Sisaret ja veljet Kristuksessa,

Jälleen Suomessa ja maailmalla vietetään kristittyjen ykseyden rukousviikkoa. Itse vietin viime vuonna tätä viikkoa Roomassa. Iloitsen, että voin olla tänä vuonna täällä Kuopiossa.

Suomessa ja maailmalla eri kirkkoihin kuuluvia kristittyjä yhdistää erityisesti kolme asiaa. Niistä ensimmäinen on yhteinen usko ja siihen perustuva hengellinen yhteys. Kristityt on kastettu ylösnousseen Kristuksen yhteyteen, siksi he haluavat panna toivonsa häneen, seurata häntä, rukoilla toistensa puolesta ja julistaa hyvää sanomaa hänestä (proclamation). Toiseksi kristittyjä yhdistää yhteinen palvelu (service), erityisesti kärsivien, sairaiden ja ahtaalla olevien auttaminen. Kristuksen seuraamisen tie kutsuu kristittyjä ”levittämään Kristuksen tuoksua”, kuten apostoli sanoo, siis rakkauden koskettamina palvelemaan maailmaa ja siten julistamaan Jumalan hyvyyttä. Kolmanneksi kristittyjä yhdistää yhteinen vaikuttamistyö (advocacy), siis työ ihmisarvon, rauhan ja oikeudenmukaisen yhteiskunnan puolesta. Tähän kuuluu myös vaikuttamistyö uskonnonvapauden puolesta. Siihen haluan tänään lyhyesti keskittyä.

Kristilliseen uskoon on alusta lähtien kuulunut radikaali uskonnonvapauden puolustaminen. Jeesus Nasaretilainen sanoi olevansa ainoa pelastustie, mutta hän ei koskaan pakottanut ketään mihinkään. Hänen kutsunsa ”seuraa minua” perustui aina ihmispersoonan – ja hänen vapautensa – pohjattomaan kunnioitukseen. Nykyisen uskonnonvapauden idean juuret ja käsitteet ankkuroituvat vahvasti 200-luvulla vaikuttaneen kristityn filosofin ja kirkkoisän Tertullianuksen kirjoituksiin. Hän kirjoitti esimerkiksi Pohjois-Afrikan kristittyjä vainonneelle roomalaiselle maaherralle Scapulalle hyvin modernilta kuulostavat sanat:

”On ihmisen luontoon perustuva ihmisoikeus (ius humanum), että jokaisen tulee saada palvoa oman vakaumuksensa mukaisesti. Se, että joku harjoittaa uskontoa, ei nimittäin vahingoita tai auta toista. Uskonnon harjoitukseen ei koskaan kuulu pakottaminen, sillä uskonnollinen vakaumus pitää omaksua vapaasta valinnasta, ei pakottamalla.” (Tertullianus: Ad Scapulam § 5).

Tämä oli jotakin kokonaan uutta. Tertullianuksen uskonnonvapautta koskevat ajatukset tunnettiin keskiajalla, vaikka käytäntö ei aina vastannut teoriaa. Tertullianuksen ajattelua sovelsivat Tuomas Akvinolanen, Martti Luther ja monet vapaakirkollisen protestanttisuuden isät. Käyttipä niitä itse Thomas Jefferson muovatessaan Yhdysvaltojen yhä voimassa olevia perustuslakeja.

Kristinusko on maailman suurin, mutta myös vainotuin uskonto. Uskonsa takia vainotuista noin 80 % on kristittyjä. Vakavan uskonvainon alla elää tällä hetkellä 260 miljoonaa kristittyä.

Suomessa tilanne on hyvä. Perustuslaissa on turvattu de jure sanan-, uskonnon- ja omantunnon vapaus. Jokaisella on oikeus kuulua tai olla kuulumatta uskonnolliseen yhteisöön, jokainen saa harjoittaa tai olla harjoittamatta uskoa, yksin tai yhdessä.

Samalla on syytä kysyä, onko kirkkojen ja kristittyjen tosiasiallinen de facto ilmaisunvapaus kaventumassa. Viime syksynä eräät oikeusoppineet ovat tehneet tulkintoja, jotka väkisinkin herättävät tällaisen kysymyksen. Lisäksi julkisessa keskustelussa vaaditaan usein kaikkien uskonnolta tuoksahtavien ilmausten eristämistä pois julkisesta tilasta yksityiskotien ja temppeleiden kätköihin. Tällaista uskonnonvapauden tulkintaa sovellettiin Neuvostoliitossa, kuten vaikkapa ortodoksit ja Inkerinmaan luterilaiset kivuliaasti muistavat.

Alkuvuonna julkisuudessa on virinnyt keskustelu siitä, tulisiko nykyinen oman uskonnonopetuksen malli korvata kaikille yhteisellä katsomusaineella. Erityisesti uskonnolliset vähemmistöt ovat pitäneet tärkeänä oman uskonnon opetuksen mallia. Viime viikolla opetusministeri Li Andersson esitti, että elämänkatsomustieto (ET) tulisi tehdä mahdolliseksi myös evankelis-luterilaiseen uskonnonopetukseen osallistuville, siis kirkon jäsenille. Nykyisin evankelis-luterilaiseen ja ortodoksiseen kirkkoon kuuluvat osallistuvat aina oman uskonnon opetukseen (UE ja UO). Vähemmistöön kuuluvien uskontokuntien oppilaita varten on mahdollisuus perustaa oman uskonnon opetuksen ryhmä, mikäli ns. kolmen oppilaan sääntö toteutuu. Vapaakirkolliset, helluntailaiset, metodistit, baptistit ja anglikaaniset perheet käyttävät harvoin tätä oikeutta, koska he ovat tyytyväisiä evankelis-luterilaiseen uskonnonopetukseen sen ekumeenisen luonteen vuoksi. Kirkkoon kuulumattomat voivat valita ET:n ja UE:n välillä.

Nyt virinneen keskustelun johdosta esitän eräitä näkökulmia, joiden arvelen olevan ekumeenisesti tärkeitä ja ajankohtaisia.

Uskonnon- ja katsomusopetuksen järjestäminen on eduskunnan ja koululaitoksen tehtävä, eikä kuulu kirkkojen päätösvaltaan. Koska asia kuitenkin koskee uskonnonvapautta, kirkkoja on kuultava opetuksen järjestämisessä. Suomen evankelis-luterilaisena kirkkona kannamme huolta muun muassa siitä, antaako perus- ja lukio-opetus riittävän laajan yleissivistyksen uskonnollisista ja muista katsomusperinteistä.

Nykymallilla, jossa evankelis-luterilaiseen kirkkoon kuuluvat oppilaat osallistuvat oman uskonnon opetukseen, on monia järkeviä perusteluja, mutta ne jäävät helposti näkemättä ainakin kahdesta syystä. Ensiksi nykyisessä kulttuuri-ilmastossa valinnanvapautta korostetaan äärimmäisyyksiin asti, ja siksi nykymallin perusteisiin ei aina malteta perehtyä riittävästi. Nykymallin kannattaja saatetaan leimata taantumukselliseksi valinnanvapauden vastustajaksi.

Toiseksi keskustelua käydään usein virheellisten mielikuvien pohjalta. Saatetaan kuvitella, että ET on objektiivista ja antaa laajan yleissivistyksen muista uskonnoista, kun taas uskonnon opetus on subjektiivista ja kapeaa keskittyen vain omaan uskontoon. Jo pintapuolinen perehtyminen sekä perusopetuksen opetussuunnitelman perusteisiin (ks. Opetushallitus) ja oppiaineissa käytettyihin oppikirjoihin osoittaa, että asia ei ole näin. Se on oikeastaan päinvastoin.

ET keskittyy oppilaan omaan elämäntilanteeseen ja antaa tilaa omalle pohdinnalle, mutta se antaa hyvin vähän eväitä uskontojen tuntemukseen – opetussuunnitelman perusteissa ne sivuutetaan käytännössä kokonaan. Uskonnon opetussuunnitelmassa taas perehdytään laajasti ja tietopohjaisesti sekä omaan että muihin uskonto- ja -katsomusperinteisiin.

ET ja uskonto -oppiaineiden ero ei siis ole siinä, että vain edellinen antaisi tilaa oppilaan omille kysymyksille – tämä on didaktiikkaa ja kuuluu ehdottomasti molempiin. Merkittävin ero on sisällössä: ET käytännössä sivuuttaa kristinuskon ja muut uskontoperinteet. On aivan perusteltua kysyä: eikö kristinuskon ja muiden uskontoperinteiden tuntemuksen pitäisi kuulua jokaisen suomalaisen yleissivistykseen – omasta uskosta tai sen puuttumisesta riippumatta?

Valtakunnallisten opetussuunnitelmien pohjalta on kiistatonta, että uskonto ja ET ovat kokonaan eri oppiaineita. Uskonnonopetus perustuu erityisesti uskonnonvapauslakiin, kun taas ET on alun perin kehitetty uskontoihin kuulumattomille ja tähtää aivan eri tavoitteisiin.

Siksi on outoa pyrkiä näkemään ne samana asiana ja tekemään ne rinnasteisiksi ja vaihtoehtoisiksi siten kuin julkisuudessa nyt on esitetty.

Koska uskonnon opetussuunnitelma sisältää enemmän tietopohjaista ”pänttäämistä”, on ilmeistä, että nyt esitetty muutos heikentäisi uskonto-oppiaineen asemaa. Tämä heikentäisi uskontojen lukutaitoa. Se kaventaisi sekä kristinuskoa että muita uskontoperinteitä koskevaa yleissivistystä. Tietämättömyydellä on paha taipumus vahvistaa ennakkoluuloja ja ruokkia pelkoja. Kansainvälistyvässä maailmassa ja moniarvoistuvassa Suomessa se olisi askel taaksepäin.

Hyvät kuulijat, kristittyjä yhdistää yhteinen usko ja yhteinen palvelu lähimmäisen rakkaudessa. Mutta yhteinen asia on myös se, miten uskonnonvapaus toteutuu yhteiskunnassa. Siksi olen halunnut tuoda esille jotakin näkökohtia erityisesti uskonnonopetuksen järjestämisestä Suomessa. Samalla haluan vedota eri kirkkokuntien edustajiin: tämä Suomi on myös teidän kotinne ja isänmaanne, siksi myös teillä on oikeus näkyä ja kuulua. Tehkää rohkeasti työtä uskonnonvapauden puolesta.

Jari Jolkkonen