Esitelmä konferenssissa kardinaali Kurt Kochin 75-vuotisjuhlan kunniaksi

     

Haluan kiittää sydämestäni kardinaali Kurt Kochia hänen ponnisteluistaan ekumenian hyväksi. Nämä kiitokseni esitän omasta ja kirkkoni puolesta. Kiitän sydämellisesti kutsusta tähän äärimmäisen kiinnostavaan konferenssiin. Haluan onnitella kardinaalia myös luterilaisen kirkko-kommuunion puolesta.

En koskaan puhu piispan virasta Suomessa. Mutta nyt olen ulkomailla, ja järjestäjät ovat pyytäneet esitelmää piispan virasta Suomen evankelis-luterilaisessa kirkossa. Haluan vastata ensin liturgiasta käsin, sillä pidän oikeana katolisen teologin Aidan Kavanaghin ajatusta siitä, että liturgia on teologia prima, joka kertoo ensisijaisesti, mitä kirkko uskoo ja opettaa. Sen jälkeen esitän joitakin opillisia ja kirkko-oikeudellisia näkökohtia, sillä onhan myös teologia secunda tärkeää.[1] Roomasta katsoen Suomi on pieni ja kaukana, siksi yritän kytkeä aiheen myös isompaan kuvaan.

Avoimuuden nimissä tuon esille oman taustani: olen väitellyt opin ja käytännön yhteenkuuluvuudesta Martti Lutherin ehtoollisteologiassa 2004 ja vihitty piispan virkaan 6.5.2012 Itä-Suomeen kuuluvassa Kuopion hiippakunnassa.[2] Olen osallistunut luterilais-katolilaisiin oppikeskusteluihin Suomessa ja Ruotsissa eri yhteyksissä. Yhdessä me Suomen ja Ruotsin katolilaiset ja luterilaiset valmistelimme vuonna 2010 hyväksytyn asiakirjan Vanhurskauttaminen kirkon elämässä.[3] Se pyrkii laajentamaan ja syventämään Yhteinen julistus vanhurskauttamisopista -asiakirjassa saavutettua peruskonsensusta kirkon hengelliseen elämään. Sen jälkeen me Suomen luterilaiset ja katolilaiset valmistelimme vuonna 2017 hyväksytyn asiakirjan Kasvavaa yhteyttä – julistus kirkosta, eukaristiasta ja virasta.[4] Tarjoamme siinä kansainväliselle luterilais-katolilaiselle dialogille teologiset perusteet ja ekumeenisen haasteen edetä kasvavan yhteyden tiellä. Esitin paavi Franciscukselle yksityisaudienssilla 19.1.2019 toivomuksen, että Vatikaani ja Luterilainen maailmanliitto valmistelisivat sen pohjalta kirkkoa, eukaristiaa ja virkaa koskevan julistuksen, joka toimisi jatko-osana Yhteinen julistus vanhurskauttamisopista -asiakirjalle. Sellaista jatko-osaa on ehdottanut myös kardinaali Kurt Koch. Uskon myös, että Luterilaisen maailmanliiton ja Vatikaanin ykseysneuvoston (PCPCU) äsken julkaisema asiakirja Baptism and Growth in Communion (2022) antaa hyviä eväitä tällä tiellä kohti näkyvää ykseyttä.[5]

Vihkiminen tekee piispan – Piispan virkaan vihkiminen vuoden 2003 Kirkkokäsikirjassa

Suomen evankelis-luterilaisen kirkon voimassa oleva Kirkollisten toimitusten kirja on hyväksytty kirkolliskokouksessa 2003. Sen hyväksyminen vaatii ¾ määräenemmistön. Hyväksymisen kynnys on siis asetettu kaikkein korkeimmalle tasolle. Tuohon kirkkokäsikirjan osaan sisältyy myös piispan virkaan vihkimisen liturgia. Mitä se kertoo piispan virasta?

Vaikka kieli pyrkii olemaan nykyaikaista, kaava heijastaa piispan viran ymmärtämisessä pitkää historiallista jatkuvuutta sekä liturgisesti että teologisesti. Se kantaa Ruotsin ja Suomen yhteisiä juuria, sillä Suomi oli osa Ruotsin valtakuntaa läpi keskiajan aina vuoteen 1809 saakka. Se kantaa myös yhteisiä juuria aina keskiaikaisen katolisen kirkon aikaan, sillä reformaation emämaasta poiketen Suomessa ja Ruotsissa luterilainen reformaatio toteutettiin hyvin maltillisesti 1520-luvulta alkaen. Pohjolassa ei ollut anekaupan kaltaisia epäkohtia. Ruotsin reformaattori Olaus Petri ja Suomen reformaattori Mikael Agricola olivat Martti Lutherin ja Philipp Melanchthonin oppilaita Wittenbergin yliopistossa. Heitä kiinnosti enemmän Lutherin rakentava ja hengellisesti syvällinen raamattuteologia kuin tämän poleemiset kiistakirjoitukset.[6] Palattuaan Pohjolaan sekä Petristä että Agricolasta tuli maltillisia reformaattoreita, Agricolasta myös Turun piispa. Tavalliset seurakuntalaiset havaitsivat reformaation 1500-luvulla lähinnä siitä, että ehtoollisviini ryhdyttiin jakamaan myös maallikoille, messu toimitettiin kansankielellä ja papit alkoivat mennä naimisiin.

Kunnioitus kirkon opin (depositum fidei) ja kirkon hengellisen elämän (depositum vitae) jatkuvuudelle oli suurta. Tämä koskee myös apostolisuuden yhtä osaa, piispan virkaa. Piispan virka, vihkimyssuksessio ja hiippakuntarakenne jatkui ilman katkoksia.[7] Vuodelta 1571 peräisin oleva Ruotsi-Suomen ensimmäinen luterilainen kirkkojärjestys toteaa, että piispan virka on ”ilman mitään epäilystä Pyhästä Hengestä, omaksuttu ja hyväksytty koko kristikunnassa ja tulee säilymään maailman loppuun asti.”[8]

Tietenkin vuosisatojen aikana on tapahtunut muutoksia. Silti monissa asioissa iso kuva on säilynyt.[9]

Nykyisessä Kirkkokäsikirjassa toimituksen nimi on ”piispan virkaan vihkiminen”. Kyse ei siis ole installaatiosta tai virkaan asettamisesta, vaan vihkimisestä, jota ei voida toistaa.[10]

Piispan virka on yhteydessä pappisvirkaan. Voidaan hyvin perustein todeta, että luterilainen käsitys kirkon vihkimisvirasta on konstitutiivinen, ei funktionaalinen. Pappisvirka perustuu erityiseen Jumalan käskyyn ja asetukseen, kuten esimerkiksi Augsburgin tunnustuksen V artikla selittää. Pappeus on palvelutehtävä (ministerium), joka palvelee koko kirkon ja uskovien pelastusta. Sitä ei silti johdeta kasteeseen perustuvasta yhteisestä pappeudesta, kuten jotkut ystävämme yhä ajattelevat[11], vaan Jumalan käskystä ja asetuksesta.

Piispan virkaan voidaan valita vain papiksi vihitty henkilö. Silti piispan virka (episkopos) on pappisvirasta (presbyteros) erillinen. Piispalla on hiippakunnassaan joitakin vihkimis-, opetus- ja kaitsentatehtäviä, joita ei ole papilla.[12]

Vihkiminen piispan virkaan tapahtuu koko elämän kestävään virkaan, kyse ei ole määräaikaisesta tehtävästä. Vielä sata vuotta sitten virassa oltiin kuolemaan saakka. Nykyisin piispa voi onneksi jäädä eläkkeelle. Minun eroamisikäni on 70 vuotta – siis 16 vuotta jäljellä, jos Jumala suo. Eläkkeellä oleva piispa voi kantaa emeritusristiä ja hoitaa erillisestä pyynnöstä vihkimistehtäviä esimerkiksi sairastumistapauksissa.

Suomen evankelis-luterilaisessa kirkossa piispan virkaan tullaan liturgisesti, siis Jumalan sanan, rukouksen ja kättenpäällepanemisen kautta. Siihen asti henkilö on ehdokas, valittu ja nimitetty, episcopus candidatus/a, electus/a tai nominatus/a. Vasta vihkimisen jälkeen hän on consecratus/a, siis piispa in re et nomine.

Piispan virkaan vihkimisen toimittaa arkkipiispa. Hänen estyneenä ollessaan vihkimisen toimittaa virassa vanhin piispa, mutta ei koskaan presbyteeri. Arkkipiispa kutsuu piispa-avustajiksi piispoja Suomen evankelis-luterilaisesta kirkosta sekä meille läheisistä kumppanuuskirkoista. Näitä ovat luterilaiset sisarkirkot Pohjoismaissa ja Baltiassa sekä Anglikaaninen kirkko.[13] Usein mukana on myös piispa hiippakunnan kumppanuuskirkosta Saksasta, Afrikasta tai Aasiasta. He edustavat kirkon universaalia luonnetta. Kätten päällepanemiseen osallistuu vain piispoja. Sen lisäksi kutsumme myös muita ekumeenisia vieraita. Minulle oli suuri henkilökohtainen ilo, että omassa piispan virkaan vihkimisessä roomalaiskatolista kirkkoa edusti teologiain tohtori, mons. Matthias Türk Paavillisesta ykseysneuvostosta.

Virkaan vihkiminen toimitetaan hiippakunnan katedraalissa sunnuntain päämessussa, siis ehtoollisen vieton yhteydessä. Se televisioidaan valtakunnan pääkanavalla. Jos vihitty piispa siirtyy myöhemmin toiseen hiippakuntaan, vihkimystä ei toisteta, vaan toimitetaan virkaan asettaminen.

Liturgia alkaa ristikulkueessa. Alkuvirtenä käytetään usein Mainzin arkkipiispan Rabanus Mauruksen (780-856) kuuluisaa virttä Veni Creator Spiritus, jonka Mikael Agricola suomensi 1544.

Arkkipiispa avaa vihkimisen ”Isän ja Pojan ja Pyhän Hengen nimeen.” Hän pitää sen jälkeen kehotuspuheen vihittävälle piispalle ja hiippakunnalle. Alkumenoihin kuuluvat tavallisen läntisen messun tapaan myös Confiteor, Kyrie, Gloria ja Laudamus.

Jumalan sanan ja rukouksen kautta

Laudamuksen jälkeen messussa on kollehtarukous eli päivän rukous. Piispan virkaan vihkimyksessä Pyhän Hengen lahjaa anova epikeesirukous (prex ordinationis) kuuluu vihkimisosaan, joka tulee myöhemmin, saarnan jälkeen.

Sen sijaan papiksi vihkiminen sisältää kaikkiaan kolme epikleesirukousta, jossa pyydetään Pyhän Hengen lahjaa. Niistä ensimmäinen on juuri kollehtarukouksessa: ”Anna heille Pyhän Henkesi lahja, että julistaisivat evankeliumia nimesi kunniaksi ja kirkkosi rakennukseksi.”

Kollehtarukouksen jälkeen luetaan kolme Raamatun lukukappaletta, siis Vanhan testamentin lukukappale, Uuden testamentin kirjeteksti sekä päivän evankeliumi.[14]

Evankeliumin lukemisen jälkeen vihittävä piispa pitää saarnan. Tätä on pidetty tärkeänä, sillä luterilainen kirkko on sanan kirkko. Evankeliumin julistaminen on sakramentaalinen tapahtuma: sen tehtävänä on tuoda Kristus ihmisen sydämeen, synnyttää pelastava usko ja vahvistaa sitä. Se sisältää Kristuksen ja välittää kuultavassa muodossa saman Jumalan armon kuin kaste ja ehtoollinen näkyvässä merkissä. On harmillista, että joskus ”Jumalan sana” ymmärretään yksipuolisesti pelkäksi puhumiseksi. Se pitää ymmärtää rikkaasti: Kristus on lihaksi tullut Jumalan sana, Raamattu on kirjoitettu Jumalan sana, saarna on julistettu sana ja sakramentti on näkyvä sana. Erityisesti Covid19-pandemian aikana ajattelin kiitollisuudella sitä, että Jumalalla on monta keinoa tulla luoksemme. Kaikki ne tapahtuvat hänen sanansa kautta.

Vihkimisosa: Jumalan sana, Pyhän Hengen avuksihuutaminen ja kätten päällepaneminen

Saarnan jälkeen seuraa varsinainen vihkimisosa. Arkkipiispa, piispa-avustajat ja vihittävä siirtyvät alttarin äärelle. Arkkipiispa kehottaa vihittävää tunnustautumaan kirkon uskoon lausumalla Nikean uskontunnustuksen yhdessä seurakunnan kanssa. Vihkimisessä käytetään aina Nikean uskontunnustusta Filioque-sanamuodon kanssa, koska diakoniksi, papiksi ja piispaksi vihityltä odotetaan kuuliaisuutta lännen kirkon teologiselle ja liturgiselle traditiolle.

Uskontunnustuksen jälkeen arkkipiispa tekee vihittävälle neljä kysymystä, joihin vihittävä vastaa kuuliaisuuden lupauksilla. Kyse on lupauksesta, ei valasta. Niissä kannattaa kiinnittää huomiota verbeihin, teon sanoihin. Ensimmäinen koskee ”pysymistä” nikealaisessa uskossa eli kirkon yhteisessä uskossa. Toinen koskee piispan viran ”hoitamista oikein” eli Jumalan sanan ja evankelis-luterilaisen tunnustuksen mukaan. Kolmas kysymys koskee sen ”valvomista”, että hiippakunnat seurakunnat ja papit hoitavat tehtäviään kirkon opin ja järjestyksen mukaan. Neljäs kysymys koskee ”rakentamisen” eetosta ja hengellistä johtamista omalla esikuvalla. Myös katolisessa vihkimyksessä piispalta kysytään, tahdotko ”rakentaa” Kristuksen kirkkoa (vis corpus Christi, Ecclesiam eius, aedificare).

  1. Tahdotko Jumalan avulla pysyä lujana tässä kirkon uskossa ja vahvistaa siinä seurakuntalaisia?
  2. Olet ottanut vastaan kutsun X:n hiippakunnan piispan virkaan. Tahdotko hoitaa tätä virkaa oikein ja uskollisesti Jumalan sanan ja kirkkomme tunnustuksen mukaisesti?
  3. Tahdotko valvoa, että evankeliumia saarnataan puhtaasti, sakramentteja jaetaan Kristuksen asetuksen mukaisesti ja seurakuntia hoidetaan kirkkomme järjestyksen mukaan?
  4. Tahdotko edistää kaikkea, mikä rakentaa Kristuksen kirkkoa, ja elää niin, että olet esikuvana seurakunnalle?

Näiden vihittävän antamien lupausten välissä luetaan Jumalan sanaa. Ajatuksena on julistaa, mitä Jumala sanassaan lupaa ja mihin hän kehottaa. Näin syntyy liturginen dialogi: vihittävä tunnustaa uskon, jossa kerrotaan Jumalan pelastavista teoista. Sen jälkeen vihittävälle luetaan, mitä Jumala lupaa ja mihin hän kehottaa sanassaan, ja vihittävä vastaa tähän omalla lupauksellaan.[15]

Tämän jälkeen arkkipiispa lausuu yksin vihittävän yli trinitaariset vihkimisen sanat ja tekee ristinmerkin:

”Sillä valtuutuksella, jonka Kristuksen kirkko on Jumalan tahdon mukaisesti minulle antanut, vihin sinut piispan virkaan X:n hiippakunnassa Isän ja + Pojan ja Pyhän Hengen nimeen.”

Vihkivä piispa toimii siis in persona Christi, mikä ilmenee yksikön ensimmäisen persoonamuodon käytössä ”minä vihin sinut”. Näin voi sanoa ja toimia vain Kristuksen persoonassa, muu olisi ihmiskeskeistä ylpeilyä. Valtuutuksen on antanut ”Kristuksen kirkko Jumalan tahdon mukaisesti”. Sanamuoto kertoo, että intentio on katolinen. Missään ei puhuta Suomen evankelis-luterilaisesta kirkosta. Intentio on yleismaailmallinen, mikä oli tärkeää jo Olaus Petrille ja Mikael Agricolalle. Seurakunta vastaa kolmikertaisella ”aamen” -hymnillä.

Näiden vihkimisensanojen jälkeen arkkipiispa ja piispa-avustajat asettavat kätensä vihittävän päälle ja lausuvat arkkipiispan johdolla:

”Siunatkoon sinua kolmiyhteinen Jumala, Isä ja Poika ja Pyhä Henki, ja pyhittäköön sinut palvelemaan Kristuksen kirkkoa aina ja kaikkialla.”

Myös tässä sanamuoto on trinitaarinen ja intentio katolinen: uusi piispa ”pyhitetään” palvelemaan ”Kristuksen kirkkoa aina ja kaikkialla”. Ykseyden virka ei siis koske vain Suomen evankelis-luterilaista kirkkoa. Piispa hoitaa virkaa yhteydessä Kristuksen kirkon muihin osiin ja muihin piispoihin aina ja kaikkialla. Samalla vihittävä puetaan piispan viran tunnuksiin, joita ovat rintaristi, kuorikaapu, hiippa ja piispan sauva. Hänen käteensä ojennetaan myös valtakirja eli viranhoitomääräys merkiksi vihkimyksen laillisuudesta. Pukemisen yhteydessä seurakunta laulaa epikleettistä virttä 111, joka on suomennos 1000-luvulta peräisin olevasta latinalaisesta virrestä Veni Sancte Spiritus. Sekin on suomennettu jo 1540-luvulta. Ei ole sattuma, että tässä kohden seurakunta laulaa juuri epikleesi-virttä, jossa rukoillaan Pyhän Hengen lahjaa.

Tämän jälkeen seuraa epikleettinen vihkimisrukous (prex ordinationis), jossa rukoillaan Pyhän Hengen lahjaa ”palvelijallesi, joka nyt on vihitty piispan virkaan.” Rukous ilmentää vakaumusta siitä, että Kristus on perustanut kirkon maan päälle ja antanut sille ”kaitsijan viran”. Tähän kirkkoon ja tähän virkaan henkilö on vihitty. Liturgisesti ja teologisesti vihkivän piispan lausuma epikleesirukous on erittäin tärkeä, koska se kertoo, mihin kirkko uskoo viran perustuvan ja mitä se uskoo vihkimyksen antavan. Siksi on paikallaan lukea tämä rukous – haluan huomauttaa, ettei suomen kieli tee eroa feminiinin ja maskuliinin välillä, vaan pronominilla ”hän” viitataan molempiin sukupuoliin:

Pyhä Isä, iankaikkinen Jumala. Me kiitämme sinua siitä, että suuressa rakkaudessasi meitä ihmisiä kohtaan lähetit ainoan Poikasi Jeesuksen Kristuksen meille Vapahtajaksi, sielujemme paimeneksi ja ylipapiksi. Kiitämme sinua siitä, että perustit kirkkosi maan päälle ja annoit sille kaitsijan viran.

Me rukoilemme: Anna Pyhän Hengen lahja palvelijallesi NN:lle, joka nyt on vihitty piispan virkaan. Anna hänelle kestävyyttä ja uskollisuutta, nöyryyttä ja viisautta kansasi palvelemisessa. Rohkaise häntä julistamaan evankeliumia puhtaasti ja puolustamaan totuuttasi. Auta häntä tukemaan seurakuntien työntekijöitä ja muita vastuunkantajia. Täytä hänet rauhallasi ja anna hänelle luottamus siihen, että sinä olet hänen kanssaan. Vahvista hänen uskoaan, toivoaan ja rakkauttaan. Tätä pyydämme Poikasi Jeesuksen Kristuksen kautta, joka sinun ja Pyhän Hengen kanssa elää ja hallitsee iankaikkisesta iankaikkiseen.

Vihkimisen, pukemisen ja rukouksen jälkeen arkkipiispa kääntyy uskovan kansan puoleen ja kehottaa sitä ottamaan uuden piispan rakkaasti vastaan, tukemaan häntä hänen työssään ja kantamaan häntä rukouksissa Jumalan eteen. Lopuksi arkkipiispa kääntyy uuden piispan puoleen ja lausuu lähettämisen sanat: ”Jeesus sanoo: »Kaitse minun lampaitani!» (Joh. 21:16.) Lähde rauhassa ja palvele Herraa iloiten.”

Yhteiseen esirukoukseen (oratorio fidelium) liitetään vielä rukous uuden piispan puolesta. Siinä rukoillaan vielä kerran Pyhän Hengen lahjaa: ”Vahvista häntä Pyhällä Hengelläsi, niin että hän tekisi työtään kirkkosi rakennukseksi.”

Tämän jälkeen toimitus jatkuu tavanomaiseen tapaan ehtoollisliturgialla, jonka arkkipiispa ja uusi piispa toimittavat yhdessä konselebraationa.

Sakramentaalinen toimitus

Edellä on käynyt ilmi, että piispan virkaan vihkiminen on sakramentaalinen tapahtuma, aivan kuten papiksi vihkiminenkin. Tarkkaan ottaen piispaksi tai papiksi ei tulla vaalilla tai hallinnollisella päätöksellä, vaikka molemmat tarvitaankin. Piispan virkaan tullaan vihkimyksen sakramentaalisessa tapahtumassa. Se ei ole vain kirkko-oikeudellinen valtuutus. Se ei ole vain piispan vaalin tuloksen vahvistaminen tai sen hallinnollisten seuraamusten julkinen manifestaatio. Se on sakramentaalinen tapahtuma, jossa rukoillaan Pyhän Hengen lahjaa vihittävälle ja välitetään virka kätten päällepanemisen kautta apostolisen perinteen mukaan. Aivan sama periaate koskee papiksi vihkimistä ja diakonian virkaan vihkimistä.

Tässä meidän täytyy kuitenkin olla tarkkoja.

Luterilaisessa kirkossa käytämme mieluummin Raamatun kieltä pyytämällä Pyhän Hengen lahjaa, kuin Aristoteleen filosofian kieltä puhumalla esimerkiksi ”häviämättömästä luonnosta”, character indelebilis. Termi character herättää kysymyksen niin sanotusta habituaalisesta armosta ja sen pysyvyydestä. Tuleeko armosta jotenkin pysyvä osa papin persoonallisuuden rakennetta?

Vaikka reformaattorit suhtautuivat pidättyvästi character-käsitteeseen, toisaalta jo varhaisimmat luterilaiset, kuten Martin Chemnitz, Nikolaus Selnecker ja Valentin Ernst Löscher, puhuivat myönteisesti ”vihkimyksen armosta” (gratia ordinationis).  Se tarkoittaa, että vihkimys tuo vihittävälle armon, siis karisman eli Pyhän Hengen armolahjan seurakunnan palvelemista varten.[16] Olen iloinen, että nyt sama todetaan myös uusimmassa kansainvälisen luterilais-katolilaisen komission loppuraportissa: ”Vihkimys antaa ”armolahjan” (1. Tim. 4:14; vrt. 2:  Tim. 1:6), jota paimen tarvitsee johtaakseen kirkkoa.”[17]

Joillekin protestanttisille kirkoille ja antikatolisille tutkijoille tätä on ollut vaikea myöntää. Heille meidän on tehtävä kriittinen kysymys: eikö vihkimys menetä koko sisältönsä ja merkityksensä, jos sen sakramentaalinen ulottuvuus kielletään eli jos se ei oikeastaan lahjoita mitään? Eikö silloin kieltäydytä armolahjasta, jonka Raamattu selvästi lupaa? Jos taustalla on historiallinen muisti siitä, että jotkut piispat ovat syyllistyneet käyttämään valtaa väärin, ei kai se ole yllätys syntiin langenneessa maailmassa? Eikö vallan väärinkäyttö ole kaikkien ihmisten kiusaus? Ei kai yksi mätä omena saastuta koko puuta? Ei kai hyvän asian väärinkäyttö kumoa itse asiaa? Abusus non tollit rem. Lutherin sanoin: Miehet ovat palvoneet tähtiä ja käyttäneet väärin naisia, mutta ei kai meidän pidä siksi riistää tähtiä taivaalta tai henkeä naisilta?

Tärkeää on ymmärtää, että ”vihkimyksen armo” ei anna mitään aihetta hengelliselle ylemmyydentunnolle. Se ei täydennä kastetta eikä aseta vihittävää kastettujen yläpuolelle. Se ei takaa henkilökohtaista erehtymättömyyttä opissa tai elämässä eikä tuo vihittyä lähemmäksi Jumalaa verrattuna muihin kristittyihin. Vihkimyksen armo annetaan uskovan kansan palvelua ja pelastusta varten. Voimme tiivistää: Kasteen armo annetaan omaa pelastusta varten, kun taas vihkimyksen armo annetaan toisten pelastumista varten, siis sitä varten, että pappi tai piispa voisi palvella kirkkoa ja seurakuntalaisia tuomalla sanan ja sakramenttien kautta Jumalan pelastavan ja pyhittävän armon heidän elämänsä. Virkaan kuuluva potestas on aina palvelija valtaa ja lainavaltaa. Se on aina vierasta, jota viranhaltija ei omista, siis ei habituaalista valtaa. Virka-armo on usein ollut kiistanalainen kysymys. Voisiko ajatus ”vihkimyksen armosta”, joka tuo Pyhän Hengen lahjana lainavallan viranhoitoa eli palvelemista varten, voi auttaa ratkaisemaan siihen liittyviä ongelmia?

Miksi sitten reformaattorit ottivat etäisyyttä Aristoteleen kieleen? Mielestäni on hyödyllistä ymmärtää reformaatio vastareaktiona lännen kirkossa jo 1200-luvulta vahvistuneeseen kristillisen aristotelismin projektiin. Martti Luther ja muut olivat huolissaan siitä, että kristillinen teologia oli joutunut Aristoteleen filosofian pakkopaitaan. Reformaattorit pitivät ongelmallisena, että Kristuksen asettamia sakramentteja, mysteerejä, yritetään selittää tyhjentävästi Aristoteleen filosofian avulla. Aristotelismi oli Lutherin mielestä johtanut kohtalokkaisiin seurauksiin lopulta myös vanhurskauttamisopissa. Aristoteleen mukaan ”vanhurskaaksi” (iustus) tullaan harjoittamalla hyveitä ja tekemällä hyviä tekoja, kun taas Jeesuksen mukaan puu on ensin tehtävä hyväksi, jotta se voisi tehdä hyviä hedelmiä. Näin erilaisista lähtökohdista oli päädytty paavalilais-augustinolaisesta vanhurskauttamisopista pelagiolaisuuteen.[18]

Reformaattorit eivät olleet anti-filosofisia. Heidän tarkoituksenaan ei ollut hyökätä filosofiaa vastaan sinänsä, vaan puolustaa autenttisen kristillisen teologian riippumattomuutta Aristoteleen metafysiikan kaltaisista partikulaareista filosofisista ajattelumalleista.

Löydämme saman pyrkimyksen puolustaa teologian autonomiaa ja puhdistaa se ongelmallisista filosofisista auktoriteeteista vaikkapa paavi Benedictus XVI:n kirjoituksista. Hän varoitti kirkon teologian alistamista Karl Marxin filosofialle. ”Joka tekee Marxista teologian filosofin, asettaa talouden ja politiikan etusijalle, tekee niistä pelastavia voimia ja väärinkäytettyinä tuhovoimia”. Lopulta Jumalan jää sivuun ja Jeesus kavennetaan pelkäksi vallankumoukselliseksi ihmiseksi.[19]

Yhtäläisyyksiä ja eroja roomalais-katolisen vihkimyksen kanssa

Kirkkomme piispan virkaan vihkimisessä on siis monia yhtäläisyyksiä verrattuna roomalais-katoliseen piispan vihkimykseen. Molemmat tapahtuvat ehtoollisen yhteydessä. Vihkimisriitti tapahtuu sananliturgian ja ehtoollisliturgian välissä. Ratkaisevat elementit perustuvat Jumalan sanan julistamisen, Pyhän Hengen avuksi huutamisen ja kätten päällepanemisen varaan. Molemmat riitit ovat sakramentaalisia eli ne lahjoittavat vihittävälle Pyhän Hengen lahjan viran toimitukseen uskovan kansan palvelutehtävää varten. Tätä ilmentää symbolisesti pukeminen piispan viran tunnuksiin.

On myös joitakin eroja. Suomessa vihkimiseen ei kuulu vihittävän esittelyä. Tämä johtuu siitä, että piispan valinta on hyvin julkinen prosessi ja sisältää monia paneelikeskusteluja ja lehtihaastatteluja. Ehdokkaaksi voi tulla vasta, kun 30 äänioikeutettua valitsijaa on ilmaissut kannatuksen ja kun kandidaatti on itse ilmoittanut kirjallisesti suostuvansa ehdokkaaksi. Siksi vihkimyksessä ei ole enää tarvetta kysyä myöskään vihittävän suostumusta (consentio). Kirkko-oikeudellinen ulottuvuus on kuitenkin mukana, sillä vihkimyksessä vihittävälle ojennetaan hiippakunnan ylimmän toimielimen eli tuomiokapitulin antama valtakirja (nykyisin viranhoitomääräys).

Toiseksi kaavassamme ei ole kaikkien pyhien litaniaa (litania omnium sanctorum). Sitä kuitenkin vastaavat johdanto-osassa laulettava Kyrie-litania ja pukemisen yhteydessä Pyhän Hengen virsi Veni Sancte Spiritus. Niissä seurakunta rukoilee Isää, Poikaa ja Pyhää Henkeä vihittävän puolesta.

Öljyä ei käytetä, toisaalta sille ei ole estettäkään. Evankeliumikirjaa ei käytetä vihkimisrukouksen aikana, mutta omasta mielestäni se olisi erityisen sopivaa evankeliselle ”sanan kirkolle”.

Nämä visuaaliset elementit ovat kehittyneet keskiajalla ilmentämään piispan viran tehtäviä. On vaikea nähdä niitä asioina, jotka on pidettävä teologisesti välttämättöminä vihkimisen pätevyyden kannalta.

Suomalaista vihkimisliturgiaa voi pitää hieman epäjohdonmukaisena kahdella tavalla. Ensiksi, varsinainen vihkimysrukous tulee vasta kätten päällepanemisen (kheirotesia) jälkeen, mutta liturgisesti sen johdonmukaisempi paikka olisi kheirotesian edellä tai aikana. Pukeminen olisi puolestaan johdonmukaisempaa tehdä vasta kätten päällepanemisen jälkeen.

Edellä kuvattu suomalainen vihkimisliturgia sopii yhteen pitkän linjan reformaation teologian kanssa. Se ei ole kuriositeetti eikä poikkeus. Augsburgin tunnustuksen XXVIII artikla ei kumoa piispan virkaa, vaan arvostelee sen väärinkäyttöä ja pyytää, että piispat harjoittavat virkaansa oikein ja sanan auktoriteetin voimalla, ei väkivaltaa ja painostusta käyttäen. Luther sanoo saman toisin: ”En halua piispan viran raunioittamista, vaan uudistamista.”[20]

Ruotsissa ja Suomessa reformaation puolelle asettuneet piispat jatkoivat tehtäviään piispallisessa suksessiossa 1520-30-luvuilla. Tässä mielessä Pohjolassa haluttiin turvata opin jatkuvuus (traditio, depositum fidei), hengellisen elämän jatkuvuus (depositum vitae) ja vihkimysviran jatkuvuus (successio) – kaikki kirkon apostolisuuden olennaisia elementtejä. En sano tätä kehuskellen. Olen kipeästi tietoinen, että autenttisen kristinuskon eli apostolisuuden edistäminen erilaisten sekularismin ja populismin muotojen puristuksessa on tuskallisen kova haaste myös omana aikanamme ja omalle kirkollemme. Siksi tarvitaan nöyryyttä jatkuvuuden turvaamisessa.

Piispan virkaan vihkimisessä ja piispuus-käsityksessä on siis poikkeuksellisen paljon samaa roomalaiskatolisuudessa ja Pohjolan luterilaisuudessa. Nykyaikana suuremmat erot koskevat piispan virkaan valintaan. Suomessa piispa valitaan synodaalisessa prosessissa hiippakunnan pappien ja maallikoiden kanssa. Jos hiippakunnassa on esimerkiksi 500 pappia, heillä kaikilla on äänioikeus, ja lisäksi äänioikeus 500:lla seurakuntien valitsemalla maallikkoedustajalla. He yhdessä kutsuvat itselleen piispan rukouksen hengessä ja julkisessa prosessissa. Malli toteuttaa vahvasti synodaalisuutta, sananmukaisesti ”yhteisen tien kulkemista yhdessä”. Papeille piispa on myös sielunhoitaja (pastor pastorum). Myös seurakuntalaiset odottavat pastoraalista otetta. On totta, että valintamalli ei kokonaan sulje pois sekulaarin median ja poliittisten voimien vaikutusmahdollisuutta. Katolinen valintaprosessi on, sikäli kun ymmärrän, suljetumpi. Miten siinä synodaalisuus toteutuu? Onko keskusjohtoisen valintaprosessin vaarana, että hiippakunta saa piispan, johon hiippakunta ei opi luottamaan?

Uskon, että valintaprosessin lisäksi merkittävimmät erot koskevat naisten piispuutta ja paavin virkaa. Ei ole realistista ajatella, että luterilaiset luopuisivat edellisestä ja katolilaiset jälkimmäisestä. Voisivatko osapuolet tunnistaa molempien myönteisen merkityksen kirkon missiolle? Miten voisimme elää kommuuniossa näistä eroista huolimatta?

Piispan viran velvollisuudet Suomen evankelis-luterilaisessa kirkossa

Edellä on puhuttu siitä, mitä piispan virkaan vihkiminen kertoo piispan virasta. Sen lisäksi on hyvä katsoa lyhyesti, mitä kirkkojärjestys sanoo piispan viran velvollisuuksista.

Edellä jo käsiteltiin vihkimysmessussa piispalle tehtäviä kuulaisuuden kysymyksiä. Sen lisäksi piispa antaa ennen vihkimysmessua vielä erillisen, kirkkojärjestyksessä (KJ 3:3 §) mainitun lupauksen:

”Minä N.N. lupaan kaikkivaltiaan ja kaikkitietävän Jumalan edessä, että minä toimittaessani N:n hiippakunnassa piispan virkaa, jonka nyt olen valmis ottamaan vastaan, tahdon pysyä Jumalan pyhässä, puhtaassa sanassa ja siihen perustuvassa evankelis-luterilaisen kirkon tunnustuksessa. Tahdon myös tehdä parhaani, että kaikki muutkin, sekä sananpalvelijat että sanankuulijat hiippakunnassani niissä pysyisivät ja niiden mukaan eläisivät. Niin tehdessäni tahdon asettaa itselleni ohjeeksi Pyhän Raamatun opetukset oikean seurakunnan kaitsijan virasta ja velvollisuuksista. Tahdon huolehtia siitä, että minulle uskotussa hiippakunnassa Jumalan sanaa puhtaasti julistetaan ja sakramentteja oikein Kristuksen asetuksen mukaisesti jaetaan. Tahdon vihkiä ja asettaa virkaan pappeja, jotka havaitaan siihen kelvollisiksi. Tahdon myös edistää maan rauhaa sekä kuuliaisuutta laillista esivaltaa kohtaan, noudattaa kaikessa kirkon lakia ja järjestystä ja vakavasti kehottaa ja velvoittaa hiippakunnan pappeja samoin tekemään. Kaiken tämän minä tahdon rehellisesti tehdä, niin että voin siitä vastata Jumalan ja ihmisten edessä. Tähän auttakoon minua Jumala.”

Pappislupauksen tavoin piispa lupaa pysyä Jumalan sanassa ja evankelis-luterilaisen kirkon tunnustuksessa ja noudattaa kirkon järjestystä. Mutta hänellä on myös pappisvirasta erillisiä tehtäviä. Hänen tulee kehottaa kaikkia sananpalvelijoita ja sanankuulijoita toimimaan ja elämään kirkon uskon mukaisesti. Hänen tulee vihkiä uusia pappeja, jotka katsotaan tehtävään sopivaksi. Aiemmin kuninkaalle osoitettu kuuliaisuuden lupaus oli pitkä, nyt siitä on jäljellä lupaus edistää maan rauhaa ja kuuliaisuutta laillista esivaltaa kohtaan.

Kirkkojärjestyksessä (KJ 3:4 §) on vielä erikseen määritelty piispan virkaan kuuluvat tehtävät. Ne määritellään varsin väljästi. Tämän tarkoituksena on antaa laajat valtuudet kaitsea seurakuntia ja pappeja. Keskeisiä verbejä ovat vaalia, edistää, tukea, ohjata, valvoa ja vihkiä:

Piispa, kukin hiippakunnassaan, on seurakuntien ja pappien ylin kaitsija.

Piispan tehtävänä on sen lisäksi, mitä kirkkolaissa ja muualla kirkkojärjestyksessä säädetään:

1) vaalia kirkon ykseyttä ja kirkon tehtävän toteutumista hiippakunnassa sekä edistää seurakuntien yhteistyötä ja hyvää työyhteyttä seurakunnissa;

2) valvoa, että kirkon tehtävään kuuluvia toimia hoidetaan seurakunnissa kirkon tunnustuksen, kirkkolain ja kirkkojärjestyksen sekä niiden nojalla annettujen määräysten mukaan;

3) tukea ja ohjata pappeja heidän työssään sekä valvoa, että he hoitavat pappisviran ja papin virkansa velvollisuudet kirkon tunnustuksen, kirkkolain ja kirkkojärjestyksen sekä niiden nojalla annettujen määräysten mukaan;

4) edistää ja valvoa seurakuntien talouden ja hallinnon tarkoituksenmukaista hoitamista ja niitä koskevien säädösten noudattamista;

5) tehdä piispantarkastuksia seurakunnissa ja seurakuntayhtymissä;

6) suorittaa vihkitoimitukset ja virkaan asettamiset.

Piispan virkaa hoidetaan henkilökohtaisesti, kollegiaalisesti ja synodaalisesti. Henkilökohtaisesti esimerkiksi saarnojen, kirjeiden ja julkisten puheenvuorojen kautta. Kollegiaalisesti esimerkiksi piispainkokouksessa, kun piispat tekevät koko kirkkoa koskevia päätöksiä tai kannanottoja. Itselleni hyvin tärkeä kollegio ovat myös seurakuntia johtavat kirkkoherrat ja seurakunnan taloutta hoitavat talouspäälliköt: heidän kanssaan keskustellen johdamme hiippakunnan seurakuntia yhteiseen suuntaan. Synodaalisuus toteutuu myös esimerkiksi kirkolliskokouksessa, jossa kaikkien piispojen (10) lisäksi edustettuina ovat papit (32) ja maallikot (64). Hiippakunnassa piispa ei yksin päätä asioista, vaan suurimmat päätökset tekee seitsenhenkinen tuomiokapitulin kollegio, johon kuuluu piispan lisäksi pysyvinä lakimies, hiippakuntadekaani (pappi), katedraaliseurakunnan kirkkoherra sekä vaihtuvina kaksi pappien valitsemaa edustajaa ja yksi maallikkoedustaja.

Kasvavaa yhteyttä – suomalainen kontribuutio kansainväliselle luterilais-katolilaiselle ekumenialle

Vuonna 1999 hyväksytty Yhteinen julistus vanhurskauttamisopista avasi täysin uuden suhteen luterilaisten ja katolilaisten välillä. Reseptio on ollut hedelmällinen. Se ei kuitenkaan poistanut tarvetta laajentaa yksimielisyyttä erityisesti kirkkoa, sakramentteja ja virkaa koskeviin opetuksiin.

Palvellakseen yksimielisyyden laajentamista Suomen ja Ruotsin luterilaiset ja katolilaiset valmistelivat yhteisen asiakirjan Vanhurskauttaminen kirkon elämässä. Samassa tarkoituksessa Suomen evankelis-luterilainen kirkko ja Helsingin katolinen hiippakunta valmistelivat vuonna 2017 hyväksytyn ekumeenisen asiakirjan Kasvavaa yhteyttä – julistus kirkosta, eukaristiasta ja virasta. Siinä mennään kirkkoa, ehtoollista ja kirkon virkaa koskevissa we agree -lausumissa pidemmälle kuin missään muussa luterilais-katolilaisessa asiakirjassa. Siksi pidän sopivana nostaa esille muutamia kirkon virkaa koskevia opillisia vakaumuksia, joista olemme yksimielisiä.

Kirkon virasta totesimme muun muassa seuraavaa:

  1. Olemme yksimielisiä, että sanan ja sakramentin vihkimysvirka on jumalallisesti asetettu virka ja sellaisena Jumalan lahja kirkolleen. Vihkimysviran perusluonteinen ykseys tulee esiin sanan ja sakramentin palvelussa.
  2. Olemme yksimielisiä, että kirkko on sakramentaalinen, koska Kristus on todellisesti läsnä kirkossa sanan ja sakramenttien kautta. Jeesuksen Kristuksen elävä läsnäolo kirkossa Hengen kautta on kirkon virkaan vihittyjen kaiken aidon johtajuuden lähde ja malli. Vihkimysvirka on konstitutiivinen kirkolle. Vihkimys on elämänpituinen kutsumus, eikä sitä voida toistaa.
  3. Olemme yksimielisiä, että vihkimys pyhään palveluvirkaan on sakramentaalinen. Se on instrumentaalinen toimitus, jossa rukoillaan Pyhän Hengen lahjaa ja jossa tuo lahja välitetään Jumalan sanan lupauksien ja kätten päällepanemisen kautta.
  4. Olemme yksimielisiä, että vihkimyksen toimittavat pätevästi vihityt piispat, jotka edustavat kirkkoyhteisöä, sanan, rukouksen ja kätten päällepanemisen kautta. Vihkimys ymmärretään instrumentaalisesti ja sakramentaalisesti vaikuttavaksi toimitukseksi, jossa virka annetaan konkreettisesti. Vihkimyksessä Isä Jumala lahjoittaa Kristuksen oman palveluviran (in persona Christi) ja Pyhä Henki pyhittää ja antaa armolahjoja kirkon virkaan.

Piispan virasta totesimme muun muassa seuraavaa:

  1. Olemme yksimielisiä, että piispanvirka on olennainen kirkolle pyrkimyksessä olla uskollinen jumalalliselle apostoliselle tehtävälle Pyhän Hengen ohjauksessa.
  2. Olemme yksimielisiä, että piispanviran auktoriteetti perustuu Jumalan sanan auktoriteettiin […] Piispoilla on erityinen vastuu kirkon apostolisesta lähetystehtävästä johtamalla hiippakuntiaan hengellisesti yhdessä koko Jumalan kansan kanssa (sensus fidelium).
  3. Olemme yksimielisiä, että piispanvihkimyksen perusteella piispan auktoriteetti on […] henkilökohtaista, kollegiaalista ja yhteisöllistä. Piispalla ei ole absoluuttista valtaa, vaan sitä säätelevät evankeliumi ja kirkko-oikeus.
  4. Olemme yksimielisiä, että opetusauktoriteettiin ja pastoraaliseen kaitsentaan nähden kaikki piispat ovat osa yhtä kollegiota […] Heidän tulisi harjoittaa kaitsentavaltaansa ei herroina, vaan palvelijoina.
  5. Olemme yksimielisiä, että piispojen tärkeimpien tehtävien joukossa nousee evankeliumin julistaminen ensi sijalle.
  6. Olemme yksimielisiä, että piispanviran tulee palvella kirkon apostolista missiota. Piispoilla on opettajan, paimenen ja papin tehtävä. He osoittavat tietä Jumalan sanalla, johtavat kirkkoa rukouksessa ja lähetystehtävässä ja hoitavat sakramentteja. Heillä on erityinen tehtävä kaitsea hiippakuntaansa sekä vihkiä uusia kirkon viranhaltijoita apostolisen suksession kautta.
  7. Olemme yksimielisiä, että apostolisen jatkuvuuden perusta on kirkon vakaa keskittyminen Jeesuksen Kristuksen sovituskuolemaan ja ylösnousemukseen sekä apostolinen todistus tästä evankeliumista. Apostolisuus on jatkuvuutta uskossa, kirkon elämässä sekä kirkon rakenteissa ja virassa. Piispanvihkimys historiallisessa ja apostolisessa suksessiossa kätten päällepanemisen kautta on kirkon apostolisuuden perustava osa ja sen ilmaus.

Johtopäätöksenä kaikesta tästä ”me tunnustamme myös, että kirkkojemme virka on täyttänyt tehtävänsä säilyttää uskollisuus apostoliselle evankeliumille niissä keskeisissä uskonkysymyksissä, joita käsitellään Yhteisessä julistuksessa vanhurskauttamisopista.”

****

Kaiken edellä sanotun perustella rohkenen käyttää tätä arvokasta tilaisuutta hyväksi ja uudistaa jo aikaisemmin esittämäni toivomuksen. Voisimmeko me luterilaiset ja katolilaiset valmistella yhdessä kirkkoa, eukaristiaa ja virkaa koskeva julistuksen, joka toimisi jatko-osana Yhteinen julistus vanhurskauttamisopista -asiakirjalle?

Eikö tällainen olisi sopiva lahja molemmille kirkoillemme vuonna 2030, kun Augsburgin tunnustus täyttää 500 vuotta? Eikö se olisi sopiva lahja myös kardinaali Kurt Kochille, joka täyttää tuolloin 80 vuotta?

[1] Aidan Kavanagh: On Liturgical Theology. 1984.

[2] Kuopion hiippakunta on maantieteellisesti laaja. Se on pääasiassa maaseutualuetta ja erämaata. Vuonna 2022 Kuopion hiippakuntaan kuului 338 155 luterilaisen kirkon jäsentä. Seurakuntia on 44. Niissä on 1 174 seurakunnan työntekijää, joista pappeja on 486 (luku sisältää eläkkeellä olevat papit). Alueella asuvista kuului vuonna 2022 luterilaiseen kirkko 70,3%. Hiippakunnan alueella asuu myös 200 katolilaista, 15000 ortodoksia ja noin 10000 vapaisiin suuntiin kuuluvia kristittyjä (conversionary protestants). Alueella toimii Itä-Suomen yliopisto, jossa on 15500 opiskelijaa. Kuopion hiippakunnalla on 575 km rajaa Venäjän kanssa.

[3]Justification in the Life of the Church: A Report from the Roman Catholic – Lutheran Dialogue Group for Sweden and Finland. Uppsala, Stockholm & Helsinki 2010. Report-Justification-in-the-Life-of-the-Church.pdf (evl.fi).

[4] Communion in Growth. Declaration on the Church, Eucharist, and Ministry. A Report from the Lutheran-Catholic Dialogue Comission for Finland. Helsinki 2017.

[5] Luterilainen maailmanliitto ja PCPCU julkaisivat 2022 yhteisen kastetta koskevan asiakirjan Baptism and Growth in Communion. Lutheran-Catholic report: Baptism and Growth in Communion | The Lutheran World Federation.

[6] ”Agricola nimittää Lutheria kunnianarvoisaksi isäksi, mutta Melanchthonia opettajakseen.” Simo Heininen 2007, 70.

[7] Alun perin Kustaa Vaasa ei pyrkinyt rikkomaan välejä Roomaan. Ensimmäisille hänen asettamille piispoille haettiin jopa paavin vahvistusta. Vuonna 1524 Västeråsin piispaksi vihitty katolilainen Petrus Magni sai paavillisen vahvistuksen, mutta tämän jälkeen paavin vahvistusta ei Ruotsin uusille piispoille tullut. Niinpä kuningas julisti, että vastedes hän vahvistaisi itse Ruotsin piispat. Petrus Magni vihki vuonna 1527 Turun piispaksi katolisen Martti Skytten. Vaikka paavi ei enää vahvistanutkaan Skytteä, säilyi piispojen konsekraatioiden seuraanto Suomessa ja Ruotsissa. Ks. Zitting 2009.

[8] ”Haec ordinatio et constitutio utilissima est et sine dubio a Spiritu Sancto itaque per totum Christianismum recepta et approbata, manebit etiam quad hic mundus durabit.” Martti Parvio (toim.): Canon ecclesiasticus, 162.

[9] Uusimmasta kehityksestä suosittelen erinomaista väitöskirjaa, Heidi Zitting: The Episcopal Office in Transition. Finnish Lutherianism and the Lutheran World Federation Discussions on Episkopé, 1945-2015. Doctoral Thesis, University of Helsinki 2020.

[10] Suomen kielen sana ”vihkiminen” voidaan parhaiten ilmaista englannin sanoilla ”ordination” tai ”consecration”. Se tulee lähelle saksan weihen-verbiä.

[11] Näin esimerkiksi LWF German National Comittee suomalaisesta luterilais-katolilaisesta Communion in Growth -dokumentista antamassaan lausunnossa. https://www.dnk-lwb.de/de/content/stellungnahme-des-okumenischen-studienausschusses-zu-dem-finnischen-dialogdokument-communion.

[12] Kuten muissakin kirkoissa, piispan erityiset tehtävät on määritelty kirkkojärjestyksessä. Viittaan niihin myöhemmin. Luterilaisen maailmanliiton asiakirjan Episcopal Ministry within the Apostolicity of the Church mukaan piispalla on propria, joita hän ei jaa papin kanssa. Keskeisin näistä on papiksivihkiminen. Jokainen piispa on pappi, mutta jokainen pappi ei ole piispa.

[13] Näin toteutetaan Nikean kirkolliskokouksen 4. kaanonin henkeä, jonka mukaan vihkimisessä tulisi olla vähintään kolme muuta piispaa.

[14] Vanhan testamentin lukukappaleeksi valitaan yksi seuraavista: 4. Moos. 17.16-17, 21.24, Sananl. 3:3-8, Jes. 6:1-8 tai Hes. 34:11-16), Uuden testamentin kirjetekstiksi yksi seuraavista: 1. Tim. 3:1-7, 2. Tim. 1:7-10, Hepr. 4:14-16 tai 1. Piet. 5:2-4). Evankeliumitekstiksi valitaan Joh 20:21-23 tai Joh. 21:15-17. Useimmin käytetään kuitenkin Evankeliumikirjan mukaisia kirkkovuoden tekstejä.

[15] Vihittävälle tehtävien kysymysten Raamatun lukukappaleet ovat 1. Kor. 4:1–2 ja Matt. 28:18–20 sekä Ap. t. 20:28.

[16] Communion in Growth 75 §. Esimerkiksi Nikolaus Selnecker käyttää termiä myönteisesti: ”Quid nominatas gratiam Ordinationis? Spiritus Sancti praesentiam et efficiam in ministerio, et in omnibus ministeri partibus, cum sana doctrina, et verus intellectus et vsu Sacramentorum reinentur, etiamsi Ministri mali sunt.” (Melanchthon: Opera Latina I 1595, 45). Martin Chemnitz: Examen Concilii Tridentini1578/1707, hg. Von Ed. Preuss, Berlin 1861, 479. Tarkemmin näistä ks. Augustinus Sander 2004, 149.

[17] Baptism and Growth in Communion, 1.5.2.3.3.

[18] Tämä tulee esille Lutherin kärjistyksessä, jonka mukaan Tuomas Akvinolaisen ajattelun varaan rakennetusta ”tomistisesta kirkosta” (ecclesia Thomistica) on tullut lopulta ”Aristoteleen kirkko” (ecclesia Aristotelica). Luther: De captivitate Babylonica WA 6, 508, 12-16.

[19] Joseph Ratzinger: Einfürung in das Christentum. Vorlesungen über das apostoliche Glaubensbekenntnis. Kösel-Verlag, München 1968. Sitaatti löytyy vuoden 2000 julkaistun laitoksen (14. painos) esipuheesta. Paavi Benedictuksen (mielestäni aiheellinen) huomautus oli kohdistettu erityisesti vapautuksen teologeille Latinalaisessa Amerikassa. He taas olivat huolissaan oikeistodiktatuurien seurauksista yhteiskunnille ja kirkolle. Tämä ei ole kaukana piispan viran ymmärtämisestä: Latinalainen Amerikka oli Espanjan lähetysaluetta, joka suosi kuninkaan valtaa yhteiskunnassa ja monarkista piispuutta kirkossa. Meidän pitäisi voida ainakin varovasti kysyä, voisiko monarkian tavoittelu yhteiskunnassa ja yksipuolisesti ymmärretty monarkkisen piispuuden idea kirkossa, olla yksi syy, miksi Latinalaisessa Amerikassa ei ole kehittynyt vakaata demokratiaa siten kuin esimerkiksi Länsi-Euroopassa, Pohjois-Amerikassa, Australiassa tai Uudessa Seelannissa. Vakaan demokratian ja protestanttisen lähetystyön yhteydestä, ks. esim. Robert Woodberry: The Missionary Roots of Liberal Democracy. American Political Science Review, Vol. 106, No.2, May 20212, 244-274. The Missionary Roots of Liberal Democracy on JSTOR.

[20] ”Me non optare ruinam Episcopatum, sed reformationem.” Lutherin kirje Georg von Anhaltille 20.5.1539 (WA Br VIII, 432). Ks. Communion in Growth 185 §.