Evankeliumi: Matt. 19:27-30

Pietari sanoi Jeesukselle: »Me olemme luopuneet kaikesta ja seuranneet sinua. Mitä me siitä saamme?» Jeesus sanoi heille: »Totisesti: kun Ihmisen Poika uuden maailman syntyessä istuutuu kirkkautensa valtaistuimelle, silloin tekin, jotka olette seuranneet minua, saatte istua kahdellatoista valtaistuimella ja hallita Israelin kahtatoista heimoa. Ja jokainen, joka minun nimeni tähden on luopunut talostaan, veljistään tai sisaristaan, isästään, äidistään tai lapsistaan tai pelloistaan, saa satakertaisesti takaisin ja perii iankaikkisen elämän. Mutta monet ensimmäiset tulevat olemaan viimeisiä ja viimeiset ensimmäisiä.»

 

Sisaret ja veljet Kristuksessa,

Kirkollisessa tapakulttuurissa on useita ehdokkaita sille päivälle, jolloin joulukuusi pitää viedä ulos. Jos nyt jollakin sattuu vielä olemaan joulukuusi nurkissa pyörimässä, nyt on kyllä se vihon viimeinen aika, sillä tänään kirkkovuodessa meidän katseemme kääntyvät kohti pääsiäistä. Septuagesimasunnuntai, hassu nimitys, tarkoittaa pyhää, josta on tasan 70 päivää pääsiäiseen. Tästä pyhästä papiston on vanhastaan aloittanut pääsiäispaaston.

Pikakuulolla päivän Raamatun teksteistä voi olla vaikeaa hahmottaa punaista lankaa. Mutta sellainen kuitenkin on, ja tärkeä onkin. ”Monet ensimmäiset tulevat olemaan viimeisiä ja viimeiset ensimmäisiä.” Puhutaan siis jonkinlaista arvojärjestyksestä, ranking-listasta, tulosluettelosta, jonkinlaisesta ihmisen mittaamisesta.

Meillä ihmisillä on tapana laittaa toisia erilaiseen järjestykseen. Toinen saa enemmän palkkaa ja valtaa kuin toinen. Kilpailussa yksi palkitaan pokaalilla, jonkun osa olla viimeinen, muut sijoittuvat siihen välille. Ei se oikein muuten voi ollakaan.

Tämä pohjautuu lopulta ihmisluontoon. Kaikki filosofit ihmiskunnan historiassa ovat tulleet siihen tulokseen, että ihmisen rakkaudelle on tyypillistä, että se syntyy kohteen arvosta, loistosta ja kauneudesta. Sulhanen ei rakastu kaikkiin, vaan siihen kauniiseen ja morsian ei huomaa kaikkia, vaan ainoastaan sen komeaan. Tällaista inhimillinen rakkaus nyt vain on: se syntyy kohteen arvosta, kauneudesta ja loistosta, ja haluaa sen omakseen.

Voimme havaita tämän yksinkertaisesti miettimällä, kenestä iltapäivälehdet kirjoittavat, keihin niiden kiinnostus ja valokeila kohdistuu. Ne kirjoittavat mieluummin rikkaasta kuin köyhästä, mieluummin heistä, jolla on valtaa, kuin niistä, jolla sitä ei ole. Ne kirjoittavat mieluummin kauniista kuin rumasta, menestyneestä enemmän kuin oppimattomasta. Voittajat pääsevät kanteen, sijalle 17 tullutta ei kukaan muista. Sosiaalisessa mediassa jollakin saattaa olla satoja tuhansia seuraajia vain siksi, että hän sattuu olemaan kaunis. Eikä se tietenkään ole kenenkään vika. Se vain kertoo meidän ihmisten tavasta luoda arvotuksia, arvioida ”kasvojen mukaan”, kuten sanotaan.

Martti Luther teki täsmälleen saman huomion inhimillisen rakkauden luonteesta. Ja juuri se sai hänet ahdistuneeksi. Arvioiko Jumalakin minua inhimillisen rakkauden mittareilla? Onko Jumalankin rakkaus sellaista, joka kohdistuu ylös siihen, mikä on kaunista, pyhää, onnistunutta, ylevää ja tahratonta?

Tällainen uskonnollisuus ei ole mitenkään harvinaista. Ja juuri se tuntuu haavoittavalta, sillä se johtaa helposti jatkuvaan itsensä tarkkailuun. Olenko riittävä tuomarini edessä? Kelpaanko minä, pieni ihminen, suurelle Jumalalle? Mihin vetoan hänen katseensa edessä, jos en onnistuu kasvamaan hyveissä tai pääsemään irti paheesta? Onko heikko uskoni riittävän vahva Jumalan silmissä vai kääntääkö hän minulle selkänsä?

Tähän kysymykseen tämän päivän Raamatun tekstit vastaavat. Vanhan testamentin lukukappaleessa israelilaiset saavat kuulla: ”Muistakaa, että olette Herralle pyhitetty kansa ja hänen omansa. Hän valitsi teidät maailman kaikkien kansojen joukosta omaksi kansakseen ja oman rakkautensa kohteeksi. Ei Herra siitä syystä mieltynyt teihin eikä valinnut teitä, että te olisitte kansana kaikkia muita kansoja suurempi – olettehan kaikista kansoista pienin. Herra rakasti teitä pitääkseen esi-isille vannomansa lupauksen.” Toisin sanoen: viimeisestä tuli ensimmäinen, pienimmästä tehtiin arvokkain. Israelin valinta Jumalan rakkauden kohteeksi ei johtunut israelilaisten erinomaisuudesta, vaan valinnan syy oli Jumalan uskollisuudessa ja hyvyydessä, siinä, että hän itse oli luvannut pitää huolta.

Uuden testamentin lukukappaleessa Paavali, lain noudattamiseen ja omiin ansioihin aikaisemmin vedonnut juutalainen, joutuu riisuttuna myöntämään: ”Minulla ei ole enää mitään – siis ei mitään – omaa, lain noudattamiseen perustuvaa vanhurskautta, vaan se vanhurskaus, jonka perustana on usko – siis turvallinen luottamus – Kristukseen.” Tätä uskoakaan Paavali ei pidä omana tekona, suorituksena tai saavutuksena, vaan hän sanoo sitä Jumalan lahjaksi.

Ja sama vapauttava sanoma sisältyy myös päivän evankeliumiin. Siinä apostolit kyselevät levottomasti, että minkä palkan me saamme, olemmehan luopuneet paljosta, nähneet paljon vaivaa ja seuranneet sinua. Ihan ymmärrettävä kysymys. Jeesus ei vastaa kehumalla apostolien ponnisteluja, vaan puhumalla heistä perillisinä. Te saatte ”periä” iankaikkisen elämän. Perintöhän ei perustu lapsen ominaisuuksiin, vaan siihen, että joku ulkopuolinen, esimerkiksi vanhempi tai sukulainen, päättää antaa itse hankkimansa perinnön lahjaksi toiselle, perinnön saajalle. Siksi kaikista meistä Kristukseen kastetuista puhutaan lapsina, jotka on otettu perillisiksi, nimittäin iankaikkisen elämän perillisiksi.

Näin kaikki tekstit muistuttavat siitä, että meidän osallisuutemme Jumalan rakkaudesta ei perustu meidän saavutuksiimme eikä mihinkään meidän ominaisuuteemme, vaan yksin Jumalan omaan hyvyyteen, yksin Jumalan omaan rakkauteen, uskollisuuteen ja valintaan. Jumalan rakkaus on erilaista kuin ihmisen rakkaus. Jumalan rakkaus kohdistuu siihen, mikä on vähäistä, halpaa, alhaista, rumaa ja syntistä. Se tahtoo tehdä sairaasta terveen, särkyneestä ehjän, heikosta vahvan, likaisesta puhtaan, syntisestä pyhän. Tämän takia meidän ei tarvitse kouristuksenomaisesti tarkkailla itseämme, vaikka kilvoitella pitääkin. Meillä on lupa turvallisesti kääntää katse itsestä pois Kristukseen, siihen mitä hyvää hän on tehnyt puolestamme.

Rakkaat sisaret ja veljet. Tänään pieni Säyneisten alueseurakunta on koko hiippakunnan valokeilassa, sillä tänään täällä Säyneisten kirkossa Laura Kolehmainen vihitään diakonian virkaan. Juuri diakonian tehtävänä on muistuttaa, että viimeiset tulevat ensimmäiseksi. Juuri diakonia muistuttaa sanoin ja teoin, että Jumalan rakkaus on toisenlaista kuin ihmisen. Meidän rakkautemme kohdistuu siihen, mikä on ylhäällä, pyhää, vahvaa, kaunista ja puhdasta. Jumalan rakkaus kohdistuu siihen, mikä on alhaalla, tavallista, yksinkertaista ja jopa siihen, mikä on heikkoa, rumaa ja syntistä.

Tässä vihkimyksessä sinä, hyvä Laura, tunnustaudut kirkon yhteiseen uskoon. Sinun tahtoasi testataan kysymyksillä ja sinulle luetaan Raamatun sanoja, jotka kertovat, mitä hyvä Jumala sinulle lupaa ja mihin hän sinua kehottaa. Niissäkin sinua muistutetaan nimenomaan Jumalan valinnasta: ”Ette te valinneet minua, vaan minä valitsin teidät.” Niissä Vapahtaja kutsuu sinut palvelukseensa ja antaa tehtävän: ”Minun tahtoni on, että te lähdette liikkeelle ja tuotatte hedelmää, sitä hedelmää, joka pysyy. Tämän käskyn minä teille annan: rakastakaa toisianne.”

Mitä lähemmäksi tule Kristusta, sitä enemmän opit rakastamaan hänen rakkaudellaan, siis sellaisella, joka ei etsi vain ylhäisiä, kauniita, rikkaita ja vallantäyteisiä, vaan myös köyhiä, kärsiviä, sairaita ja haavoittuneita, heitä, joista Kristus itse sanoo: ”Viimeiset tulevat ensimmäisiksi”.

Raamatun teksteissä puhutaan myös vihkimyksen tuomasta armolahjasta. ”Älä lyö laimin armolahjaa, jonka sait silloin, kun vanhimmat profeettain sanojen perusteella panivat kätensä sinun päällesi.” Kun vihkimys toimitetaan apostolisen perinteen mukaisesti rukouksella ja kättenpäällepanemisella, kyse ei ole vain tavasta, vaan siitä, että se todella antaa ja lahjoittaa armolahjan diakonian hoitamista varten. Luota rohkeasti, että Kristus on uskollinen, ei peru valintaa eikä kadu kutsuaan, hän kulkee rinnallasi, tukee, lohduttaa, rohkaisee ja siunaa työsi, jotta se kantaisi hedelmää – myös silloin kun itse ei siltä tunnu.

Rakkaat seurakuntalaiset, myös teillä on velvollisuuksia diakonian virkaan vihittävää Lauraa ja toinen toistanne kohtaan. Hän on teitä varten, olkaa aina hänen tukenaan, kantakaa häntä ja toinen toistanne, niin te toteutatte Kristuksen lain. Herra olkoon teidän kanssanne.