Kunnioitetut juhlavieraat, arvoisa puhemies, sisaret ja veljet Kristuksessa,

Pyhässä Raamatussa sanotaan: ”Jos mahdollista ja jos teistä riippuu, eläkää rauhassa kaikkien kanssa.” (Room. 12:18) Nämä apostoli Paavalin sanat ovat erityisesti mielessäni, kun tänään paljastetaan 19. divisioonan tykistön muistomerkki muistutukseksi jälkipolville siitä, että tältä paikalta noin 13 000 eteläpohjalaista miestä lähti jatkosotaan 80 vuotta sitten. Joukon kokoa kuvaa, että keskitysmarssille Pohjanmaalta Itä-Suomeen piti varata 45 junaa. Jo läpimurtohyökkäyksen ensimmäinen päivä oli raskas: rivistä poistui 400 miestä haavoittuneina ja kaatuneina. Toinen vuorokausi oli yhtä vaikea. Miksi jääkärieversti Hannu Hannukselan johtamat miehet saivat käskyn edetä kohti Laatokan rantaa?

Syyt olivat aina monia ja monimutkaisia. Tärkein syy oli se, että suomalaiset halusivat operaatiolla saada takaisin Neuvostoliiton talvisodassa valtaamat alueet. 19. divisioonan vaiheet on siksi nähtävä paljon laajemmassa ketjussa, itse asiassa maailmanlaajuisessa tapahtumien vuossa. Erityisen valaisevaa on se, mitä Josef Stalin oli vastannut Juho Kusti Paasikivelle paria vuotta aiemmin.

Kun Paasikivi kävi Moskovassa neuvotteluja Neuvostoliiton aluevaatimuksista syksyllä 1939, hän Suomen valtion lähettiläänä pyrki johdonmukaisesti perustelemaan, ettei Neuvostoliiton tarvitse olla huolissaan Leningradin turvallisuudesta tai lounaisrajansa pitävyydestä. Suomalaiset ovat rauhallista väkeä. Haluamme pitää itsenäisyytemme, turvata rajamme ja pysyä puolueettomana, siis pysyä suurvaltojen valtataistelujen ulkopuolella. Suomalaisten viesti oli siis asiallisesti sama kuin apostoli Paavalin periaate: Jos mahdollista ja jos meistä riippuu, haluamme elää rauhassa kaikkien kanssa.

Stalinin Paasikivelle antama vastaus, johon marsalkka Mannerheim usein viittaa muistelmissaan, on paljon puhuva. Neuvostodiktaattori vastasi suomalaisten puolueettomuusvakuutteluihin: ”Ymmärrän, mutta sitä ei Suomelle sallita.” Toisin sanoen, Stalinin mukaan Suomi on joko Neuvostoliiton puolella Saksaa vastaan tai Saksan puolella Neuvostoliittoa vastaan. Ulkopuolisen ja puolueettoman näkökulmaa ei Suomelle sallita. Suomalaiset eivät tuolloin tienneet Molotovin-Ribbentropin -sopimuksesta, joka jo heijastui neuvostojohdon puheissa ja ratkaisuissa.

Puolueettomuutta ei Suomelle sallittu. Neuvostoliitto hyökkäsi ja talvisota käytiin. Suomi säilytti itsenäisyytensä, mutta menetti 23 000 miestä ja yli kymmenesosan alueestaan. Näiden alueiden palauttamista 19. divisioonan miehet lähtivät heinäkuussa 1941 hakemaan yhdessä koko muun kenttäarmeijan kanssa.

Maanpuolustuskorkeakoulun materiaaleista, erityisesti sotatieteiden maisteri Maria Enlundin opinnäytetyöstä, käy ilmi, että varsinkin divisioonan alkuvaihe, läpimurtohyökkäys, oli erittäin raskas. Nopea kesäsodankäynti oli aluksi uutta talvisodassa puolustamiseen tottuneille, vastassa oli vahvasti linnoittautuneita 168. divisioonan valiosotilaita – traagisuutta lisää, että heidän joukoissaan oli myös monia suomea puhuvia inkeriläisiä ja venäjänkarjalaisia – tiedusteluun ei aina jäänyt riittävästi aikaa, divisioona sattui kahden suuren suomalaisen armeijakunnan saumakohtaan eikä ylemmissä johtoportaissa ehkä ollut aluksi aivan kirkasta käsitystä divisioonan roolista. Oma osuutensa oli myös jännitteisillä henkilösuhteilla. Tunnettuja johtajia olivat kaksi eteläpohjalaista jääkäriupseeria, 19. divisioonan komentaja, eversti Hannu Hannuksela ja tämän alainen, JR 16:n komentaja eversti Matti Laurila.

Alkuvaikeuksista huolimatta pohjalaiset miehet toteuttivat annetut tehtävänsä suurin ponnistuksin. Myös uhri oli suuri. Itse asiassa divisioona menetti heinäkuussa miehiä haavoittuneina ja kaatuneina viidesosan määrävahvuudestaan. Se on enemmän kuin mikään muu divisioona heinäkuun aikana.

Jatkosodan alkusyiden lisäksi myös sen lopputulosta voidaan arvioida eri näkökulmista. Itse pidän havainnollisena verrata Suomen ja Baltian maiden kohtaloa sodan jälkeen. Suomi säilytti itsenäisyytensä, hallitusmuotonsa, uskontonsa, kulttuurinsa ja vapautensa. Olemme yhä hyviä purnaamaan, osaamme keksiä kaikenlaista moittimisen aihetta itsestämme ja toisistamme, mutta tosiasia on se, että Suomi kuuluu maailman parhaimpiin ja onnellisimpiin maihin. Muualla meihin luotetaan, meistä puhutaan hyvää ja meistä otetaan mallia. 19. divisioonan miehen eivät raivanneet uraa vain Laatokan rantaan, he raivasivat uraa myös Suomen menestykselle tänään.

Tänään emme ole ihannoimassa sotaa emmekä rakentamassa viholliskuvia, vanhoja tai uusia. Tänään olemme osoittamassa kunnioitusta niille 19. divisioonan miehille, jotka luopuivat mukavuuksista ja vastasivat kutsuun. Terveytensä ja henkensä uhalla he lähtivät marssille ja tekivät velvollisuutensa. Tuhannet heistä palasivat sankarivainajina. Nekin, jotka palasivat elossa, kantoivat haavoja ruumiissaan tai sielussaan, usein molemmissa. Siksi myös kotirintama joutui kantamaan yhteistä kipua ja osallistumaan yhteisiin ponnistuksiin monin tavoin.

Tänään haluamme kiittää Kiteen rajakiltaa, Tykkimiehet ry:tä ja muita reserviläisjärjestöjä sekä kaikkia teitä, jotka vaalitte divisioonan perinteitä tämän muistomerkin valmistamisella.

Tänään yhteinen rukouksemme on: Rauhan ja oikeudenmukaisuuden Jumala, kaikkien kansojen Isä, jos mahdollista ja jos meistä riippuu, suo meidän elää rauhassa kaikkien kanssa.

Rauhan rakentaminen edellyttää, että meidän suomalaisten on itse pidettävä yhtä, itse sovittava erimielisyytemme ja yhdessä rakennettava isänmaamme tulevaisuutta ja kaikkien onnea. Kun päätämme kohdella toisiamme reilusti, silloin nuoremme kokevat Suomen puolustamisen arvoiseksi myös tulevaisuudessa.

Rauha ei ole vain sydäntemme rukous. Rauhan rakentaminen tulee olla myös käsiemme tehtävä. Meidän on puhuttava ja toimittava niin, että jos mahdollista ja jos meistä riippuu, voimme elää rauhassa kaikkien kanssa: venäläisten, saksalaisten, amerikkalaisten, kiinalaisten, somalialaisten, ruotsalaisten ja jopa savolaisten kanssa.

Olkoon tänään läsnä ilo ja kiitos isänmaasta. Siunatkoon meitä hyvä ja ihmisiä rakastava Jumala.