Evankeliumi (Joh. 12:25–33)

Jeesus sanoi: ”Joka rakastaa elämäänsä, kadottaa sen, mutta joka tässä maailmassa panee alttiiksi elämänsä, saa osakseen ikuisen elämän. Jos joku tahtoo olla minun palvelijani, seuratkoon minua. Missä minä olen, siellä on oleva myös palvelijani, ja Isä kunnioittaa sitä, joka palvelee minua. Nyt olen järkyttynyt. Mitä sanoisin? Isä, pelasta minut tästä hetkestä! Ei! Juuri tähän on elämäni tähdännyt. Isä, kirkasta nimesi!” Silloin kuului taivaasta ääni: ”Minä olen sen kirkastanut ja kirkastan jälleen.” Paikalla oleva väkijoukko kuuli äänen ja sanoi ukkosen jyrähtäneen. Jotkut kyllä sanoivat: ”Enkeli puhui hänelle.” Silloin Jeesus sanoi: ”Ei tämä ääni puhunut minun tähteni, vaan teidän tähtenne. Nyt tämä maailma on tuomiolla, nyt tämän maailman ruhtinas syöstään vallasta. Ja kun minut korotetaan maasta, minä vedän kaikki luokseni.” Näillä sanoilla Jeesus ilmaisi, millainen tulisi olemaan hänen kuolemansa.

Sisaret ja veljet Kristuksessa, rakkaat diakonian virkaan vihittävät

Kuten kuulimme, päivän evankeliumi liittyy ratkaisevaan käännekohtaan Jeesuksen elämässä. Tähän saakka hän on toiminut pääasiassa pohjoisen Galilean alueella, tästä eteenpäin alkaa tie kohti Jerusalemia. Tähän saakka hän julistanut Jumalan valtakuntaa kutsumalla seuraajia, opettamalla evankeliumia, parantamalla sairaita, tekemällä tunnustekoja, aterioimalla köyhien ja huonomaineisten kanssa. Tästä alkaa matka kohti Jerusalemia tiellä, jossa Jeesuksella on taskussa vain menolippu.

Tätä käännekohtaa Jeesuksen elämässä vietetään tänään laskiaissunnuntaina. Ensi keskiviikkona vietetään tuhkamessua ja alkaa paastonaika, meidän hengellinen tiemme kohti ristin ja ylösnousemuksen pääsiäistä.

Oletteko koskaan tulleet ajatelleeksi, että sanan ”tieto” taustalla on sana ”tie”? Tietäminen on tiellä kulkemista. Teologit keskustelivat keskiajalla kiihkeästi siitä, kuinka tarkasti Jeesus lopulta tiesi etukäteen tapahtumien yksityiskohdat. Sitä emme tietenkään voi tarkkaan tietää, eikä tarvitsekaan. Yksityiskohdat eivät ole tärkeitä. Evankeliumitekstit paljastavat, että hän tietääkulkevansa tietä kohti ristiä. Jeesuksen rukouskamppailu päivän evankeliumissa on yksi esimerkki. ”Nyt olen järkyttynyt, mitä sanoisin? Isä, pelasta minut tästä hetkestä, niinkö? Anna sen mennä ohi, niinkö? Säästä minut tältä kaikelta, niinkö? Ei! Juuri tähän on elämäni tähdännyt. Isä, kirkasta nimesi.” Uuden testamentin kirjoittamisen aikaan teksteissä ei vielä käytetty kysymysmerkkejä, mutta ne kuuluvat siihen luontevasti, koska ne kuvaavat ristin tielle lähtevän Vapahtajan sisäistä kamppailua.

Ihmisen elämänvaiheita kuvataan hyvin usein tienä. Se on sympaattinen kielikuva. Kysyn usein papin tai diakonian vihkimystä hakevilta, millainen on ollut sinun hengellinen tiesi. Millaisia risteyksiä ja virstanpylväitä siihen on liittynyt? Tämä on sikäli avoin kysymys, ettei siihen ole yhtä oikeaa vastausta. Jumala ja elämä kuljettavat meitä eri teitä. Jollakin se voi olla tuhlaajapojan tie, joku toinen on taas saanut elää ikänsä Isän kodissa. Jokaisella se on omanlainen, ainutlaatuinen.

Jeesuksen tie, jota tänään mietiskelemme evankeliumin pohjalta, ei ole tie valtaan siinä mielessä, kuten vaikkapa poliitikon uraa saatetaan kuvata. Se ei ole tie köyhästä rikkaaksi, kuten niin sanottua amerikkalaista unelmaa saatetaan kuvata. Eikä se ole tie tähtiin, kuten pop-laulajan urasta voisi sanoa. Sen tien tarkoituksena ei ole nitistää joku poliittinen kilpailija, eikä se ylipäänsä ole suunnattu ketään ihmistä vastaan.

Kristuksen tie on Jumalan rakkauden uhritie. Sille tielle Jeesus antautuu. Se on palvelevan rakkauden uhritie, jossa Kristus kärsii meidän puolestamme ja sovittaa maailman. Sillä tiellä hän kuolee todellisesti ja voittaa kuoleman. Vain tämän Kristuksen kärsimyksen ja kuoleman kautta siitä tulee tie, jolla Isä kirkastaa itsensä. Tämä ”meidän puolestamme” ilmaistaan päivän evankeliumissa yksinkertaisesti: ”Ei tämä ääni puhunut minun tähteni, vaan teidän tähtenne.”

Olen usein miettinyt, mitä Herramme tarkoitti sanoessaan ”joka rakastaa elämäänsä, kadottaa sen”. Eikö nyt oman elämän rakastaminen ole luonnonmukaista, biologinen fakta, jopa eettinen hyve. Jeesuksen sanassa ei ole kyse siitä, että pesee hampaat, pukee vaatteet ja käy töissä, jotta pystyy maksamaan vuokran ja elättämään kunniallisesti perheensä. On kyse siitä, että näkee kaiken palvelevan vain itseä ja valjastaa sen omaa etua varten.

Tällaisen tien vastakohdaksi Jeesus asettaa palvelevan rakkauden tien. ”Joka tässä maailmassa panee alttiiksi elämänsä, saa osakseen ikuisen elämän.” Palvelevan rakkauden tie vie siis ikuiseen elämään. Enkä nyt ajattele vain tulevaa elämää. Eikö myös jo tässä ajallisessa elämässä elämän syvin ilo, merkitys ja mieli synny palvelevasta rakkaudesta? Siitä, että ymmärrämme pohjimmiltaan olevamme toisia varten. Siitä, että elämän syvin ilo ja merkitys syntyy siitä, että elämme yhdessä toisten kanssa. Kiinnymme toisiin ihmisiin, otamme heidät lahjana, tahdomme heille hyvää ja osoitamme heille palvelevaa rakkautta. Se on jotakin esimakua ja alkupaloja taivasten valtakunnan juhla-ateriasta.

Rakkaat diakonian virkaan vihittävät, Laura ja Outi. Tuskin mikään juhlapyhä olisi sopivampi diakonian virkaan vihkimiselle kuin tämä laskiaissunnuntai, jolloin muistamme Kristuksen rakkauden uhritietä. Kristuksen tie on nimittäin se varsinainen syy, miksi olette siinä ja miksi teidät vihitään diakonian virkaan.

Hän on itse kulkenut palvelevan rakkauden uhritien. Hän on antanut sen kirkolleen tehtäväksi. Hän on kutsunut teidät kasteessa seuraajakseen. Ja nyt hän kutsuu teidät diakonian virkaan.

Päivän evankeliumissa on kohta, jossa alkutekstissä käytetään palvelemista tarkoittavaa diakonia-sanaa peräti kolme kertaa. Voisimme suomentaa sen kohdan myös näin: ”Jos joku tahtoo olla minun diakonini, seuratkoon minua. Missä minä olen, siellä on oleva myös minun diakonini, ja Isä kunnioittaa sitä, joka tekee diakoniaa minulle.” Nämä ovat itse asiassa sanat, jotka teille lausutaan, kun hartioillenne asetetaan stola vihkimysviran merkiksi ja lausutaan: ”Jos joku tahtoo olla minun palvelijani, seuratkoon minua. Missä minä olen, siellä on oleva myös palvelijani.”

Ensimmäinen osa on kehotus: Jos tahdot olla Kristuksen diakoni eli palvelija, seuraa häntä. Toinen osa on läsnäolon lupaus: siellä, missä on minun diakonini eli palvelijani, siellä minä olen.

Tämä merkitsee sitä, että te olette Kristuksen seuraajia. Teidät vihitään palvelemaan ihmisiä samalla rakkauden uhritiellä, jota Kristus kulki. Ja se merkitsee, että hän on teidän kanssanne.

Teidän tiellänne tulee olemaan vaikeita tilanteita, hankalia asiakkaita, väsymyksen hetkiä. Joskus mieli voi myös kysyä: mitä merkitystä tällä kaikella on. Näissä kaikissa hetkissä Kristus on aina läsnä, ei sen voimasta, että minä sanon niin, vaan sen voimasta, että hän itse lupaa niin. Hänen seurassaan mikään hetki ei ole epätoivoinen.

Sen takia muistakaa aina, että olette seuraajia, tien kulkijoita. Ette kulje yksin, ettekä omassa varassa, vaan seuraatte Kristusta palvelutehtävässänne. Sen takia antakaa evankeliumin pitää teidät levollisina. Pitäkää iloa. Antakaa hymyn näkyä. Kristuksen seurassa mikään tilanne ei ole toivoton.

Jossakin mielessä te olette myös esimerkkinä meille muille. Diakoninen rakkaus ei ole seurakunnassa jotakin sellaista, joka vain delegoidaan ammattitaitoisten diakoniaviranhaltijoiden hoidettavaksi. Diakonia on kirkon ja kaikkien sen jäsenten tehtävä. Se seisoo oikein kirkkojärjestyksessä, jossa sanotaan: ”Seurakunnan ja sen jäsenten tulee harjoittaa diakoniaa.” Yksi tehtävänne on siis kutsua, rohkaista, auttaa, houkutella kaikkia seurakunnan jäseniä toteuttamaan diakoniaa ja siten kulkemaan Kristuksen seuraajina.

Hän sanoo meille kaikille: ”Jos joku tahtoo olla minun palvelijani, seuratkoon minua.” Hän lupaa meille kaikille: ”Missä minä olen, siellä on oleva myös palvelijani, ja Isä kunnioittaa sitä, joka palvelee minua.”

Herra olkoon teidän kanssanne.