Alustus maakuntaliittojen johdon maakuntasummit-tapahtumassa 16.8.2022

Kunnioitetut maakuntaliittojen johtajat ja avainhenkilöt, sisaret ja veljet,

Tarkoitukseni on tässä alustuksessa yrittää hahmottaa aatteellista ja henkistä ilmastonmuutosta, jossa länsimaisessa yhteiskunnassa tällä hetkellä elämme. Näkökulma on aatehistoriallinen, filosofinen ja globaali – siksi joku voi mielessään kysyä, mitä tekemistä tällä on maakuntaliittojen toiminnan kannalta. Näin pitääkin kysyä. Itse ajattelen, että seuraavilla pointeilla on merkitystä niiden haasteiden kanssa, joiden kanssa itse kamppailen kolme maakuntaa käsittävän hiippakunnan kanssa.

Liberalismi-aate, siis filosofis-poliittinen aate (erotuksena esimerkiksi talousliberalismista ja arvoliberalismista), on noin kahden sadan vuoden ajan muodostanut länsimaissa yhteisen perustan, keinot ja vision kukoistavan ja kaikille mahdollisimman reilun yhteiskunnan järjestämiseksi. Tämän aatteen ideaaleihin kuuluvat muun muassa seuraavat: poliittinen demokratia, hallitusten vallan rajoittaminen, universaalien ihmisoikeuksien edistäminen, tasavertaisten oikeuksien edistäminen kaikille kansalaisille, uskonnonvapaus, sananvapaus, kirkon ja valtion itsenäisyys ja erillisyys, evidenssiin perustuvan rationaalisen keskustelun arvostus, suvaitsevaisuus erilaisia mielipiteitä kohtaan ja argumentteihin perustuvan rehellisen keskustelun arvostus.

Näillä ideaaleilla on vastustettu pitkään epätasa-arvoisia aatteita, kuten orjuutta, kommunismia, fasismia, erilaisia patriarkalismin, kolonialismin, fundamentalismin ja teokratian muotoja ja niin edelleen.

Nämä ideaalit ovat olleet yhteisiä maltilliselle oikeistolle, keskustalle ja maltilliselle vasemmistolle. Niitä ovat kannattaneet yhdessä republikaanit ja demokraatit Amerikassa, konservatiivit ja työväenpuolue Englannissa ja niin sanotut valtionhoitajapuolueet Suomessa poliittisen kentän molemmin puolin.

Nämä ideaalit sopivat yhteen myös kristillisen uskon kanssa. Esimerkiksi luterilaisten, anglikaanien, katolilaisten ja monien muiden kirkkojen johtajien ja jäsenten on ollut niihin helppo yhtyä oman opin ja eettisten vakaumusten pohjalta. Metodistipastori Martin Luther Kingin tai anglikaani-arkkipiispa Desmond Tutun toiminta ovat tästä näkyviä kansainvälisiä esimerkkejä.

Viimeisen noin kahdenkymmenen vuoden aikana tilanne on kuitenkin merkittävästi muuttunut. Nämä ideaalit ovat joutuneet voimakkaasti haastetuksi kahdesta pääsuunnasta, ensin Amerikassa ja sitten Euroopassa. Nimitän näitä revolutiiviseksi ja reaktionaariseksi.

Revolutiiviset liikkeet tulevat niin sanotun radikaalin vasemmiston (radical left, far left) piiristä, reaktionaariset puolestaan niin sanotun vaihtoehto-oikeiston (alt-right) piiristä – huomatkaa, että käytän näitä termejä nyt neutraalissa ja analyyttisessä merkityksessä. Tarkoitan niillä tässä väljästi aatteellista, poliittista ja moraalista mielenmaisemaa (mindset).

Radikaalia vasemmistoa edustavat muun muassa postkolonialismi, radikaali antirasismi, queer-teoria ja kolmannen polven radikaalifeministiset suuntaukset – nämä virtaukset alkoivat voimistua 1990-luvun lopulla. Näiden liikkeiden kärkiajattelijat ja äänekkäimmät kannattajat pitävät perinteistä liberalismiaatetta ja demokratiaa heikkona. Ajatus objektiivisesta totuudesta hylätään, mieluummin puhutaan narratiiveista, yksilön kokemukseen perustuvista kertomuksista. Tieteeseen suhtaudutaan epäilevästi, sitä saatetaan pitää länsimaisen etuoikeutetun rikkaan (miehen) vallankäytön muotona. Ihmisoikeudet nähdään yleensä kulttuurisidonnaisina, ei universaaleina. Ihmisten välisiä suhteita ja vuorovaikutusta pidetään pohjimmiltaan vallankäyttönä. Ihmiset jaetaan sortajiin ja sorrettuihin. Koska tämä on monille intuitionvastaista, tarvitaan ”herätystä”, jotta siihen voisi havahtua, ja siksi näitä liikkeitä kutsutaan joskus heräämiseen liittyvällä termillä ”woke”.

Tälle epätoivoisena ja liioiteltuna vastareaktiona syntyi USA:ssa niin sanottu vaihtoehto-oikeisto. Siihen kuuluu erilaisia liikkeitä: identitaarit, oikeistopopulistit, äärikansallismieliset, äärioikeistolaiset ja niin edelleen – ääripäässä ovat fasistit. Näissä liikkeissä tiedetään tarkkaan, mitä vastustetaan, ja se lista onkin pitkä: globalismia, islamia, maahanmuuttoa ja ylipäänsä kaikkea, mitä radikaali vasemmisto sanoo kannattavansa. Uskotaan, että vahva johtaja voi pelastaa meidät tältä pahalta.

Nämä ajattelumuodot ovat riippuvaisia toisistaan. Ne saavat psykologista polttoainetta toisistaan ja radikalisoivat toisiaan. Molemmille jokainen vaali on eksistentiaalinen elämän ja kuoleman kysymys, jossa oma maa pyritään pelastamaan vastapuolelta.

On selvää, että liikkeissä on eroja. Mutta yllättävää on myös, kuinka paljon niissä on yhteistä:

  • Perinteistä demokratiaa pidetään heikkona
  • Politiikassa on keskeistä tuntea vihollinen
  • Identiteetti on tärkeämpää kuin argumentti; Keskeistä ei ole se, mitä sanotaan, vaan kuka sanoo (oma vai vihollinen)
  • Autoritaarisuus
  • Ihmissuhteita ja inhimillistä vuorovaikutusta pidetään pohjimmiltaan vallankäytön muotona: valta on aina väärin – paitsi kun se on meidän käsissämme

Tämä analyysi ei ole itse keksimäni, vaan perustuu useisiin syvällisiin analyyseihin (Helen Pluckrose, James Lindsay, Jonathan Haidt, John McWhorter jne).

Mielestäni näiden ajattelumuotojen ehkä vakavin ongelma on käsitys siitä, että niissä nähdään kaikki inhimillinen vuorovaikutus vallankäyttönä. Monet teoreetikot saavat sen suoraan 1960-luvun postmodernista ajattelusta, erityisesti Michel Foucalt’lta, joka taas pohjaa Friedrich Nietzscheen.

Mitä tästä seuraa? Ensinnäkin ajatus siitä, että on vain kahdenlaisia ihmisiä, sortajia ja sorrettuja, on mustavalkoinen ja manikeolainen. Toiseksi ajatus siitä, että kaikki ihmissuhteet ovat lähinnä vallankäyttöä on kyyninen. Sen taustalla on ankea kuva todellisuudesta ja toisista ihmisistä. Se on itse asiassa eräänlainen salaliittoteoria, sellainen, jossa me kaikki olemme, tiedostaen tai tietämättä, mukana. Sen pohjalta on vaikea olla iloinen jo tapahtuneesta edistyksestä tai ylipäänsä kiitollinen yhtään mistään. Kiitollisuus nimittäin edellyttää, että tunnistat, että maailmassa on hyviä voimia, joilla on vilpittömästi hyvä tahto sinua kohtaa ja joilta saa jotakin aidosti hyvää lahjaksi, ei ominaisuuksiesi tai oikeuksiesi perusteella. Ajatus ihmissuhteista pelkkänä vallankäyttönä johtaa luottamuksen rapautumiseen: sinun on pakko epäillä toisia ihmisiä, instituutioita ja aatteita.

Tämä on iso haaste, sillä kaikki toimivat yhteiskunnat perustuvat korkeaan luottamukseen, sosiaaliseen pääomaan, vahvoihin instituutioihin ja yhteisiin kertomuksiin. Mikä merkitys tänään ja täällä on sillä, että maakuntien edustajat ja avainhenkilöt voivat luottaa toisiinsa, arvostaa toisiaan ja tehdä yhteistyötä kaikkien maakuntiemme kehittämiseksi?

Vaikeuskerrointamme lisää kaksi asiaa. Ensinnäkin meillä on erittäin isoja haasteita ratkaistavana: ilmastonmuutos, Ukrainan sota ja sen seuraukset, energian hinnannousu, kuluttajahintojen nousu, inflaatio, jatkuvasti kasvavat sote-kulut – ja tietenkin yhä kärjistyvä polarisaatio. Näitä ei voida ratkaista ilman vahvaa keskinäistä luottamusta ja vahvoja instituutioita.

Toiseksi näiden ongelmien ratkaisuja vaikeuttaa sosiaalinen media. Some oli aluksi pörröinen paikka, jossa ihmiset pitivät yhteyttä sukulaisiinsa ja ystäviinsä. Tilanne alkoi muuttua, kun Facebook otti 2009 käyttöön like-toiminnon, Twitter otti samana vuonna käyttöön retwiit-toiminnon ja pian FB otti käyttöön share-toiminnon. Näin tuli mahdolliseksi viraali-ilmiö. Tästä seurasi, että yhteydenpidon sijasta somesta tuli henkilökohtaisen brändäyksen ja performanssin tavoittelun paikka. Se myös antoi tehokkaan tikka-aseen niille, jotka halusivat horjuttaa luottamusta ihmisiin ja instituutioihin, joista he eivät pitäneet. Tutkimusten mukaan retweet-toimintoa käytetään eniten juuri pöyristyttämistarkoituksessa, kun omalle sisäryhmälle lähetään viestejä vastustajina pidetyistä ihmisistä tai instituutioista. Retweet-toiminnon kehittäjänä toiminut insinööri paljasti myöhemmin katuvansa tätä keksintöä ja totesi: ”Tulimme ikään kuin antaneeksi nelivuotiaan käsiin ladatun aseen.” Näitä tikka-aseita on nyt siis pelkästään Twitterissä lähes 300 miljoonalla käyttäjällä.

Maailmankuulu moraalipsykologi Jonathan Haidt käyttää tästä ilmausta fragmentation of everything, kaiken pirstaloituminen. Hänen mukaansa tätä kuvaa metaforisesti Vanhan testamentin kertomus Baabelin tornista. Juuri kun ajattelimme, että internet ja sosiaalinen media yhdistää ihmiskunnan lopullisesti ja saa heidät puhumaan jopa yhteistä kieltä – google-kääntäjällä sekin teknisesti nyt onnistuu – kaikki hajoaakin kappaleiksi: emme enää puhu samaa kieltä, emme enää ymmärrä toisiamme, emmekä edes halua kuunnella toisiamme. Seurauksena on fragmentation of everything.

Hyvät ystävät, arvelen, että osa jo säikähtää, miksi tuommoinen kriittinen analyysi, olemmehan nyt Savossa, leppoisalla ”tärkeilyvappaavyöhykkeellä”. Jotta minua ei syytettäisi pessimistiksi, yritän etsiä pienen langan pään.

Historian oppikirjoista tiedätte hyvin, että myös maailmanlaaja kirkko on kärsinyt syvästä jakaantumisesta reformaatiosta lähtien, siis 500 vuotta. Kirkkoa on verrattu joskus kauniisti puuhun, mutta yhtä oikea metafora olisi halkopino. Varsinkin protestanttisessa maailmassa on tapahtunut fragmentation of everything. Mutta sille on syntynyt myös vastavoima, ekumeeninen liike.

Luterilainen maailmanliitto on syvästi sitoutunut edistämään ekumeniaa eli kirkkojen pyrkimyksiä takaisin ykseyteen. Kun ykseys on kerran ammuttu hajalle, sen palauttaminen on erittäin vaikeaa, mutta olemme kuitenkin saavuttaneet jonkinlaisia tuloksia. Luterilaisten kirkkojen ekumeenista metodia kutsutaan termillä ”ykseys sovitetussa erilaisuudessa”, unity in reconciled diversity. Siinä hyväksytään diversiteetti, siis erilaiset painotukset vaikkapa opissa, kielessä ja hengellisessä elämässä. Samalla ne on kuitenkin ”sovitettu” yhteisiin perustotuuksiin, johon kaikki sitoutuvat ja josta kaikki pitävät kiinni. On siis myös unity, ykseys, kaikkia yhdistävä keskus.

Ymmärrän niin, että maakuntaliittojen toimintaan kuuluu myös toimia oman maakunnan etujärjestönä. Minusta tämä on ymmärrettävää ja hyväksyttävää. Myös diversiteetti pitää sallia. Lapissa on tunturit, Pohjanmaalla vilja-aitat ja Pääkaupunkiseudulla valtionjohto ja niin edelleen.

Iso kysymys kuuluukin: pystyvätkö ne näkemään omien etujensa lisäksi yhteisen hyvän? Luottavatko ne toisiinsa? Kykenevätkö ne tekemään yhteistyötä ja etsimään kokonaisetua? Kykenevätkö ne näkemään yhdistäviä keskuksia, joiden ympärille erilaisuus voidaan sovitella – niin ettei ykseys vaarannu?

Haluan uskoa, että tämä on mahdollista. Haluan nähdä, että Suomen erilaiset, eri lahjoilla siunatut maakunnat voivat rakentaa yhteistä tulevaisuutta.

Hyvät sisaret ja veljet. Luottamus on aina riski: voit tulla petetyksi. Mutta jos emme luota toisiimme, seurauksena on kaiken sirpaloituminen. Siksi luottamus lupaa parempaa tulevaisuutta. Jos vaalimme luottamusta ja keskinäistä kunnioitusta ja vastustamme riidan ja eripuran henkeä, parempi tulevaisuus on meille mahdollinen. Toivon, että voisitte tehdä siitä totta tänään, täällä ja nyt.