisenä toivat teille ilosanoman ylösnousemuksesta? Tulkaa, katsokaa omin silmin, koskettakaa omin käsin, minä se olen.

Näin he lopulta vakuuttuvat, jokaista solua myöten. Ja Herra antaa heille tehtävän: julistakaa evankeliumia ylösnousemuksesta kaikille ja kastakaa kaikkia, jotta heistä tulisi minun seuraajiani ja jotta he tulisivat osallisiksi pelastuksesta.

No hyvä, apostolit uskoivat ja vakuuttuivat, koska näkivät ja kokivat Kristuksen omin fyysisin aistein. Meidän osamme on toisenlainen. Me kuulemme nämä kertomukset, mutta emme voi aistein havaita Jeesusta Kristusta.

Uskon, että kun ihminen etsii elämänsä perustaa ja suuntaa, hän tarvitsee vakuuttumista. Ei kannata löydä vetoa ihan minkä tahansa väitteen, messiasehdokkaan tai katsomuksen puolesta. On hyvä testata, arvioida kriittisesti. Se on terve piirre. Kriittinen ja itsenäinen ajattelu on jokaisen kristityn hyve.

Toisaalta nykyihmisen kiusauksena on myös ajautua periaatteelliseen epäilyyn. Jos hirttäydymme ”kaikki on valhetta, kaikki ovat huijareita” -ajatteluun, siitä on lyhyt matka kyynisyyteen. Silloin ihmisestä tulee pelkkä pessimistinen jurnuttaja, hän ajautuu katsomoon omassa elämässään

Me tarvitsemme elämällemme perustan, suunnan ja innostuksen. Me tarvitsemme vihjeitä, merkkejä, joiden perusteella vaikutumme ja vakuutumme siitä, että tämä on minun uskoni, tämä on minun vakaumukseni, tämän koen oikeaksi, tämä on minulle totta. Päivän evankeliumissa puhutaan kahdesti tällaisista vakuuttumisen merkeistä.

Jeesuksen ensimmäisille seuraajille keskeisin tunnusmerkki oli Ylösnousseen ilmestyminen: se sai heidät vakuuttumaan siitä, että Jeesus elää ja hän on läsnä ja lähellä. Läsnä ja lähellä. Ja vaikka hänet helatorstaina, 40 päivän päästä ylösnousemuksesta, korotettiin kirkkauteen, edes silloin hän ei poistunut heidän luotaan, vaan päinvastoin pysyi heidän lähellään. Se käy vaikuttavasti ilmi vaikkapa Luukkaan evankeliumin lopussa: kun Öljymäellä Jeesus siunaa apostolit, erkaantuu heistä ja hänet otetaan taivaan kirkkauteen, sen jälkeen oppilaat eivät käännä selkää ja poistu paikalta, vaan Luukas kertoo: ”he kumartuivat maahan saakka ja osoittivat palvontaa”. Näin ei tehdä poissaolevan edessä, eikä ihmisen edessä. Näin tehdään läsnäolevan Kristuksen, tosi ihmisen ja tosi Jumalan, edessä.

Mitkä ovat ne merkit, joiden välityksellä Ylösnoussut Herra Jeesus Kristus tulee tänään meidän luoksemme? Ja miten ne liittyvät pappisvirkaan? Päivän evankeliumi antaa siitä monta vihjettä.

Ensiksi Kristus antaa apostoleilleen tehtävään: ”Menkää ja julistakaa”. Menkää minne – kaikkialle maailmaan. Julistakaa mitä – ilosanoma Kristuksen ylösnousemuksesta ja Jumalan valtakunnasta kaikille luoduille. Toisin sanoen, siellä missä julistetaan, opetetaan, kuulutetaan evankeliumia tänään, siellä Kristus itse on läsnä ja lähellä. Tämä on mahdollista kaikkialla, sillä taivaaseen astumisensa jälkeen hän on osallinen Jumalan kaikkialla läsnäolosta, eikä ole enää sidottu fyysisen, yhdessä paikassa läsnäolon rajoihin.

Toiseksi Jeesus sanoo. ”Kastakaa”. Se joka uskoo ja saa kasteen, pelastuu. Toisin sanoen siellä, missä toimitetaan pyhää kastetta, siellä Jeesus Kristus on itse läsnä ja lähellä. Hän itse kastaa, pukee kastettavan omaan puhtauteensa ja ottaa hänet rakastavaan yhteyteensä.

Kolmanneksi. ”Viettäkää ehtoollista, tehkää se minun muistokseni.” Kärsimistä edeltävänä yönä Kristus asetti ehtoollisen oman läsnäolonsa ateriaksi ja merkiksi. Se tulee epäsuorasti esille myös ylösnousemuksen jälkeisissä kertomuksissa siten, että käytännössä aina, kun Jeesus ilmestyy apostoleilleen, se tapahtuu sunnuntaina, ylösnousemuksen päivänä, ja leivän murtamisen ja pyhän aterian keskellä. Kertomus Emmauksen tien kulkijoista on tästä yksi esimerkki: kaksi kulkijaa tunnistaa tuntemattoman miehen ylösnousseeksi Jeesukseksi juuri sinä hetkenä, jolloin ”otti leivän, mursi, kiitti ja antoi”.

Siksi mekin jumalanpalveluksessa kohotamme Herran ruumiin ja veren kaikkien nähtäväksi, otamme ehtoollisen vastaan polvistuneena ja kumarramme ehtoollisen vastaanotettuamme – emme papin edessä, vaan ehtoollisessa läsnäolevan Kristuksen edessä.

Toisin sanoen, sana ja sakramentit ovat vaikuttavia merkkejä. Jeesuksen oman lupauksen mukaan hän on myös tänään läsnä ja lähellä siellä, missä kokoonnutaan hänen nimessään, kuulutetaan ilosanomaa ja opetetaan Jumala sana, toimitetaan kastetta ja vietetään pyhää ehtoollista. Jeesuksen toiminta ja läsnäolo eivät ole sidottuja näihin. Mutta näitä merkkejä koskevat erityiset lupaukset. Niiden välityksellä hän tulee luoksemme varmasti. Ja niiden hoitamista varten Jumala on asettanut pappisviran.

Myös pappisvihkimys on karismaattinen ja sakramentaalinen tapahtuma. Raamattu kehottaa: ”Älä lyö laimin armolahjaa, jonka sait, kun vanhimmat asettivat kätensä päällesi.” Toisin sanoen, älä piilottele, vaan käytä rohkeasti armolahjaa, jonka sait, kun sinut rukouksen ja sanan kautta vihittiin sanan palveluvirkaan. Tämä armolahjan välittävä kosketus on jatkunut apostoleista tähän hetkeen saakka.

Jokainen teistä on nähnyt vuosien ajan vaivaa tähdätäkseen pappisvirkaan. Se tarkoittaa, että joku merkki tai merkit ovat vakuuttaneet teidät sisäisesti, siis teidän sydämenne, siitä, että Kristuksen evankeliumi totta ja haluatte antautua sen palvelukseen – ette kai te muuten siinä olisi.

Mieti, mikä se on ollut juuri sinun kohdallasi? Niitä voi olla yksi tai useampia. Joku on kohdannut Ylösnousseen sydämessään, toinen kasvanut vähitellen tuntemaan Kristukseen. Jotakin on ajanut Kristuksen luokse oma kärsimys ja vastoinkäymiset, toista taas elämään sisältyvä käsittämätön hyvyys ja ilo. Monia voi puhutella diakonia, kristittyjen palveleva rakkaus köyhiä ja kärsiviä kohtaan. Väkivaltaisen kunniankulttuurin keskellä eläneet ovat sanoneet: minut vakuutti Jeesuksen rakkaus, hänen sanomansa armollisesta Jumalasta ja sen tuomasta rauhasta ja sovinnosta. Toisia on puhutellut kristittyjen marttyyrien rohkeus vainojen keskellä. Tunnetaan tapauksia, joissa kuolemaan tuomittujen luja usko Kristukseen on puhutellut teloittajia niin paljon, että he ovat kääntyneet kristityiksi.

Näitä merkkejä on monia. Näitä todistamisen, vakuuttumisen ja uskon löytämisen teitä on lukemattomia. Mutta niillä on ainakin yksi yhteinen piirre. Ne perustuvat sisäiseen vakuuttumiseen, eivät ulkoiseen pakottamiseen. Se kunnioittavat ihmisen autonomiaa, arvokkuutta, vapautta ja itsemääräämisoikeutta. Se on Kristuksen tie.

Tätä Jeesus tarkoittaa, kun hän sanoo teille päivän evankeliumissa ”te olette minun todistajiani”.  Ei ulkoisella voimalla, pakolla tai väkivallalla, vaan sellaisten merkkien voimalla, jotka kunnioittavat ihmisen vapautta ja vakuuttavat meidän sisimpämme Kristuksen rakkaudesta ja totuudesta.

Rakkaat papiksi vihittävät. Kristus kutsuu ja lähettää teidät tänään palvelemaan seurakuntaa. Julistakaa evankeliumia ja toimittakaa pyhiä sakramentteja, jotta ihmiset löytäisivät uskon Jumalaan ja rakkauden lähimmäisiin elämää kannattelevaksi ja jotta he tulisivat osallisiksi pelastuksesta.

Tätä työtä koskee myös hänen lupauksensa. Päivän evankeliumi päättyy: ”Herra toimi heidän kanssaan.” Herra toimii myös teidän kanssanne ja teidän kauttanne. Herra olkoon teidän kanssanne.