Sotilasmusiikin suurjuhla Hamina Tattoo saa tänä vuonna tärkeän täydentäjän, kun tässä Haminan seurakunnan järjestämässä tapahtumassa keskitymme rauhaan ja toivoon sotauutisten maailmassa. Kiitän Haminan seurakuntaa hyvästä tilannetajusta, kun se antaa foorumin ajankohtaiselle arvokeskustelulle ja lopuksi myös rukoukselle.

Minulla on teille kolme kysymystä, joita toivon teidän pohtivan. Jotta minua ei syytettäisi väistelijäksi, yritän niihin itsekin vastata.

Ensimmäinen kysymykseni teille on yksinkertaisesti se, mitä on rauha.

Rauha voi kuulostaa lattealta keskustelunaiheelta, kaikkihan sanovat kannattavansa rauhaa. Usein ajatellaan, että rauha on sodan poissaoloa. Tämä näkemys on kuitenkin melko pinnallinen ja rajoittuu vain sotilaalliseen ulottuvuuteen. Sota ja rauha ovat paljon monimutkaisempia asioita kuin sähkölampun on-off-kytkin. Molemmat on ehkä parempi ymmärtää jatkumona, jossa toisessa ääripäässä on verinen rintamataistelu ja toisessa päässä syvä harmonia ihmisten, kansakuntien ja koko luomakunnan kanssa.

Useiden analyytikkojen mukaan esimerkiksi Venäjä pyrkii olemaan jatkuvassa konfliktissa lännen kanssa ilman aseellista taistelua. Ajatuksena on ylläpitää ja säädellä jatkuvaa tulehdustilaa, joka heikentää länttä ja paljastaa sen haavoittuvuuksia. Tämä ei ole avointa sotaa asein, mutta ei se myöskään ole täyttä rauhaa.

Teologisesti rauha on paljon muhevampi käsite. Se tarkoittaa tilaa, jossa ihminen elää harmoniassa toisten ihmisten, kansojen ja koko luomakunnan kanssa. Kaikkia kohdellaan reilusti, ketään ei kiusata ja ihminen hoitaa Jumalan luomakuntaa lempeän puutarhurin tavoin.

Mutta onko näin ihanaa tilaa tai paikkaa olemassa? Voiko sellaista paikkaa olla muualla kuin taivaassa? Tuskin. Sielläkin missä sota on poissa, on perheriitoja, venevarkauksia, koulukiusaamista ja poliittista juonittelua. Se ei ole täyttä rauhaa, vaan jonkinlaista leikattua rauhaa.

Ensimmäinen pointtini on siis tämä: sota ja rauha on realistisempaa ymmärtää dynaamisina tiloina, joissa jatkuvasti liikutaan jatkumolla ääripäiden välissä. Mitä tästä seuraa? Ainakin kaksi asiaa. Ensiksi meidän kannattaa ponnistella kohti sitä janan päätä, jossa häämöttää hyvin kokonaisvaltainen rauha ihmisen, luomakunnan ja Jumalan välillä. Kristillinen visio taivasten valtakunnasta ei ole pakoa todellisuudesta, vaan sen tehtävä on innostaa rakentamaan rauhaa jo tässä elämässä.

Toiseksi meidän kannattaa olla realisteja. Jos ripustaudumme ajatukseen ikuisesta ja täydellisestä rauhasta maan päällä, luulen, että joudumme pettymään ja masentumaan. Jo oman mielenterveyden kannalta on parempi hyväksyä ajatus, että kaikkea erimielisyyttä, vääryyttä ja pahuutta ei voi kokonaan kitkeä tästä maailmasta.

Tästä seuraa toinen kysymys: onko aseellinen puolustautuminen ristiriidassa kokonaisvaltaisen rauhan vision ja sen puolesta tehtävän rauhantyön kanssa? Milloin sotatoimi voi olla oikeutettu – vai voiko milloinkaan?

Tämä kysymys poltteli minua nuorena, kun pohdin, tulisiko minun jo vihittynä pappina suorittaa asepalvelus vai siviilipalvelus. Monien vuosien kamppailun jälkeen valitsin asepalveluksen – astuin armeijaan 28-vuotiaana pappina. Samaan aikaan Nato aloitti USA:n johdolla Serbian pommitukset, joita presidentti Clinton perusteli velvollisuudella suojella Kosovon albaaneja kansanmurhalta. Oikeusoppineet kiistelivät, olivatko iskut oikeutettuja, koska niiltä puuttui YK:n turvaneuvoston hyväksyntä – luonnollisesti Venäjä ja Kiina vastustivat. Valvoin öitä ja muiden nukkuessa hiivin kasarmin taukohuoneeseen seuraamaan uutisia, koska kysymys sodan oikeutuksesta teki minut levottomaksi. En tietenkään kuvitellut ratkaisevani konfliktia. Oli silti valtava tarve ymmärtää, mitä on tapahtumassa ja miten minun pitäisi arvioida tapahtumia.

Kristilliseen teologiaan kuului aluksi pasifismi. Se oli jo käytännön pakko, koska ensimmäiset 300 vuotta kristityt kuuluivat vainottuun vähemmistöön. Kun kirkko sai vähitellen yhteiskuntavastuuta, oli pakko muodostaa kanta siihen, onko oikein puolustautua. Pyhät kirjoitukset näyttivät antavan tulkinnalle erilaisia mahdollisuuksia. Yhtäältä Jeesus opetti pidättymään kostosta. ”Jos joku lyö sinua oikealla poskelle, käännä hänelle vasenkin.” Getsemanessa hän kieltäytyi ottamasta vastaan aseellista suojelua ja kehotti: ”Pistä miekkasi tuppeen, joka miekkaan tarttuu, se miekkaan hukkuu.”

Toisaalta harvoja henkilöitä, joita Jeesus kehuu evankeliumeissa, on roomalainen komppanianpäällikkö, siis miehittäjäupseeri. Jeesuksen kehotus kääntää toinen poski liittyy kyläläisten välisiin riitoihin, eikä sitä tarkoitettu yhteiskunnan turvallisuusdoktriiniksi – Jeesus ei puhu oikeudenmukaisen yhteiskunnan järjestämisestä mitään. Kun sotilaat kysyvät Johannes Kastajalta, miten meidän tulee toimia oikein, Johannes kehottaa ”älkää ryöstäkö älkääkä kiristäkö keneltäkään, vaan tyytykää palkkaanne”, mutta hän ei vaadi heitä luopumaan sotilaan ammatista. Paavali hyväksyi, että esivallalla on miekka heikkojen suojelemiseksi ja pahojen rankaisemiseksi – siksi meillä on poliisin tunnuksessa esivallan miekka. Hän kirjoitti: ”Jos mahdollista ja jos teistä riippuu, eläkää rauhassa kaikkien kanssa.” Tämä näytti jättävän tilaa myös velvollisuudelle suojella heikompaa, tarvittaessa asein.

Kun nämä kaikki kohdat yhdistetään, mielestäni Uudesta testamentista tulee lopulta varsin johdonmukainen linja. Kristityn yksilön tulee aina luopua henkilökohtaisesta kostosta. Toisaalta yhteiskunnan tehtävänä on pitää yllä rauhaa ja asettaa pahuudelle pato, tarvittaessa voimaa käyttäen.

Asiaan vaikutti myös kirkkoisä Augustinuksen havainto Pohjois-Afrikan kansanmurhista: jos valtio valitsee ehdottoman pasifismin, sen on lopulta aina antauduttava hyökkääjälle eli tulla tuhotuksi. Augustinus näki, kuinka miehet tapettiin, naiset häväistiin ja lapset vietiin orjiksi. Jos käskyn ”älä tapa” tarkoitus on suojella elämää, eikö sen jäykkä noudattaminen näytä vievän elämän tuhoutumiseen.

Myöhemmin erityisesti Tuomas Akvinolainen ja Martti Luther kehittivät niin sanotun oikeutetun sodan teoriaa. Sen mukaan sotatoimi voi olla oikeutettu seuraavien ehtojen vallitessa:

  1. Sotatoimesta päättäminen kuuluu lailliselle esivallalle. Yksilöllä ei ole oikeutta kostoon, hänen tulee ajaa asiaansa oikeuslaitoksessa.
  2. Sotatoimella täytyy olla hyväksyttävä syy. Eli puolustautuminen hyökkäystä vastaan tai ilmeisen vääryyden oikaiseminen.
  3. Sotatoimen tulee olla viimekätinen vaihtoehto tilanteessa, jossa kaikki muut sodan estämiskeinot ovat osoittautuneet mahdottomiksi.
  4. Aseiden käytön täytyy olla mittasuhteiltaan pienempi paha kuin torjuttava vahinko.
  5. Sotilailla täytyy olla oikea tarkoitus eli edistää hyvää ja estää pahaa. Heidän tulee pidättyä tarpeettomasta väkivallasta. Viattomien surmaaminen on kielletty. Päämääränä tulee olla oikeudenmukaisen rauhan palauttaminen.

Tämän teorian tarkoituksena ei ollut etsiä tekosyitä sodan käynnistämiselle, vaan päinvastoin hillitä liipasinherkkien feodaaliherrojen sotaintoilua. Tuomas Akvinolaisen kysymys ”onko sotatoimi aina syntiä” edellyttää, että kyllä se lähes aina on. Poikkeukselle asetetaan erittäin korkea kynnys: jotta sotatoimi voisi olla oikeutettu, teorian kaikkien ehtojen on täytyttävä.

Tälle teorialle rakentuu yhä myös nykyinen kansainvälinen oikeus. Tietenkin on niin, että öykkärit haluavat selittää hyökkäyksen puolustuksena – niinhän Venäjän presidenttikin teki. Tällainen väärinkäyttö ei kuitenkaan kumoa teorian oikeita periaatteita. Kun paavi Leo arvosteli USA:n hyökkäystä Iraniin, varapresidentti Vance opetti, ettei paavin pitäisi ottaa kantaa teologisiin kysymyksiin ja että tämän pitäisi muistaa katolisen teorian oikeutetusta sodasta. Tässä asiassa paavi Leo, joka kuuluu samaan augustinolaiseen sääntökuntaan kuin Martti Luther, kyllä tunsi paremmin oman perinteensä kuin katolilaiseksi äsken kääntynyt Vance. USA:n hyökkäys Iraniin oli virhe.

Ehdoton pasifismi perustuu liian idealistiselle ihmiskäsitykselle. Maailmassa on aina lurjuksia, jotka haluavat käyttää hyväksi sen, että joku jättää pyöränsä lukitsematta. Maailmassa on aina tyranneja, jotka ovat valmiita hurmaamaan massat ja alistamaan naapurikansat valtansa alle, jopa tuhoamaan heidät. Ikävä totuus on se, että tällä hetkellä olemme siirtyneet röyhkeän imperialismin aikaan. Venäjä havittelee Ukrainaa, Kiina Taiwania, Yhdysvallat Grönlantia ja Kanadaa, Gazan lisäksi Israel on valloittanut alueita Syyrialta, Libanonilta ja palestiinalaisille kuuluvalta Länsirannalta, joissa Hamas ei edes ole vallassa. Siellä juutalaiset siirtokuntalaiset valloittavat parhaillaan, valtion tuella, peltoja ja asuntoja palestiinalaiskristityiltä. Tilanteen tekee absurdiksi se, että länsimaissa, myös Suomessa, jotkut ns. kristillisen sionismin kannattajat pyrkivät oikeuttamaan palestiinalaiskristittyjen vainon ja etnisen puhdistuksen Raamatulla, jopa Jeesuksen opetuksilla. Monet Iranin tapaiset Lähi-idän islamilaiset hallinnot taas ovat toisella tavalla sortavia, vaikka ne eivät tavoittelekaan uusia alueita.

Ihminen voi kannattaa julkisesti absoluuttista pasifismia vain joissakin lännen demokratioissa, joissa joku toinen suojelee häntä ja hänen pasifismiaan – asein. Näistä syistä päädyin itse siihen, että velvollisuuteni oli suorittaa varusmiespalvelus. Itse asiassa jäin myös puolustusvoimien palvelukseen sotilaspapiksi.

Tosiasia on, että elämme sotauutisten maailmassa. Välillä tuntuu, että maailma on yksinkertaisesti tullut hulluksi. On paljon syytä pelkoon ja masennukseen. Kolmanneksi kysynkin, mihin toivo voi perustua huonojen uutisten maailmassa – itse asiassa kirjoitan kirjaa tästä aiheesta.

Jos meillä ei ole toivoa, menetämme helposti toimintakykymme. Meistä tulee taakka toisille. Toisaalta löysä puhe toivosta jonkinlaisen positiivisen ajattelun tai tsemppipuheen synonyyminä on vastenmielistä. Minun on vaikea sietää imelää puhetta toivosta. Kun siskoni joutui aivosyövän takia saattohoitovaiheeseen, olisi ollut väärin luvata paranemista. Toivoon liittyy kertomus kirjailija Mika Waltarista upseerioppilaana RUK:ssa Haminassa. Hän ei tuossa vaiheessa erityisemmin panostanut opiskeluun. Erässä harjoituksessa kouluttaja antoi tehtävän: oppilas Waltari, olette vihollisen saartama, kuinka toimitte, mitä käskette? Waltarin kerrotaan vastanneen: ”Lakki päästä, rukoilkaamme.” Waltari sai RUK:ista lähtöpassit.

Kun ihminen kokee olevansa erilaisten vastoinkäymisten ja uhkien saartama, silloin on pakko miettiä, mihin toivoni perustuu. Se on välttämätöntä, jotta säilytämme toimintakyvyn.

Valtiovallan turvallisuusstrategiassa puhutaan niin sanotusta kokonaisturvallisuuden timantista. Siinä on kahdeksan osa-aluetta, joista ylimmäksi on nyt nostettu henkinen kriisinsietokyky. Sillä tarkoitetaan sekä yhteiskunnan että yksilön kimmoisuutta, kykyä kestää painetta ja toipua haavoista. Usein puhutaan ”resilienssistä”, se on hienolta kuulostava sana, ja tarkoittaa suurin piirtein sisua.

Haluan ehdottaa neljää periaatetta, joilla yksilö voi säilyttää toimintakykynsä ja toivonsa kriisitilanteissa. 1. Pese hampaat ja keitä kahvit. Kun pidät yllä arkisia rutiineja, ne antavat kehollesi ja mielellesi viestin: elämä jatkuu, minä selviän. 2. Vie naapurille kukkia. Toisin sanoen, älä jää yksin. Yhteys toisiin ihmisiin ja elämä heidän kanssaan tekee meistä vahvoja. 3. Anna nahkan paksuuntua, älä ohentua. Jos me kitisemme jatkuvasti arkielämän pikku vastoinkäymisistä tai yhteiskunnan ongelmista, meistä tulee hauraita ja toisten holhottavia. Keskity siihen, mikä kaikesta huolimatta on hyvin. Kiitollisuus tekee sinusta vahvemman. 4. Valitse hautajaisvirtesi. Oman katoavaisuuden kohtaaminen voi aluksi tuntua kolkolta, mutta on tervettä ja voi vahvistaa meitä.

Nämä ohjeet liittyvät maalliseen elämään ja maalliseen viisauteen. Olisiko vielä jotakin muuta?

Kuopiosta kun olen, haluan siteerata kirjailija Minna Canthia. Kirjeessään ystävälleen Frida Wallinille 7.5.1897, joka muuten jäi hänen viimeisekseen, hän pohti omia vastoinkäymisiään ja kärsimyksen merkitystä elämässä. ”Ei mikään suru, joka tulee Jumalalta, koskaan ole niin vaikea, ettei se sisässään kantaisi siunauksen siementä, kuinka mahdottomalta tuo meidän silmissämme näyttäneekin. Kaikki on Jumalan kädessä. Pysy rohkeana ja luota Jumalaan.”