Kunnioitetut sairaalasielunhoidon ammattilaiset, rakkaat työtoverit Kristuksessa,

Kuopion hiippakunnalle on suuri ilo ja kunnia, että olette valinneet neuvottelupäivienne pitopaikaksi idän kalakukkokaupungin. Meillä ei ole Lapin kauniita tuntureita eikä etelän suuria varoja, mutta toivon, että vieraanvaraisuutta ja ystävällisyyttä. Kuopion lentoasemalla oli pitkään kyltti, joka toivotti tänne tulevat matkustajat tervetulleiksi lyhyellä ilmoituksella: ”Tärkeilyvappaavyöhyke”.

Tällä viikolla teidän läsnäolonne on tuonut hetkeksi Kuopioon sairauksien ja kuoleman kohtaamisen parhaan asiantuntemuksen kirkossa ja Suomessa. Tänne uskaltaisi vaikka kuolla.

Hyvät sairaalasielunhoidon ammattilaiset, Schaumannin kirkkolaki täyttää tänä syksynä 150 vuotta. Se oli sata vuotta edellä aikaansa, kun vertaa muihin pohjoismaihin, sillä se irrotti kirkon valtiosta ja takasi kirkollemme autonomian. Aiemmin kirkon ylintä päätösvaltaa käytti Venäjän keisari tai hänen edustajansa, nyt tämä valta siirrettiin kirkolliskokoukselle. Ne, jotka puhuvat valtiokirkosta, ovat siis 150 vuotta ajastaan jäljessä.

Schaumannin kirkkolaki oli edistyksellinen myös sairaalasielunhoidon järjestämisessä, sillä se määräsi: ”Jos joku on sairaana tahi vanhuuttaan heikkona eikä voi kirkkoon mennä, taikka jos on muu todellinen hätätila, silloin on lupa Herran ehtoollista kotonakin jakaa.” Tämä laajensi hospitaalityötä kotisairaanhoitoon ja vanhusten hoitoon. Myöhemmin annettu ohjesääntö kehotti hartauksien lisäksi käymään sielunhoidollisia keskusteluja. Kaiken tuli tapahtua sairaalan johtajan suostumuksella ja niin että potilaan kokonaisvaltainen hyvinvointi otettiin huomioon. Näin luotiin pohjaa asiakaslähtöisyydelle ja moniammatilliselle yhteistyölle. Sairaalasielunhoito seurakuntien järjestämänä alkoi Helsingissä vuonna 1925. Tähän kunnialliseen jatkumoon myös te liitytte.

Huolehtiessaan sairaiden, vanhojen ja heikkojen oikeudesta sielunhoitoon ja Herran pyhään ehtoolliseen Schaumannin kirkkolaki liittyi puolestaan ikivanhaan kristilliseen traditioon. Nimittäin jo ensimmäisessä kristillisen jumalanpalveluksen kuvauksessa kerrotaan samasta asiasta. Kristityksi kääntynyt ja myöhemmin marttyyrikuoleman kohdannut filosofi Justinos Marttyyri yrittää vuoden 150 tienoilla hillitä kristittyjen vainoja kertomalla Rooman hallitsijoille, että kristityt ovat kunniallista porukkaa, jumalanpalveluksissa ei syödä verta eikä punota salajuonia keisarin murhaamiseksi. Justinos mainitsee kaksi kertaa: ”Kun messu sitten on päättynyt, niille, jotka eivät sairauden tai vanhuuden heikkouden tähden pääse liturgiaan, diakonit vievät Herran ehtoollisen.” Sairaista ja vanhuksista huolehdittiin siis viemällä heille yhteisessä messussa pyhitetyt ehtoollislahjat. Tämä on yhä mahdollista myös meillä ja siitä on ohje Jumalanpalveluksen oppaassa, vaikka tapa ei kovin yleinen olekaan tässä muodossa.

Tämä käytäntö osoittaa kristillisen uskon ytimestä nousevan asenteen: ihmisen arvo ei ole hänen hyödyllisyydessään, saavutuksissaan tai ominaisuuksissaan. Ihmisestä, Jumalan kuvaksi luodusta, on pidettävä huolta kokonaisvaltaisesti, siis myös hengellisesti. Ihmisestä on pidettävä huolta hänen hyödyllisyydestään riippumatta, aina kuolemaan saakka – ja senkin jälkeen.

Tämä ihmisarvon kunnioittaminen ei ole koskaan ollut itsestään selvää, eikä ole nytkään. Arvelen, että moni luonnontieteilijä on kallellaan niin sanottuun naturalismiin ja fysikalismiin, jonka mukaan elämä on sattumaa ja kaikki todellisuus on redusoitavissa atomien liikkeeseen, siis fysiikkaan. Tällöin ihmiskäsitykseltä häviää metafyysinen perusta, vakaumus ihmisestä Jumalan luomana ja siksi pyhänä. Silloin myös puhe ihmisarvosta tulee ongelmalliseksi ja lopulta menettää mielekkyytensä. Esimerkiksi englantilainen filosofi John Gray pitää vapaata tahtoa illuusiona, moraalia keksittynä ja ihmisarvopuhetta tyhjänä. Hän vie naturalismin sen johdonmukaiseen päätyyn: ihmisen ja itikan arvolla ei ole mitään eroa. Niinpä hän suhtautuu humanismin perintöön kriittisesti, sillä se muistuttaa liikaa kristinuskoa.

Arvelen, että näistä syistä naturalismin vetovoima on heikko, samoin sen lohdutusvoima kärsimyksen keskellä. Ajatus elämästä sattumanvaraisena onnettomuutena, joka loppuu tyhjyyteen, tuskin vetoaa sen enempää ilossa kuin vastoinkäymisissä. Tämä ei tarkoita, että kärsimyksen ongelma olisi kristityille helppo. Usein ihmisen ankara kohtalo saa kysymään, miksi hyvä Jumala sallii käsittämättömältä tuntuvaa kipua ja tuskaa.

Te, arvoisa juhlaväki, olette tämän jännitteisen ja haastavan todellisuuden asiantuntijoita. Olette sen parhaimpia asiantuntijoita kirkossa ja koko yhteiskunnassa. Asiantuntijuuden ja kokemuksen lisäksi rohkaisen teitä luottamaan Jumalaan ja pysymään Kristuksessa työn haasteissa. Silloin säilyy toivo, joka kiinnittyy meidän ulkopuolellemme ja pysyy voimassa myös epäilyksissämme.

Ammattilaiseksi ei tulla yhdessä yössä. Ehkä moni teistä muistaa ensimmäisen niin sanotun tiukan paikan, tilanteen, joka virkauran alussa on erityisellä tavalla jäänyt mieleen.

Muistan hyvin ensimmäisen tiukan paikan nuorena pappina täällä Kuopiossa. Luokseni seurakunnan toimistoon tuli sopimaan hautajaisista perhe, joka pieni lapsi oli kuollut muutaman viikon ikäisenä. Vanhempien suru oli musertava. Muistan, kuinka toimituskeskustelun aikana äiti pyyteli anteeksi paitansa kastumista, kun rintamaito nousi, vaikka lapsi makasi ruumishuoneella. Näin yöllä etukäteen unta siitä, kuinka mokaan hautajaiset. Olin unessa rakentanut hautauspuheeni sille ajatukselle, että kasteessa otsaamme tehdään ristinmerkki ja hautauksessa ristinmerkki tehdään arkun kannen päälle. Samoissa merkeissä tänne tullaan ja täältä lähdetään. Väliin jäävä aika on vain erilainen, toisilla sata vuotta, toisilla muutama päivä, Jumala yksin tietää. Unessa kuitenkin tajuan juuri siunaamissanojen kohdalla, että pieni arkunkansi on suippo, eikä siihen voi tehdä hiekalla ristinmerkkiä.

Painajainen kertoo paitsi mielen valmistautumisesta myös omasta sisäisestä hätäilystä: mistä löytäisin sanat, jotka lohduttavat ja auttavat jaksamaan? Varsinkin aloittelevalla papilla voi olla kiusaus langeta tähän ansaan: mistä minä löydän opettavaiset mietelauseet. Kestää aikansa, ennen kuin oppii luottamaan siihen, että kärsivän ihmisen jaksamisen voimavarat ovat enemmän ihmisen sisimmässä kuin minun viisaissa sanoissani. Kuuntelevassa auttamisessa tärkeämpää ovat usein oivaltavat kysymykset kuin viisaat vastaukset.

Kun kirkkojärjestyksen mukaan papin tehtäviin kuuluvat myös rippi ja sielunhoito, olenkin alkanut kysyä pappisvihkimystä hakevilta, millaista kokemusta sinulla on ripistä ja sielunhoidosta asiakkaan paikalta. On asianmukaista odottaa, että sielunhoitaja on itsekin käynyt läpi oman elämänsä kipuja.

Jo Justinos Marttyyri 1800 vuotta sitten ja Schaumannin kirkkolaki 150 vuotta sitten puhuvat kotihoidosta, vaikka itse termiä ei mainita. Nykyisin yhteys sairaalassa tapahtuvan työn ja kotihoidon välillä on tulossa yhä ajankohtaisemmaksi myös sairaalapappien työssä, kun hoitojaksot lyhenevät ja sairastaminen tapahtuu yhä useammin kotona. Kotihoito korostuu myös saattohoidossa, sillä moni ihminen tahtoo kuolla kotona. Siksi aavistelen, että nämä toimintaympäristössä tapahtuvat muutokset puhuttavat myös sairaalasielunhoitajia.

Rohkaisen teitä: muistakaa, että te ette ole yksin tai ainakaan teidän ei pitäisi jäädä yksin, sillä jokaisen potilaan alueella toimii myös paikallinen seurakunta. Paikallisseurakunnat ovat yksi tärkeä sairaalapappien yhteistyökumppani ja toivon, että tämä yhteys voisi entisestään tiivistyä – olemmehan me samalla puolella sekä hallinnollisesti että aatteellisesti. Olemmehan yhdessä Hänen majesteettinsa salaisessa palveluksessa – enkä nyt tarkoita vain seurakuntayhtymää.

Virpi Sipola esitti Savon Sanomien kolumnissa, että seurakuntiin olisi hyvä perustaa seurakuntarajat ylittävä tukitiimi kotihoidon järjestämiseksi ja tukemiseksi. Sama verkostoituminen koskee myös saattohoitoa. Esimerkiksi Kuopiossa Wilhelmiina Honkanen, eläkkeellä oleva pappi, on tehnyt arvokasta työtä saattohoidon vapaaehtoisten kouluttamiseksi.

Näiden yhteistyökumppaneiden lisäksi sairaalapappi on myös työpaikkapappi, siis pappi myös muuta hoitohenkilökuntaa varten, aivan kuten sotilaspappi on myös upseereja, oppilaitospappi myös dosentteja ja vankilapappi myös vanginvartijoita varten. Kun seurakunnat joutuvat säästämään ja arvioivat kriittisesti myös sairaalasielunhoidon kuluja, pelkään, että tämä ulottuvuus jää liian vähälle huomiolle. Kulttuurissa, jossa työpaineiden, perhesyiden ja muiden syiden takia työntekijöiden kirkkopolku helposti sammaloituu, on kirkon kannalta valtavan suuri merkitys sillä, että työpaikalla on oma pappi. Vaikka ymmärrän säästöpaineet, toivon, että tämä ulottuvuus muistetaan seurakunnissa.

Kunnioitetut työtoverit, sain kunnian olla joskus Forssassa samoilla neuvottelupäivillä. Tuolloin halusin sanoa, että opillinen ja pastoraalinen reflektio kuuluvat yhteen. Oppia ja sielunhoitoa ei koskaan pitäisi asettaa vastakkain eikä nähdä poissulkevina. Luterilainen reformaatio laittoi hirvittävästi energiaa teologiseen ja opilliseen työskentelyyn, koska sillä oli erittäin vahvasti myös sielunhoidollinen intressi. Ajateltiin, että väärä oppi vie ahdistukseen ja epätoivoon tai väärään varmuuteen. Oikea oppi tuo aidon lohdutuksen, ilon ja vapauden. Ei liene sattumaa, että Uusi testamentti puhuu oikeasta opista asiana, joka palvelee ihmisen terveyttä. Näin kirjoittaa apostoli toisessa kirjeessään Timoteukselle (2. Tim. 1:13): ”Pidä esikuvanasi niitä terveitä opetuksia, jotka olet minulta kuullut, ja säilytä se usko ja rakkaus, jonka Kristus Jeesus saa aikaan.”

Tuon ”tervettä opetusta” kuvaavaan sanan taustalla on kreikankielinen käsite hygienoo, joka kuulostanee aika monen korvaan tutulta. Sana voidaan kääntää ”olla terve, totuudellinen, puhdas”.

Toivon, että tuo terve oppi eli sanoma Jumalan armahtavasta rakkaudesta Kristuksessa voisi ilahduttaa, rohkaista, vahvistaa ja yhdistää meitä tänään ja tästä eteenpäin.