Rukouksen elämänmuoto

Hyvät seurakuntalaiset, rakkaat diakonian virkaan vihittävät ja nuorisotyöhön siunattavat

Raamatun lukukappaleet puhuvat yhdestä asiasta, nimittäin rukouksesta.  Tämä juhlapäivämme  osuu kirkkovuodessa rukoussunnuntain ja helatorstain väliseen aikaan. Ruotsin kielellä näitä kolmea arkipäivää kutsutaan käyntipäiviksi, gångdagar, koska varhaisessa kirkossa jo 300-luvulla tuli tavaksi järjestää rukouskulkueita kaupungista pelloille. Usein näissä kulkueissa siunattiin ja yhä siunataan kylvötyö, siis rukoillaan suotuisia kasvuolosuhteita maan sadolle, jotta syksyllä olisi mitä korjata ja talvella mitä syödä.

Siksi päivän Raamatun lukukappaleet puhuvat rukouksesta. Monet ehkä ajattelevat, että rukous kuuluu vain vahvauskoisille, siis niille, joille uskon asiat ovat jotenkin erityisellä tavalla kirkastuneet. Rukous kuuluu kuitenkin kaikille. Se on kaikkien oikeus, niiden, jotka tunnustavat usko rohkeasti ja niille, jotka vasta tunnustelevat sitä arasti. Itse asiassa rukous kuuluu jopa niillekin, jotka eivät ole kristittyjä.

Rukouksesta tulee usein mieleen se, että ihminen ristii kätensä, kumartaa päänsä ja lausuu ääneen jonkin sanallisen rukouksen. Tällainen onkin oikeaa rukousta ja yhdenlaista rukousta. Mutta se ei ole kaikki. Kirkkomme katekismus laajentaa tärkeällä tavalla käsitystämme rukouksesta, ja puhuu oikeastaan elämänmuodosta ja asenteesta, kun se lausuu: ”Rukous on ihmisen tapa olla ja elää Jumalan kasvojen edessä. Se on yhtä luonnollinen ja välttämätön hengelliselle elämälle kuin hengitys ruumiille.” Siis tapa olla ja elää Jumalan kasvojen edessä. Se on hiljaista tietoisuutta siitä, että elän joka päivä ja joka hetki Jumalan kasvojen edessä, hänen lahjojensa varassa ja hänen armonsa kannattamana. Rukous voi olla vapaata puhetta Jumalalle tai tutun rukouksen lukemista. Joskus se on sanatonta huokausta.

Rukouksen elämänmuoto tekee hyvää, mutta ei ole aina helppoa. Usein arjen kiireet ja maalliset huolet hautaavat alleen sen äänen, joka meissä rukoilee. Säännöllisyys, pitkäjännitteisyys ja kurinalaisuus kuuluvat rukouksen elämänmuotoon, mutta jäävät usein väsymyksen tai leipähuolien alle.

Siksi Jumala asetti jo aikojen alussa sapatin, lepopäivän ja pyhäpäivän. Lepopäivän tarkoituksena oli muistuttaa, että kuutena päivänä ihminen saa tehdä maallista työtä ja hoitaa askareitansa, siis tuijottaa maahan, mutta kerran viikossa oli tärkeää pysähtyä, kohottaa katse kohti taivasta ja muistaa kiitollisena Jumalan luomistyötä ja kaikkia hänen lahjojaan. Juutalaisuudessa sapatti on ennen kaikkea luomisen kiitollista muistamista. Pääsiäisen jälkeen sen rinnalle tuli myös Kristuksen ylösnousemuksen kiitollinen muistaminen, muuttivathan kristityt pyhäpäivän sunnuntaille, koska se oli ylösnousemuksen päivä.

Säännöllisyyttä palvelee myös yhteisö, seurakunta. Säännöllinen rukous on helpompaa, kun minulla on seurakunta ja yhteinen jumalanpalvelus. Molemmat antavat voimaa ja säännöllisyyttä rukoukseen.

Kirkon liturgiseen elämään kuuluu ainakin kahdenlaista rukouksen sävellajia, kiitosta ja valistusta. Perimmäinen rukouksen sävellaji on kiitosrukous, siis iloinen duuri. Tässäkin jumalanpalveluksessa olemme laulaneet enkelten sanoin: kunnia Jumalalle korkeuksissa, maan päällä rauha ihmisille, joita hän rakastaa. Iloiset kiitosvirret kuuluvat jokaiseen jumalanpalvelukseen. Muistettakoon, että suvivirsi haluttiin suomalaiseen virsikirjaan vuonna 1701 kiitollisuudesta, siis sen jälkeen kun monen kylmän kesän ja katovuoden jälkeen auringon lämpö suo siunausta, luo luonnon uudeksi, kutsuu sen eloon, saa niityt vihannoimaan ja laihon laaksoon, siis viljan kasvamaan. Ja sen sanamuotoa haluttiin uudistaa 1860-luvulla, kun oli selvitty kolmesta katovuodesta, jolloin yli 100 000 suomalaista kuoli nälkään. Kun me puolustamme oikeuttaa julkisessa tilassa laulaa suvivirttä, siunata ruoka tai kiittää paraatihartaudessa vapaasta isänmaasta, me puolustamme oikeutta kiitoksen elämänmuotoon. Me puolustamme oikeuttamme muistuttaa kaikkia siitä tosiasiasta, että elämän tärkeimmät asiat, kuten ravinto, koti, ystävät ja isänmaa, ovat lahjaa.

Mutta voiko kiitos olla ainoa rukouksen motiivi? Jos kirkot kaikuisivat pelkästä kiitoksesta ja ylistyksestä, eikö se olisi merkki siitä, että seurakunta on muuttunut sokeaksi maailmassa olevalle kärsimykselle? Eikö pelkkä ylityslaulu paljastaisi, että seurakunta on tullut väärällä tavalla immuuniksi lähimmäisen hädälle?

Jotta näin ei kävisi, kristittyjen rukouksen sävellajeihin on aina kuulunut kiitoksen rinnalla myös valitus. Kirkossa on aina rukoiltu myös kärsivien puolesta, siis sairaiden, kuolevien, sodasta ja sorrosta kärsivien, yksin jätettyjen ja uskonsa tähden vainottujen puolesta. Tämä on ollut erityisesti diakonian virkaan vihittyjen tehtävä.

Muistakaa, rakkaat diakonian virkaan vihittävät ja nuorisotyön tehtäviin siunattavat, teidän erityisenä tehtävänä on tuoda yhteiseen jumalanpalvelukseen, erityisesti yhteiseen esirukoukseen, eri tavoin kärsivien hätä. Liittykää iloisesti kiitosvirsiin, mutta pitäkää myös huolta siitä, että se hätä, jonka te kohtaatte työssänne, voisi tulla näkyväksi ja kuultavaksi yhteisessä jumalanpalveluksessa.

Diakonian virkaan vihkimisessä, aivan kuten muissakin henkilövihkimyksissä, tehdään vihittäville useita kysymyksiä. Niissä kysytään monia asioita.

Kysytään suostumusta: Tahdotteko omasta vapaasta tahdostanne ryhtyä diakonian virkaan ja nuorisotyönohjaajan tehtävään. Kysytään sitoutumista kirkon yhteiseen uskoon: Tahdotteko Jumalan avulla pysyä lujasti tässä kirkon uskossa. Kysytään halua näyttää ja tunnustaa väriä: tahdotteko hoitaa tehtäviänne Jumalan sanan ja kirkkomme tunnustuksen mukaisesti? Kysytään tahtoa palvella: tahdotteko palvella seurakuntalaisia, kuten Kristus palveli?

Lopuksi kysytään myös esikuvallisuutta: Tahdotteko elää niin, että olette esikuvana seurakunnalle? Tämä herättää usein kysymyksiä, ehkä levottomuutta vihkimystä hakevien mielessä. Siksi kävimme tästä viime torstaina hyvän keskustelun, mitä esikuvallisuus tarkoittaa.

Usein se tuo mieleen jonkin välttämisen, joistakin paheista pidättymistä. On vältettävä karkeaa kieltä, loukkaavia sanoja, alkoholin väärinkäyttöä ja aviouskollisuutta rikkovia suhteita. Varmasti esikuvallisuus on tätäkin. Tosin näitä asioita on järkevää välttää ihan riippumatta siitä, onko kristitty vai ei.

Joku teistä sanoi osuvasti, että esikuvallisuus on ensi sijassa rukouksessa elämistä. Se on viime kädessä siihen sitoutumista, että elän tätä elämää Jumalan kasvojen edessä. Kiitän Jumalaa hyvistä lahjoista, valitan hänelle omaa ja toisten hätää, kannan hänen eteensä ihmisiä joita kohtaan. Esikuvallisuus ei tarkoita synnittömyyttä, sillä sellaiseen kukaan meistä ei kykene. Muutenhan Kristus olisi kuollut turhaan. Esikuvallisuus mitataan usein juuri omissa epäonnistumisissa ja lankeemuksissa. Kiellänkö virheeni ja syytän muita? Vai tunnustako lankeemukseni Jumalalle ja tarjoanko lähimmäiselleni sovinnon kättä?

Rakkaat diakonian virkaan vihittävät ja nuorisotyöhön siunattavat. Pian uskontunnustuksessa te ja me kaikki tunnustamme uskomme sellaiseen Jumalaan, joka on hyvä ja armollinen, sellaiseen Jumalaan, joka on hyvyydessään luonut kaiken ja armossaan lunastanut langenneen ihmisen. Kirkon diakonia ja kasvatustyö, siis se työ, johon teidät nyt erotetaan, pyhitetään ja lähetetään, heijastaa Jumalan armoa ja rakkautta. Teidän tehtävänne on toimia hyvän Jumalan suuna ja käsinä maailmassa. Toimikaa niin! Palvelkaa ja rakastakaa kaikkia ihmisiä, ja aivan erityisesti niitä, jotka kärsivät ja sairastavat. Julistakaa heille Jumalan hyvyyttä ja rukoilkaa heidän puolestaan.

Ja väsymyksen, epäilysten tai lankeemusten hetkinä muistakaa: Jumala ei kadu kutsumistaan. Hän on uskollinen, hän kulkee tiedän vierellänne. Muistakaa mitä ennen lupauksianne on rukoiltu: ”Katso armollisesti sisariimme ja veljiimme jotka vihitään tänään palvelun virkaan. Anna heille Pyhän Henkesi lahja.” Ja muistakaa mitä vihkimisenne ja siunaamisenne jälkeen seurakunta rukoilee: ”Vahvista heitä Pyhällä Hengelläsi, niin että he olisivat sinun uskollisia todistajiasi. Vahvista heitä väsymyksen hetkinä ja anna heille luottamus siihen, että sinä olet aina heidän kanssaan.” Herra olkoon teidän kanssanne.