Puhe Suomen Sotaveteraaniliiton 27. liittopäivillä Joensuussa 7.6.2016

Tänä vuonna Sotaveteraaniliiton 27. liittopäivät vietetään Joensuussa. Se ei ole itsestäänselvyys.

Miksi?
Heinäkuussa 1944 Pohjois-Karjalaa lähestyi Ilomantsin suunnalta kaksi hyökkäävää neuvostodivisioonaa. Tämä johtui siitä, että neuvostoarmeijan lähes päivälleen 72 vuotta sitten aloittama suurhyökkäys Kannaksella oli suurin ponnistuksin ja uhrauksin saatu pysäytetyksi Talin-Ihantalassa. Ilmeisesti Stalin pyrki avaamaan Kannakselle syntyneen lukon lähettämällä kaksi divisioonaa koukkaamaan Ilomantsin kautta kannaksen puolustajien selustaan.
Mikäli Ilomantsin torjuntataisteluissa olisi jouduttu taipumaan, seuraava puolustustasa oli Marjalan kohdalla Joensuun länsipuolella. On siis ilmeistä, että siinä tapauksessa Joensuu olisi kokenut Viipurin kohtalon ja jäänyt rajan taakse.
Toisin kuitenkin kävi. Ryhmä Raappanan joukot torjuivat suurin ponnistuksin uhkarohkealla, mutta taitavalla kaksoisaarrostushyökkäyksellä neuvostodivisioonien etenemisen. Joensuu säilyi suomalaisena kaupunkina. Ilman Ilomantsin ihmettä tuskin viettäisimme liittopäiviä tänään Joensuussa.
Vein kerran paavin avustajana toimivan teologian tohtorin Ilomantsin Ilajan järvelle kalaan, jossa halusin selvittää hänelle Ilomantsin torjuntataistelujen kulun paikan päällä – englanninkielinen sanasto piti opetella etukäteen. Siinä oli Vatikaanin miehellä ihmettelemistä, miten oli mahdollista, että Suomi vältti esimerkiksi Baltian maiden kohtalon.

Luonnollisesti Ilomantsin torjuntataistelut ovat vain yksi osa siinä pitkässä, raskaassa ja suurta kärsimystä aiheuttaneessa tapahtumasarjassa, jonka ansiosta Suomi tosin menetti alueita ja ihmisiä, mutta kuitenkin ja kaikesta huolimatta säilyi vapaana.
On suuri ihme, että pieni Suomi onnistui säilyttämään itsenäisyytensä maailman ehkä mahtavimman armeijan puristuksessa – monissa yksittäisissä taistelussa voimasuhteet olivat 1:100 Puna-armeijan hyväksi. Ja on suuri ihme, että paljon kärsinyt kansa nousi maailman vauraimpien ja onnellisimpien maiden joukkoon. Hämmästyttävintä on, että molemmista saavutuksista vastasivat pitkälti saman sukupolven ihmiset, veteraanien ja lottien, sotainvalidien ja -orpojen sukupolvi. Näillä liittopäivillä osoitamme heille kunnioitusta, kiitollisuutta ja rakkautta niin hyvin kuin osaamme ja taidamme. Sen johdosta tahdon esittää sydämellisen kiitokseni liittopäivien vastuunkantajille ja talkoolaisille, jotka ovat antaneet aikansa ja osaamisensa näiden päivien järjestämiseen.
Sotaveteraanien liittopäivillä ei ole koskaan ollut kysymys sodan ihannoinnista. Sota aina suuri onnettomuus, aina. Sen tietävät parhaiten ne, jotka ovat sodan kärsimykset kokeneet haavoittuneessa ruumiissa tai särkyneessä mielessä tai jotka ovat menettäneet rakkaimpansa sodassa.
Moraalisesti ja emotionaalisesti terve ihminen unelmoi rauhasta ja pyrkii siihen. Rauha on myös kolmiyhteisen Jumalan unelma. Joskus sotilaspappina hätkähdin, kuinka paljon rauhaa rukoillaan kirkkomme jumalanpalveluksen pysyvissä osissa. Jokaisessa liturgiassa lauletaan jouluevankeliumin sanoin: ”Kunnia Jumalalle korkeuksissa ja maassa rauha ihmisillä, joita hän rakastaa”. Ortodoksinen liturgia alkaa Kyrie-ektenialla: ”Rukoilkaamme rauhassa Herraa, rukoilkaamme rauhaa ylhäältä ja sielujemme pelastusta.” Ja aivan sama vanhakirkollinen rukous on myös luterilaisen kirkon käsikirjassa.

Joka sunnuntai rukoilemme kirkoissa esirukouksessa rauhan ja oikeudenmukaisuuden toteutumisen puolesta Suomessa ja koko maailmassa. Pyydämme viisautta ja rauhantahtoa presidentille, hallitukselle, eduskunnalle, usein myös puolustusvoimissa palveleville. Ehtoollisen edellä pappi tervehtii: ”Herran rauha olkoon teidän kanssanne.” Jumalanpalveluksen päättyy Herran siunaukseen, jonka viimeinen sana on rauha: ”Herra kääntäköön kasvonsa teidän puoleenne ja antakoon teille rauhan.”
Liittopäivillä muistamme sotiemme veteraaneja, sotainvalideja, lottia ja sotaorpoja. Me muistamme myös niitä lähes 100 000 suomalaista, jotka uhrasivat henkensä ja lepäävät nyt sankarihautausmailla. Myös täällä vietettävissä hartauksissa ja jumalanpalveluksissa me rukoilemme kädet kyynärpäitä myöten ristissä: Hyvä Jumala, kansojen hallitsija ja kansamme kaitsija, varjele meidät sodista ja veritöistä, vahvista rauha keskellämme, tee meistä kaikista sinun rauhasi suurlähettiläitä.
Tämä rukous ja siinä heijastuva rauhan asenne on entistä polttavampi tänään, kun turvallisuusympäristö on muuttunut huonommaksi ja jännitteet nousseet jopa aivan Suomen rajoilla. Ukrainaan on vain 1000 kilometriä Helsingistä. Itämerellä tapahtuva konflikti olisi jo aivan etupihallamme.
Suomeen saatiin monien vaikeiden vaiheiden jälkeen kohtuullinen kilpailukykysopimus. Siinä oli paljolti kysymys siitä, miten tasataan kuluja ja rakennetaan oikeudenmukaista Suomea.
Monista nykyajan haasteistamme huolimatta – ja tämä kannattaa nyt muistaa – Suomi kuuluu kaikilla mittareilla maailman kehittyneimpiin ja turvallisimpiin maihin. Viimeksi perjantaina julkaistiin laaja kansainvälinen OECD:n tutkimus Paremman elämän indeksi (BLI). Sen mukaan suomalaiset kuuluvat maailman tyytyväisimpien kansojen joukkoon, sijoituksena 8. sija. Suomalaisten tyytyväisyyttä ruokkivat erityisesti hyvä koulutus, puhdas ympäristö ja turvallisuuden tunne. Myös ystäväverkot ja työn ja hyvän elämän tasapaino luovat tyytyväisyyttä Suomessa ja muissa Pohjoismaissa.
Tämä tuo suhteellisuudentajua ja myös kiitollisuutta keskellemme. Kaiken yhteiskunnallisen kärhämöinnin keskellä on hyvä muistaa, että Suomi kuuluu kaikilla mittareilla maailman parhaimpiin maihin.
Se ei tarkoita, että Suomi olisi vielä valmis. Noin 15 % suomalaisilla on leipähuolia ja muita vaikeuksia, ja puolet heistä on erityisen haavoittuvassa asemassa. Se tarkoittaa, että keskellämme elää noin 250 000 lasta, aikuista ja vanhusta, jotka ovat suurissa vaikeuksissa ja tarvitsevat monenlaista tukea: ystävää, toimeentuloa, työtä, ruumiin hoitamista ja mielen kuntoutusta.
Heidän auttamisensa ja tukemisena on meidän kaikkien velvollisuus.
Suomessa ja erityisesti täällä Itä-Suomessa maanpuolustushenki on aina ollut vahva. Mutta se ei ole itsestäänselvyys. Maanpuolustustahto on yhteydessä siihen, miten oikeudenmukaiseksi ja reiluksi suomalainen yhteiskunta koetaan. Suomalaiset haluavat puolustaa Suomea, mutta se ei johdu vain kunniakkaasta historiasta, vaan se riippuu myös nykyhetkestä ja tulevaisuudesta, siis siitä, miten että oikeudenmukaiseksi ja huolehtivaksi suomalaiset kokevat Suomen. Rakennammeko aitoja ja riitoja vai rauhaa ja sopua? Olemmeko valmiit tinkimään omista oikeuksistamme ja eduistamme yhteisen hyvän puolesta – tästähän niin sanotuissa kilpailukykysopimuksessakin on lopulta ollut kysymys.

Kesällä 1944 Ilomantsin torjuntavoitossa oli mukana Suomen armeijan keräilyeriä, kaikki saatavissa olevat miehet muun muassa rajajoukoista, Kannasta puolustaneen ratsuväen joukoista ja 21. prikaati miehistä, joiden joukossa oli myös vankeja. Sekalaista Ryhmä Raappanaa yhdisti se, mikä kaikkia suomalaisia etu- ja kotirintamalla: kaveria ei jätetä.
Raappanan joukkoon mahtui myös merkittävä joukko Suomen juutalaisia. On ihmeellistä, että tuossa lauseeseen ”kaveria ei jätetä” sisältyy ainoa sana, joka on yhteinen suomen kielen, jiddishin ja heprean kesken. Kaveri on nimittäin heprean ja jiddishin kielissä ”haver” tai englanniksi translitteroituna ”khaver” ja tarkoittaa suomen kaveria.
Tämä muistuttaa, että ”kaveria ei jätetä” yhdistää meitä kaikkia suomalaisia, siis erilaisia suomalaisia. Meillä on savon murretta puhuvien luterilaisten kantasuomalaisten lisäksi myös muita kieliä, ihonvärejä ja vakaumuksia. ”Kaveria ei jätetä” ei ole eturyhmäslogan. Kristillisen uskon mukaan ”kaveri”, heprean ”khaver” tarkoittaa jokaista apua tarvitsevaa lähimmäistä.
Raamatussa ei mainita Suomea. Siellä puhutaan Jumalasta, joka luo hyvyydessään ihmisen, tahtoo rauhaa ja oikeutta kaikille ja kutsuu ihmisen viljelemään ja varjelemaan Jumalan maailmaa. Raamatussa puhutaan realistiseen sävyyn myös ihmisestä, joka jatkuvasti lankeaa itsekkyyteen, eturyhmäajatteluun, alistamiseen ja valloitussotiin, kristillisellä kielellä sanottuna syntiin. Olen kasvanut uskomaan, että meille rakas kolmiyhteinen Jumala, Isä, Poika ja Pyhä Henki, on ollut kansamme suojana koko sodan vaiheiden ajan, kuljettanut ja varjellut sitä.

Tänään voimme olla tästä iloisia ja kiittää kaikesta Elämän antajaa ja kansojen kaitsijaa. Samalla se velvoittaa meitä suomalaisia huolehtimaan kaikista suomalaisista ikään, asemaan ja ihonväriin katsomatta. Kaveria ei jätetä. Ei silloinkaan, kun hän tuntuu hankalalta tai toisenlaiselta.

Suomi täyttää ensi vuonna sata vuotta. Sen kunniaksi meillä on näytön paikka. Tehdään sata vuotta täyttävä Suomi sellaiseksi, jossa kaveria ei jätetä. Ei ketään. Eikä missään tilanteessa.
Siunatkoon meitä kaikkivaltias ja armollinen Jumala. Hän kääntäköön kasvonsa meidän puoleemme ja antakoon meille rauhan.