Piispa Jari Jolkkosen avaussanat Luonto, ihminen ja työ -seminaarissa 4.6.2013 (Kuopion hiippakunnan hiippakuntavaltuuston kokouksen yhteydessä järjestetty seminaari Sotkamossa)

Kuopion hiippakunnan hiippakuntavaltuusto on ottanut tavaksi järjestää kokousten ja päätösasioiden käsittelyn yhdessä seminaarin ajankohtaisesta aiheesta. Nyt kun olemme kokoontuneet Sotkamoon, paikallisten valtuutettujen ehdotuksesta on valittu aiheeksi Luonto, ihminen ja työ. Erityisesti kyselemme, onko nämä mahdollista sovittaa yhteen ja jos on, niin miten.

Klemmari eli paperiliitin on arjen pieni suuri apuväline. Sitä käytetään paperien yhteen liittämiseen, mutta myös kymmeniin muihin tarkoituksiin, mikäli Niksi-Pirkkaa on uskominen. Meidän tuntemamme klemmari sai nykyisen muotonsa yli sata vuotta sitten. Sen muotoilijaksi mainitaan useimmiten 33-vuotias norjalainen sähköteknikko Johan Vaaler. Hän keksi 1899 oman paperiliittimensä, jolle hän haki patenttia Saksasta kaksi vuotta myöhemmin.

Paperiliitin havainnollistaa seminaarimme aihetta ainakin kahdella tavalla. Se näyttää pieneltä ja ehkä ”viattomaltakin”, mutta se edellyttää hyvin pitkälle kehittyneen teollisen yhteiskunnan. Markkinat paperiliittimelle voivat syntyä vasta, kun on olemassa paperia ja paperiteollisuutta – viidakossa ei klemmareita olisi keksitty. Tuotanto voi syntyä vasta, kun on olemassa metallia ja kaivannaisteollisuutta ja toisaalta inhimillisiä resursseja eli riittävän vakaa yhteiskunta yrittämiselle ja rehellisiä, ahkeria työntekijöitä, jotka ovat valmiita antamaan työpanoksensa valmistukseen oikeudenmukaista korvausta vastaan.

Paperiliitin julistaa siis meille, että kaikella elinkeinotoiminnalla on vaikutusta ympäristöön. On erittäin vaikea keksiä yhtään esinettä tai objektia, jonka valmistaminen ei jättäisi jonkinlaista jälkeä luomakuntaan. Kuluttajina jokainen meistä osallistuu noiden jälkien tekemiseen.

Toisaalta on kaikkien kannalta kohtalokasta, jos tämä jälki on vahingollinen ja peruuttamaton sillä tavalla, että se uhkaa meidän kaikkien olemassa oloa. Katekismus sanoo 7. käskyn ”älä varasta” selityksessä osuvasti: ”Ympäristön turmeleminen ja luonnon tasapainon järkyttäminen on varastamista tulevilta sukupolvilta.”

Siksi on erittäin tärkeä pohtia, mikä on hyväksyttävä raja elinkeinotoiminnan aiheuttamille ympäristövaikutuksille. Tänään olennainen kysymys on se, miten voisimme liittää yhteen luonnon suojelun ja elinkeinotoiminnan. Onko se edes mahdollista?

Ja tämä on tämän vähäisen paperiliittimen toinen sanoma, nimittäin luonnon suojelun, työn ja hyvän elämän yhteen liittäminen, yhteensovittaminen. Usein hyvän elämän kannalta kaksi tärkeää arvoa, ympäristönsuojelu ja työllisyys, esitetään vaihtoehtoisina tai vastakkaisina asioina.  Tämä törmäys on tuntunut erityisen tuskalliselta myös kainuulaisille ihmisille: jokainen tietää, että juuri täällä tarvitaan työpaikkoja ja että toisaalta juuri täällä suomalainen luonto on puhtaimmillaan ja kauneimmillaan.

Luulen, että tämä on hyvin tyypillinen moraalinen ongelma. Vain lasten saduissa ja kehnoimmissa amerikkalaisissa elokuvissa taistelevat hyvä ja paha. Tosielämässä joudumme tekemään usein valintoja kahden hyvän välillä tai kahden pahan, pienemmän ja suuremman välillä. Tällainen arvojen priorisointi ja tärkeysjärjestykseen asettaminen tapahtuu esimerkiksi silloin, kun sanomme, että elinkeinotoiminta on hyväksyttävää, mutta vain ja vain luonnon ehdoilla. Usein joudumme myös tekemään päätöksiä ilman kaikkitietävän näkökulmaa, siis puutteellisen ja pirstaleisen tiedon varassa. Siksikin on tärkeää, että keskustelu ja päätöksenteko perustuvat aina parhaaseen mahdolliseen tietoon ja että kaikkia osapuolia kuunnellaan.

Tällainen keskustelu on erityisen ajankohtaista täällä Kainuussa ja Sotkamossa juuri nyt. Mutta siihen kutsuu myös se tapa, jolla kristillinen kirkko on ymmärtänyt ihmisen paikan maailmassa. Kirkkojen maailmanneuvoston raportti muistutti jo vuonna 1973, että Raamatun luomiskertomuksessa torjutaan tietoisesti sekä idolisoiva että instrumentalisoiva luontokäsitys.

Idolisoiva luontokäsitys tekee luontokappaleista, kuten auringosta, kuusta, tähdistä, palvonnan kohteen, siis jumalan. Tällainen käsitys oli suosittu antiikin maailmassa, varsinkin lähi-idässä, ja on mahdollista, että Jeesuksen seimen luo tulleet itämaan tietäjät edustivat tällaista näkemystä – ainakin siihen asti kun kumartuivat maahan (kreik. proskyneoo) seimen edessä. Tällainen idolisoiva käsitys torjutaan luomiskertomuksessa, kun siellä annetaan luontokappaleille varsin maallinen tehtävä: auringon tehtävä on valaista päivää ja kuu yötä. Ei sen vähempää, mutta ei myöskään enempää.

Toisaalta luomiskertomus torjuu myös instrumentalisoivan luontokäsityksen, jossa luonto nähdään pelkkänä välineenä ihmisen oikkujen ja nautintojen tuottamisessa. Raamatun luomiskertomuksessa luomakunnan herra ei ole ihminen, vaan Jumala, kaiken näkyvän ja näkymättömän Luoja. Hän antaa luomalleen ihmiselle tehtävän ”viljellä ja varjella”. Viljellä ja varjella.

Viljely ei tarkoita vain maanviljelyä, vaan kaikkea kulttuuria, tiedettä, elinkeinotoimintaa ja niin edelleen. Ihmisellä on siis oikeus tehdä työtä ja harjoittaa elinkeinotoimintaa. Toisaalta viljelyyn kuuluu erottamattomasti varjelu: ihminen nähdään ikään kuin luomakunnan lempeänä puutarhurina, jonka tehtävä on pitää huolta Jumalan puutarhasta. Ja tästä tehtävästä hän myös kantaa vastuuta itse Puutarhurille.

Nämä ovat elämämme suuret kehykset. Olemme niihin aina sidottuja. Ja nämä luovat puitteet myös tämän päivän keskustelulle. Miten voisimme toimia niin, että sovitamme yhteen viljelyn ja varjelun? Ei niin, että noiden tehtävä on viljellä ja noiden toisten taas varjella, vaan miten voisimme kaikki yhdessä kantaa vastuuta molemmista. Kuten kunniallisten ihmisten sopii, tarkoitus on käydä keskustelua avoimessa ja asiallisessa hengessä. Hiippakuntavaltuuston kokoukset ovat suljettuja, mutta tähän tilaisuuteen olemme halunneet avata ovet myös muille.

Arvokeskustelu meinaa joskus irrota tästä todellisuudesta. Tänään sitä vaaraa tuskin on, sillä teemasta keskustelevat ihmiset joita tämä aihe koskettaa hyvin konkreettisesti ja omakohtaisesti. Kuopion hiippakunnan puolesta iloitsen, että täällä on paikalla monia arvovaltaisia keskustelijoita: tuotantojohtaja Harri Natunen Talvivaara-yhtiöstä, ylitarkastaja Unto Ritvanen Kainuun ELY-keskuksesta, maanomistajia ja asukkaita edustava opettaja Juhani Mantsinen sekä Sotkamon kirkkoherra Erkki Marin. Toivotamme heidät yhdessä tervetulleiksi.