Strategioiden ongelma on usein se, että ne ovat ylisuunniteltuja ja alitoteutettuja. Tehdään hirmuinen valmistelutyö – joka sinänsä voi olla arvokasta – mutta sitten kun hyväksymisen merkiksi nuija kopsahtaa, silloin myös rukkaset tippuvat ja ajatellaan: ”tämä oli nyt tässä”. Meidän pitäisi toimia päinvastoin: tämä on hyvä strategia, ja tästä se vasta alkaa. Piispa Teemun – tai oikeastaan Jeesuksen sanoin: Menkää ja tehkää.

Yritän konkretisoida kolmea tavoitetta. Strategiassa sanotaan osana Ovet auki kirkkoon -osiota: ”Uudistamme kirkkotilojen käyttöä.” Tulevaisuuskomitean aloitteesta kirkkohallituksessa syntyi mietintö ”Saman katon alle. Kirkkotilojen kehittäminen yhteisön keskuksiksi.” Tässä esitämme, että meidän pitäisi käyttää kirkkotiloja enemmän ja rohkeammin yhteisön rakentamiseen, ja siksi tarvittaessa myös tehdä niihin rakenteellisia muutoksia, myös vanhoissa kirkoissa. Jokaisessa kirkossa tulisi olla lasten paikka, joka madaltaa lasten ja lapsiperheiden osallistumista jumalanpalvelukseen. Olisi hienoa, että jokaisen jumalanpalveluksen jälkeen seurakunta voisi nauttia kirkkokahvin sakramentin, jossa juodaan pystykahvit ja vaihdetaan kuulumiset kirkon takaosassa. Myös vanhoja kirkkotiloja tulisi kehittää myös niin, että viikon aikana siellä voisi pitää kokouksia, lasten kerhoja, rukouspiirejä, kirjallisuuspiirejä tai vaikka hirviporukan vuosijuhla. Kirkkotilan pyhyys ei siitä kärsi, kunhan huolehditaan alttaritilan ja kuoriosan pyhyydestä.

Meillä tulee olemaan yhä enemmän paikkakuntia, joissa on iso, upea ja kulttuurihistoriallisesti korvaamaton kirkko, mutta jonka ympäriltä väki vähenee ja talous hupenee. Mikä neuvoksi, kun ei kirkkoa voi myydäkään.

EU myönsi Suomelle 3 miljardin euron summan niin sanottua koronaelvytystä varten. Tätä elpymisrahaa voida kohdentaa muun muassa julkisten tilojen korjauksiin, erityisesti energiatehokkuuden parantamiseen. Kirkot ovat julkisia tiloja, voisivatko siis myös seurakunnat olla tuen saajia?

Toinen asia. Strategiassa  sanotaan, että kirkon tulisi olla auki myös ulospäin. Ei vain koota ihmisiä yhteen, vaan myös mennään ihmisten luokse. Samalla kuitenkin ns. julkinen tila näyttää tulevan entistä ahtaammaksi. Esimerkiksi seurakuntien mahdollisuudet tehdä yhteistyötä päiväkotien, koulujen ja oppilaitosten kanssa kapeutuvat. Maailman puolella ovet pikemminkin sulkeutuvat kuin avautuvat. Mikä neuvoksi?

Sosiaalisesta mediasta on tullut julkinen foorumi, jossa kirkolla on yhä mahdollisuus olla ja osallistua keskusteluun, vaikka muita ovia sulkeutuisikin. Olen itse ollut pitkään some-skeptikko, koska siihen liittyy myös paljon epäkohtia. Se vie aikaa lukemiselta, harrastuksilta ja kasvokkain yhdessäololta jne. Jeesus sanoi vanhan käännöksen mukaan: heittäkää verkkonne järveen.

Toisaalta somen ja verkon mahdollisuudet palvella kirkon työssä ovat kiistattomat. Se tuli esille keväällä, kun jumalanpalveluksiin osallistuminen jouduttiin siirtämään verkkoon. Jotta some voisi palvella kirkon työtä, olisi hyvä, että kirkon, seurakuntien ja niiden edustajien jakamat aineistot olisivat aidosti hengellisiä. Niissä pitäisi rohkeasti ja luontevasti, siis ei uhkaavasti ja ylhäältä käsin, puhua Jumalasta, rukouksesta, hengellisestä elämästä. Yhtä tärkeää on puhua myös kristityn sosiaalisesta vastuusta, joka nousee kristillisestä uskosta ja siis puolustaa oikeudenmukaisuutta, ympäristönsuojelua, ihmisarvoa, yhdenvertaisuutta ja syrjimättömyyttä. Koska näitä voidaan puolustaa myös uskonnottomuudesta käsin, on tärkeää tuoda esille, mitä erityistä ja omaleimaista annettavaa kristillisellä uskolla voi olla.

Kolmanneksi strategiassa viitataan yhteiskunnan polarisaation, siis vastakkainasettelun kärjistymiseen. USA:n presidentinvaalit ovat ajankohtainen esimerkki, mutta jyrkkenevän polarisaation piirteitä on myös omassa maassamme, jopa omassa kirkossamme. Kristilliseen eetokseen kuulu toimia sillanrakentajana, ei muurien pystyttäjänä. Pitää edistää ymmärrystä ja kunnioitusta, ei lietsoa ennakkoluuloja ja epäluottamusta. Kristittyjen ei pidä lähteä mukaan sellaiseen laitaoikeiston kiihotukseen, jonka taustalla on rotuviha ja jossa asetetaan kyseenalaiseksi toisten kansojen tai vähemmistöjen ihmisarvo. Rasismi ei muutu oikeaksi, vaikka sitä perusteltaisiin isänmaanrakkaudella tai muilla hyveillä.

Eikä pidä lähteä mukaan ”peruuttamiskulttuuriin”, jossa jyrkän puhdasoppisuuden hengessä takerrutaan toisen verbeihin, leimataan vääräoppiseksi, pyritään erottamaan työstä ja eristämään yhteiskunnasta. Presidentti Obaman sanoin: ”Sellainen ei ole aktivismia. Jos vain heittelet kiviä, et saavuta mitään”. Maalittaminen on aina väärin, tulipa se oikealta, vasemmalta tai niiden välistä. Mustamaalaus ja muu huono käytös ei muutu hyveeksi, olipa asialla rikas tai köyhä, nuori tai vanha, mies tai nainen, liberaali tai konservatiivi. Jos kulttuurisota on totta, kristittyjen ei pidä lähteä osapuoleksi, vaan vastavoimaksi, eli rakentaa ymmärrystä eri ihmisten ja ryhmien välille, houkutella ihmisiä pois nurkista ja edistää kunnioittavaa keskustelua eri ryhmien välillä.

Sen takia piispainkokous – kirkolliskokouksen aloitteesta – pohti keinoja edistää kunnioittavaa keskustelua elokuussa kirkolliskokoukselle lähettämässä kirjeessä. Kirjeessä määritellään eräitä kunnioittavan keskustelun ja sen vastakohdan tuntomerkkejä. Toivon, että kunnioittavan keskustelun edistämisestä tulisi yksi strategian osa.

Jeesus sanoi: ”Minä olen maailman valo. Se joka seuraa minua, ei kulje pimeässä, vaan hänellä on elämän valo”.  Joh. 8:12.