Piispa Jari Jolkkosen luento Ilomantsin lukion Studia Generalia -sarjassa 22.8.2014

Laaja lukioverkosto on edullinen nuorisovakuutus

Ilomantsin lukio järjestää 40-vuotisen historiansa kunniaksi Studia Generalian eli yleisöluentojen sarjan. Ajatus on erinomainen, onhan juuri lukio kantanut täällä vastuuta älyn, tiedon ja sivistyksen viljelystä. Täytyy ihmetellä opettajien sitkeyttä ja kärsivällisyyttä: he ovat osanneet ohjata ylioppilaiksi monia meitä, jotka emme olleet helppoja mallioppilaita, vaan enemmänkin lukemista vieroksuneita villi-ihmisiä. Kuvaava esimerkki: Myöhästyin tunnilta, kun ajoimme jäärallia Ilomantsin järvellä ja punainen Talbot hyytyi keskelle järveä. Tämmöisistä viheltäjistä lukio kuitenkin kasvatti maistereita ja tohtoreita. Tulen aina muistamaan opettajiani kiitollisuudella ja kunnioituksella.

Nyt on syytä taistella myös Ilomantsin lukion seuraavan 40-vuotiskauden puolesta. Virkamiesten villeimmissä arvioissa on lähdetty siitä, että jatkossa toimiluvan saisivat vain vähintään 500 oppilaan lukiot. Tällainen suuruuden ekonomia on järjetöntä ja vastuutonta. Se johtaisi syvään epätasa-arvoon eri alueiden oppilaiden kesken. Laaja peruskoulu- ja lukioverkko on arvokysymys. Kattava kouluverkosto tukee eri puolilla Suomea asuvien alueellista tasa-arvoa: maaseudulla asuvilla pitää olla samat mahdollisuudet sivistykseen ja koulutukseen. Kattava kouluverkko on yksi tehokkaimpia tapoja ehkäistä nuorten syrjäytymistä, josta juuri nyt ollaan syystäkin huolissaan. Se on inhimillisesti ja kansantaloudellisesti edullinen nuorisovakuutus, josta kannattaa maksaa!

 

Teologia osana humanististen tieteiden perhettä

Ennen rakkauden luonnetta koskevaa aiheemme käsittelyä tahdon kertoa lyhyesti teologiasta osana tieteiden perhettä. Kirjoitin ylioppilaaksi Ilomantsin lukiosta 1989. Samana kesänä osallistuin Helsingin yliopiston teologisen tiedekunnan pääsykokeisiin. Luin kuutta pääsykoekirjaa Ilomantsin kirkon sakastissa, varsinkin alkukesästä kirkon oppaalle ei ollut kovin paljon töitä. Muistan, kun tiedustelin Niinivaaralla olevasta puhelinkopista tiedekuntasihteeri Eija Molariukselta pääsykokeiden tuloksia. Kun kuulin päässeeni teologiseen tiedekuntaan, sanoin ”kiitos paljon”, iskin luurin kiinni ja heitin puhelinkopin vieressä kaksi puolivolttia – niin iloinen olin.

Ylioppilasjuhlien jälkeisenä aamuna, neljän tunnin yöunien jälkeen, lähdin Kuopion hiippakunnan järjestämälle nuortenmatkalle Berliiniin ja Itä- ja Länsi-Saksaan. Kun katsoin konekiväärillä varusteltuun itä-saksalaiseen rajatarkastajaan siirtyessämme Berliinin muurin itäpuolelle DDR:ään, en kuvitellut, että viiden kuukauden kuluttua Berliinin muuri, tuo synkkä kylmänsodan, valtioateismin ja totalitarismin symboli olisi kaadettu. Kun katsoin Wittenbergin torilla Martti Lutherin patsasta, en aavistanut tekeväni joskus väitöskirjaa hänen ajattelustaan. Wittenbergin yliopisto oli keskiajalla hieman kuin Ilomantsin lukio. Se oli pieni, tuntematon ja melko syrjässä suurista kasvukeskuksista. Juuri Martti Luther teki Wittenbergin yliopistosta kuuluisan niin, että pian kaukaisimmat opiskelijat tulivat Afrikasta ja Suomesta. Mikael Agricola ja Paavali Juusten, molemmat tulevia oppineita ja Turun piispoja, kuuntelivat Martti Lutherin, Philipp Melanthchonin ja muiden tähtioppineiden luentoja. Kovin rauhallisia eivät olleet opiskelijat tuolloinkaan. Paavali Juusten, myöhempi Turun piispa, kantoi kasvoissaan arpea, jonka oli saanut lokakuussa 1544 ruotsalaisten opiskelijoiden puukkotappelussa Wittenbergin yössä.

Uusateismin kiihkeä julistaja Richard Dawkins väittää kirjassaan Jumalharha, että uskonnot suhtautuvat pelokkaasti ja vihamielisesti järjen käyttöön. Tyypillisenä esimerkkinä uskonnollisesta järkivihamielisyydestä hän pitää Martti Lutheria. Dawkins kirjoittaa: ”Martti Luther tiesi tarkkaan, että järki on uskonnon arkkivihollinen ja hän varoitti usein sen vaaroista” (Jumalaharha, 202). Dawkins väittää Lutherin sanoneen: ”Järki tulee tuhota kaikista kristityistä”. Reformaattorin suuhun hän on löytänyt myös seuraavan väitteen: ”Sen joka haluaa olla kristitty, tulee repiä silmät järjeltään.” Näiden Luther-sitaattien alkuperää on mahdotonta tarkastaa, sillä Dawkins on löytänyt ne australialaisen baptisti-saarnaajan bittiavaruuteen hävinneestä artikkelista. Tiedemiehelle tuskin mikään on niin noloa kuin jäädä kiinni keksityistä lähteistä.

Dawkinsin väiteet niin kirkon kuin Martti Lutherin järkivihamielisyydestä ovat historiallisesti vääriä ja valheellisia.

Koko nykyinen länsimainen yliopisto sai alkunsa varhaiskeskiajalla katolisen kirkon suojissa, kun oppineet munkit kokoontuivat yhteen tutkimaan ihmistä, maailmaa ja Jumalaa koskevia totuuksia käyttäen erilaisia kriittisiä metodeja. Alemmalla tasolla opinnot koostuivat niin sanoituista vapaista taidoista, latinaksi artes liberales. Näistä triviumiin kuuluivat kielioppi, retoriikka ja dialektiikka (looginen ajattelu) – minkä johdosta ”triviaali” tarkoittaa vieläkin alkeisiin liittyvää.  Quadrivium koostui aritmetiikan, geometrian, tähtitieteen ja musiikin teorian opinnoista. Nämä oppiaineet muistuttavat sen ajan lukiota tai yliopiston pohjaopintoja, koska ne valmistivat pohjaa varsinaisille huippuaineille, joita olivat filosofia, teologia, lääketiede ja oikeustiede.

Kirkko ja yliopisto olivat siis kumppaneita. Samoin luterilainen reformaatio syntyi yliopiston suojissa. Martti Luther, Philipp Melanchthon, Johannes Bugenhagen, Caspar Cruciger, Erasmus Reinhold ja Mattias Flacius olivat korkeasti oppineita tohtoreita, joista tuli myös luterilaisen reformaation isiä. Tämä selittää osin sen, miksi luterilainen kirkko on aina arvostanut koulutuksen, sivistyksen ja tieteiden harjoittamisen vaalimista. Mikael Agricolan ja Paavali Juusteenin tapaiset miehet toivat Wittenbergistä Suomeen ja reformaation mukana myös sivistyksen arvostuksen.

Dawkinsin väittämiä sitaatteja en ole löytänyt Martti Lutherin teksteistä. Sitä vastoin Luther kirjoittaa 14.1.1536 Wittenbergin yliopistossa pitämässään disputaatiossa järjestä hämmästyttävän arvostavasti (teesit 4-9):

  1. On ehdottomasti oikein sanoa, että tämän maailman asioista tärkein, korkein ja paras asia on järki. Se on jotakin jumalallista.
  2. Se on kaikkien tieteiden, lääketieteen ja lakien synnyttäjä ja opastaja, myös minkä tahansa sellaisen viisauden, voiman, hyveen ja kunnian, jonka ihminen voi omistaa tässä ajallisessa elämässä.
  3. Tämän johdosta sitä on kutsuttavaksi siksi eriyttäväksi, olemukselliseksi eroksi, joka erottaa ihmisen eläimistä ja muista olioista.
  4. Myös pyhä Raamattu asettaa inhimillisen järjen kaiken maan, ihmisten, kalojen ja karjan hallitsijaksi käskiessään: ”Vallitkaa” (1. Moos. 1:28)
  5. Tämä merkitsee, että järki on aurinko ja eräänlainen jumaluus, joka on asetettu hoitamaan tämän elämän asioita.
  6. Jumalakaan ei Adamin lankeemuksen jälkeen kumonnut järkeä, vaan pikemminkin vahvisti sen.

Järki on siis asetettu tieteiden ohjaajaksi ja nimenomaan tämän maailman, siis ajallisten asioiden järjestämiseksi. Seuraavissa teeseissään Luther erittelee terävästi myös järjen rajoituksia: se etsii usein omaa hyötyä ja kunniaa, kieltää ikävältä tuntuvia totuuksia eikä kykene tavoittamaan ihmisen alkuperään, tarkoitukseen ja päämäärään liittyviä perimmäisiä asioita. Siksi järki tarvitsee Lutherin mielestä rinnalleen myös jumalallista ilmoitusta, jotka koskevaa ihmisen alkuperää, syvintä olemusta, jumalasuhdetta, tarkoitusta, päämäärää ja ikuisuutta koskevia asioita.

Nykyisin tieteet jaetaan usein luonnontieteisiin ja humanistisiin tieteisiin. Luonnontieteissä tutkitaan mikroskoopin ja kaukoputken avulla empiirisesti, eli havainnoimalla maailmassa vaikuttavia vakioita, joita kutsutaan usein luonnon laeiksi. Humanistisissa tieteissä tutkitaan puolestaan ihmiselämää lähinnä tekstien ja niiden tulkinnan avulla. Vanhojen kirjoitusten avulla pyritään selvittämään, miksi Caesar murhattiin. Haastattelujen avulla pyritään selvittämään, mitkä asiat synnyttävät ristiriitoja parisuhteessa. Koska tutkitaan usein ihmisen käyttäytymisen motiiveja ja päämääriä, tarvitaan usein tekstien tulkintaa.

Mitä teologia sitten on? Sitä käytetään kahdessa hyvin erilaisessa tarkoituksessa. Ensiksi teologia on kirkon sisällä käytävää keskustelua siitä, mistä kristinuskossa on kysymys, mitä kirkko uskoo ja opettaa. Se on siis kirkon itsereflektiota. Kokonaan toisessa merkityksessä puhutaan akateemisesta teologiasta: se on tieteellistä tutkimusta, joka selvittää kristinuskon ja muiden uskontojen syntyä, historiaa, kirjoituksia, oppia, etiikkaa, liturgiaa ja hallintoa tavanomaisilla tieteellisillä menetelmillä. Akateeminen teologia ei tutki Jumalaa, vaan ihmistä. Sen harjoittaminen ei vaadi Pyhää Henkeä tai edes jumalauskoa, vaan siinä sovelletaan humanistisille tieteille tyypillisiä tutkimusmetodeja. Akateemiseen teologiaan kuuluvat alalajeina eksegetiikka, kirkkohistoria, systemaattinen teologia (dogmatiikka, patristiikka uskonnonfilosofia, etiikka, ekumeniikka) sekä käytännöllinen teologia (kirkkososiologia, kirkko-oikeus, pastoraaliteologia, liturgiikka jne).

Olen itse väitellyt tohtoriksi systemaattisen teologian alueelta. Se tutkii erityisesti kristinuskon oppeja, mutta myös arvoja, aatteita ja maailmankatsomuksia. Erityisesti olen perehtynyt Martti Lutherin ajatteluun, kirkkojen jumalanpalveluskäytäntöihin sekä kirkkojen ykseyspyrkimyksiin eli ekumeniaan. Kaikesta ei voi tietää kaikkea, siksi on ollut tärkeää tukeutua myös muiden teologisten oppiaineiden tutkimukseen ja löydöksiin.

Kolme rakkautta

Olen kokenut tarvetta selvittää teologian ja humanististen tieteiden luonnetta, koska ne poikkeavat luonnontieteistä. Itse otsikko ”onko pyyteetön rakkaus mahdollista” leikkaa kuitenkin sekä luonnontieteitä että humanistisia tieteitä.

Rakkaus on yksi ihmisen elämän tärkeimpiä ja painavimpia sanoja. Sillä on kyky ottaa ihminen valtaansa, antaa värit elämälle ja saada se tuntumaan elämisen arvoiselta. Mutta mistä siinä on lopulta kysymys?

Suomen kieli on sikäli ongelmallinen, että meillä tunnetaan vain yksi sana rakkaudelle. Esimerkiksi kreikan kielessä käytetään rakkaudesta puhuttaessa ainakin kolmea sanaa sen mukaan, millaisesta rakkaudesta on kysymys.

Eros tarkoittaa itselle haluavaa rakkautta. Kun vanhoissa teksteissä käytetään sanaa ”eros”, tarkoitetaan sellaista rakkautta, joka ei kysy, mitä voin antaa toiselle, vaan se kysyy, miten voin saada tuon ihanan asian itselleni. Siksi se syntyy kohteen arvosta, loistosta ja kauneudesta. Siksi se on intohimoista ja mustasukkaista. Tyypillinen esimerkki on vaikkapa aviopuolisoiden välinen eroottinen eli ”eros-mallinen” tai ”eros-tyyppinen” rakkaus, johon sisältyy myös seksuaalinen lataus. Populaarimusiikissa tangosta suomi-poppiin rakkaus on ylivoimaisesti suosituin teema, ja silloin lauletaan lähes poikkeuksetta juuri eros-rakkaudesta. Myös voittopalkintoa itselleen hamuavan pikajuoksijan tai pörssisijoittajan toiminta muistuttaa eros-rakkautta.

Agape puolestaan tarkoittaa palvelevaa rakkautta. Se ei kysy, miten voin saada tuon itselleni, vaan se kysyy, mitä voin antaa ja lahjoittaa toiselle. Kun teksteissä puhutaan rakkaudesta käyttämällä termiä agape, silloin tarkoitetaan palvelevaa, itsensä lahjoittavaa, pyyteetöntä ja jopa uhrautuvaa rakkautta. Agape-rakkaudesta käytetään usein esimerkkinä äidin rakkautta omaan lapseen: äiti on valmis ruokkimaan, valvomaan ja ponnistelemaan lapsen hyväksi, ja kutsumme sitä hyvällä syyllä rakkaudeksi.

Kun avioliittoon vihkimisessä luetaan kuuluisa kohta Paavalin 1. korittilaiskirjeestä, ei tulla aina ajatelleeksi, että alkutekstissä käytetään nimenomaan termiä agape: ”Rakkaus (kreik. agape) on kärsivällinen, rakkaus on lempeä. Rakkaus ei kadehdi, ei kersku, ei pöyhkeile, ei käyttäydy sopimattomasti, ei etsi omaa etuaan, ei katkeroidu, ei muistele kärsimäänsä pahaa, ei iloitse vääryydestä vaan iloitsee totuuden voittaessa. Kaiken se kestää, kaikessa uskoo, kaikessa toivoo, kaiken se kärsii. Rakkaus ei koskaan katoa.” Jos Paavali olisi puhunut eros-rakkaudesta, hän ei olisi kirjoittanut, että ”eros ei etsi omaa etuaan”, koska eros nimenomaan etsii omaa hyvää. Eikä hän olisi kirjoittanut, että ”eros ei koskaan häviä”, koska tunteisiin kiinnittyvä eros näyttää usein laimenevan ja ehkä häviävänkin. Omaishoitosuhde puolisoiden välillä on mitä suurinta rakkautta, mutta nimenomaan agape-rakkautta.

Filia –sanaa käytetään puolestaan silloin, kun puhutaan ystävien välisestä rakkaudesta. Edelleen puhutaan rakkaudesta isänmaahan, totuuteen tai viisauteen eli filosofiaan. Joskus on puhuttu myös kunnioituksesta (kreikaksi time) ja kiintymyksestä (kreikaksi storge) erilaisina rakkauden lajeina.

Rakastettu Narnia-kirjailija ja teräväpäinen professori C. S. Lewis kutsuu kuuluisassa kirjassaan Neljä rakkautta eros-rakkautta ”tarverakkaudeksi” tai eroottiseksi rakkaudeksi ja agape-rakkautta ”lahjarakkaudeksi” tai ”lähimmäisenrakkaudeksi”. Kaksi muuta ovat ystävyys-rakkaus ja kiintymys-rakkaus.

 

Onko epäitsekäs rakkaus mahdollista?

Filosofiassa ja teologiassa on jo vuosisatoja kysytty, onko epäitsekäs ja pyyteetön agape-rakkaus mahdollista. Sama kysymys hieman eri muodossa on noussut myös yhdeksi luonnontieteiden visaisimmista ongelmista. Tunnettu evoluutiobiologi Richard Dawkins esittää ihmiskuvan, jossa pyyteetön ja epäitsekäs rakkaus ei ole mahdollista. Kirjassaan The Selfish Gene (Geenin itsekkyydestä) hän esittää tulkinnan, että meidät ihmiset on ikään kuin ohjelmoitu itsekkäiksi. Luonnonvalinnan näkökulmasta ”kaikkien sen [evoluution] tuotteiden pitäisi olla itsekkäitä.” (Dawkins 1993, 18). Geenien toiminnan näkökulmasta ihminen on pohjimmiltaan itsekkäästi toimiva henkiinjäämiskone. Dawkins kirjoittaa:

”Tämän kirjan väite on, että me ja kaikki muut eläimet olemme geeniemme luomia koneita. Kuten menestyvät Chicagon gansterit, geenimme ovat selviytyneet äärimmäisessä kilpailuympäristössä, eräissä tapauksissa jopa miljoonia vuosia. Tästä syystä voimme odottaa, että geeneillämme on tiettyjä ominaisuuksia. Väitän, että häikäilemätön itsekkyys on menestyvän geenin hallitseva ominaisuus. Geenin itsekkyys johtaa yleensä itsekkyyteen yksilöllisessä käyttäytymisessä.”

Dawkins mallissa ”luonnollinen” kuva ihmisestä on siis häikäilemätön Chicagon gansteri. Hän ei tietenkään kiellä, että maailmassa olisi altruismin eli epäitsekkään rakkauden merkkejä. Mutta viime kädessä altruismi palvelee hänen mielestään lajin säilymistä ja on siten alisteinen geenien itsekkyydelle: ”Tämä kirja osoittaa, miten sekä yksilöllinen itsekkyys että yksilöllinen altruismi selitetään peruslailla, jota kutsun geenin itsekkyydeksi” (s. 21). Tästä puolestaan näyttää seuraavan, että aitoa altruismia ei olemassa, vaan se on lopulta teeskenneltyä, jonkinlaista valepukuista itsekkyyttä. Tämän Dawkins näyttää itsekin myöntävän: ”Asiaa lähemmin tarkasteltaessa osoittautuu usein, että ilmeisen altruistiset teot ovatkin valepukuista itsekkyyttä.” (s. 19).

Tästä näyttää seuraavan joko se, että meidän on pidettävä esimerkiksi Veikko Hurstin tapaista auttamistyötä ja kaikkea diakoniaa ja humanitaarista työtä ”valepukuisena itsekkyytenä”. Tai sitten meidän on pidettävä epäitsekästä rakkautta ihmisluonnon vastaisena, jonkinlaisena luonnottomuutena, kapinana geenejä vastaan.

Onko Dawkinsin raaka näkemys lopullinen ja tyhjentävä totuus ihmisestä?

Dawkinsin näkemys tuntuu sekä kyyniseltä että puuttelliselta. Veikko Hursti avusti itselle täysin tuntemattomia rappioalkoholisteja, joita kaikki muut halveksivat. Hänen laupeudentyötään on hyvin vaikea redusoida eli palauttaa oman edun tavoitteluun. Hurstin diakoniatyössä apua ei rajata omiin perheen tai suvun jäseniin tai omaan eturyhmään. Sitä ei tehdä rikastumisen, vastapalvelusten tai lehmänkauppojen toivossa. Auttamistyö voi tuoda henkilökohtaista tyydytystä, mutta se on myös monella tavalla kuluttavaa. Kärsivien ihmisten kohtaaminen on raskasta, palkka on huono tai sitä ei saa ensinkään ja auttamistyötä saatetaan myös pilkata: ”mitä te niitä puliukkoja hääräätte”. Vaikealta tuntuisi perustella, että no kun rappioalkoholistien auttaminen palvelee ihmislajin säilymistä, kuten Dawkinsin teorian pohjalta pitäisi ehkä puhdasoppisesti vastata.

Dawkinsin näkökulma ihmisen geneettisestä taustasta on kiehtova, mutta hänen oma johtopäätöksensä on aiheemme kannalta täysin lohduton: ”Biologiselta luonnolta ei voi odottaa suurtakaan apua, jos haluaa rakentaa yhteisön, jossa yksilöt anteliaasti ja epäitsekkäästi pyrkivät yhteiseen hyvään” (1993, 17).

Dawkinsin itse näyttää kyllä kannattavan altruistista yhteiskuntaa, jossa autetaan myös heikko-osaisia, hänen biologisesta näkökulmastaan ”hyödyttömiä” lajiyksilöitä. Mutta ulkopuolisen silmissä hän maalaa itsensä nurkkaan. Kun hän on ensin kokonaisen kirjan verran todistellut ihmisen kohtalonomaista itsekkyyttä, hän ensimmäisen painoksen viimeisellä sivulla yllättää lukijansa siirtymällä moraalin alueelle ja sanomalla, että meidän pitää taistella geenejämme ja luontoamme vastaan: ”Meillä on voimaa vastustaa syntymässä saamiamme itsekkäitä geenejä ja, jos tarpeen, indoktrinaation seurauksena saamiamme itsekkäitä meemejä… Olemme rakenteeltamme geenikoneita ja kulttuuriltamme meemikoneita, mutta meillä on voimaa kääntyä luojiamme vastaan. Ainoina maailmassa voimme nousta kapinaan itsekkäiden kopioitujien tyranniaa vastaan” (Dawkins 1993, 219)

Lukijaa jää kysymään, miksi meidän pitäisi Dawkinsin mielestä toimia koko biologista olemustamme vastaan?

Toiseksi voi kysyä, onko tämä Dawkinsin ajattelussa edes mahdollista, hänhän on kokonaisen kirjan verran todistellut, kuinka ihminen on lopulta pelkkä geenien ohjelmoima robotti. Jo esipuheessa tahdon vapaus murskataan: ”Olemme eloonjäämiskoneita, geeneinä tunnettujen itsekkäiden molekyylien säilyttämiseen sokeasti ohjelmoituja robotteja”. Tällainen naturalistisesta maailmankuvasta nouseva biologinen reduktionismi on hyvin deterministinen ja näyttää sopivan huonosti yhteen vapaan tahdon kanssa.

Dawkins esittää kiinnostavan näkökulman ihmisen toiminnan geneettiseen perustaan, mutta samalla hän ei esitä mitään ratkaisua ongelmaan.

Millä tavalla voisimme vastata Dawkinsin ongelmaan?

Hieman yllättävää on, että sama kysymys, ”onko pyyteetön rakkaus mahdollista” oikeastaan synnytti koko luterilaisen reformaation. Martti Luther nimittäin kyseli nuorena munkkina, kuinka voin rakastaa Jumalaa oikein ja yli kaiken, siis puhtaasti ja pyyteettömästi, niin kuin Jumalan laki kehottaa. Tarkkana ja herkkänä hän kuitenkin havaitsi rakastavansa Jumalaa joko rangaistuksen pelosta tai palkkion toivossa. Lutherin mielestä tämä ei voinut olla sellaista puhdasta rakkautta, josta evankeliumi puhuu kehottaessaan rakasta Jumalaa yli kaiken. Pikemminkin se tuntui hänestä itsekkäältä.

Kristillisessä perinteessä on siis tunnistettu ongelma, josta Dawkins puhuu luonnontieteilijänä: ihmisenä olemme hyvin voimakkaasti taipuvaisia itsekkyyteen. Tämän kesän uutiset Gazasta, Ukrainasta, Syyriasta, Irakista ja Libyasta puhuvat lohdutonta kieltä ihmisen raadollisuudesta. Unelmoimme rauhasta, mutta olisi liian uskaliasta luopua armeijasta ja poliisista. Arkielämän keskellä riidat, pettämiset, kiusaaminen ja selän takana tapahtuva mustamaalaus ovat esimerkkejä ihmisen synkästä puolesta. Raamatun lankeemuskertomus puhuu myytin kielellä siitä, että ihminen on langennut itsekkyyteen ja hänen on hyvin vaikea päästä ulos tästä kehästä.

Itse asiassa Dawkinsin biologiaan perustuva pessimistinen ihmiskuva tulee melkeinpä kiusallisen lähelle lännen kristikunnan perisyntioppia, jonka mukaan ihminen on langennut ja että itsekkyys on ihmisen perusluonto. Tällä opilla on ollut myös sosiaalipoliittisia seurauksia: esimerkiksi luterilainen reformaatio katsoi, että köyhiä ja sairaita ei voi jättää almujen ja ihmisten hyvätahtoisuuden varaan, koska ihmisluonto on kitsas. Köyhät jäisivät siten heitteille. Siksi luterilaiset vaativat, että koko yhteiskunnan oli otettava vastuu köyhien ja sairaiden auttamisesta, tarvittaessa lakia, verotusta ja muita pakkokeinoja käyttämällä. Näinhän Pohjoismaissa tehdään yhä. Sen takia maksamme myös korkeita veroja.

Toisaalta luomiskertomus puhuu jokaisesta ihmisestä Jumalan kuvana. Sen takia jokaista ihmistä on kohdeltava arvokkaasti. Emme saa tehdä pahaa sairaille, vanhuksille tai vammaisille, jotka kylmän evoluution näkökulmasta näyttävät olevan hyödyttömiä. Meidän on päinvastoin pidettävä huolta heistä ja kaikista. Mutta voiko se olla mahdollista?

Kristillinen perinne siis kyllä tunnistaa ihmisessä olevan itsekkyyden. Toisaalta se pitää tiukasti kiinni siitä, että pyyteetön ja epäitsekäs rakkaus on mahdollista, vaikkakin aika vaikeaa.

Ensiksi ajatellaan, että ihmisellä on ainakin rajatusti vapaa tahto. Emme ole pelkkiä luonnonlakien ohjaamia tahdottomia koneita tai geenien pompottamia käsinukkeja, niin kuin Dawkins esittää. Ihmisen biologia luo kyllä mielellemme aika tiukat rajat, mutta siitä huolimatta ihmisen mieli on luova ja siksi se voi tehdä myös aitoja valintoja. Biologiassa ei tällä hetkellä ole mitään yhteisesti hyväksyttyä selitystä sille, miten kylmästä ja tahdottomasta materiasta on voinut kehittyä nimenomaan luova äly, joka kykenee tekemään aitoja valintoja. Kristillisessä uskossa tämä ratkaisu on varsin yksinkertainen: ihmisen mielen luovuus, älykkyys ja vapaus ovat seurausta siitä, että hänet luonut mieli, joka on luova, älykäs ja vapaa. Ihmisen mielen rakenne siis jollakin tavoin heijastaa Luojaansa.

Sama koskee rakkautta. Johanneksen evankeliumissa sanotaan: ”Jumala on rakkaus.” Vaikka maailmassa on eri kirkkokuntia, tästä kaikki kirkot ovat yhtä mieltä. Siksi eri kirkkokunnat ovat myös yhtä mieltä siitä, että ihmisessä oleva rakkaus heijastaa jotakin Rakkaudesta isolla R-kirjaimella.

Esimerkiksi kolme merkittävää ajattelijaa, Martti Luther, paavi Benedictus XVI:n ja C. S. Lewisin, edustavat hyvin erilaisia lähtökohtia, mutta puolustavat sitä, että pyyteetön rakkaus sanan aidossa mielessä on mahdollista. Heille se kiertyi tavalla tai toisella kysymykseen Jumalasta.

Martti Lutherin mielestä pyyteetön rakkaus on mahdollista, jos ihminen on tullut siitä ensin itse osalliseksi. Lutherin mielestä ihmisen rakkaudelle (amor hominis) on tyypillistä, että se syntyy kohteen arvosta ja kauneudesta. Siksi kohdistuu niihin, jotka ovat rikkaita, kauniita ja joilla on valtaa. Näistähän iltapäivälehdet jatkuvasti kirjoittavat.

Lutherin mielestä Jumalan rakkaus (amor Dei) on toisenlaista. Se kohdistuu niihin, jotka ovat rumia, huonoja, heikkoja, syntisiä ja ei-mitään. Viime kädessä juuri kertomus Jeesuksen rististä ja kuolemasta paljastaa, että Jumalan rakkaus kohdistuu halpaan ja alhaiseen. Ihminen voi oppia rakastaa pyyteettömästi, jos hän on ensin saanut itse kokea sellaista. Tarvitsemme vanhempien rakkautta ja ystävien hyväksyntää, jotta pyyteetön rakkaus olisi mahdollista.  Ihmisen kyky rakastaa pyyteettömästi heikkoja, kuten sairaita, köyhiä, vanhuksia tai vammaisia vahvistuu silloin, kun ihminen itse on päässyt tavalla tai toisella kosketuksiin jumalallisen rakkauden kanssa. Tämä voi tapahtua silloin, kun ihminen mietiskelee ja ajattelee Jeesuksen tapaa kohdata köyhiä ja halveksittuja. Kun ihminen tulee sanan ja sakramenttien välityksellä konkreettisesti kosketuksiin jumalallisen rakkauden kanssa, hänessä voi kasvaa kyky rakastaa toisia ihmisiä puhtaasti ja pyytettömästi.

Paavi Benedictus XIV kirjoitti ensimmäisen kiertokirjeensä juuri rakkaudesta. Siinä hän käsitteli hyvin monipuolisesti ja radikaalistikin juuri eros- ja agape-rakkautta. Benedictuksen mukaan Jumala on olemukseltaan itsensä lahjoittava rakkaus, kuten Uudessa testamentissa kirjoitetaan. Ensimmäisistä kristityistä alkanut diakoninen on yksi (vaan ei ainut) ilmiö, joka heijastaa Jumalan rakkauden vaikutusta maailmassa ja ihmisten välityksellä. Ensimmäisinä vuosisatoina kristityt tulivat kuuluisiksi siitä, että he hoitivat ruttoon sairastuneita jopa oman tarttumisvaaran uhalla. Viime viikolla espanjalainen katolilainen pappi kuoli saatua ebola-viruksen hoitamiltaan potilailta.

Narnia-kirjailija C. S. Lewis katsoo, että ihmisellä on kyllä ”luonnollinen” lahjarakkaus, joka on kiinnostunut ”ainoastaan kohteista, jotka rakastettava itse kokee jollakin tavoin rakastettavaksi”. Hänen mukaan ”jumalallinen” lahjarakkaus menee pidemmälle: ”Ihmisessä oleva jumalallinen lahjarakkaus sen sijaan tekee hänet kykeneväksi rakastamaan sellaista, mikä ei luonnostaan ole rakastettavaa: leprasairaita, rikollisia, vihollisia, vajaamielisiä, ynseitä sulkeutujia, ylimielisiä ihmisiä ja irvailijoita” (Neljä rakkautta, s 182).

Hyvät ystävät. Pelkään, että olen puhunut rakkauden eri ulottuvuuksista liian pitkään ja liian monimutkaisesti pääsemättä mihinkään. Rakkaus onkin niin moniulotteinen asia, että sitä on vaikea tyhjentävästi kuvata. Onneksi se on kuitenkin käytännön elämässä yksinkertainen asia.

Maailmassa on aivan liian vähän pyyteetöntä ja palvelevaa rakkautta. Se on kuitenkin mahdollista. Se tekee elämästä hiukan inhimillisempää, lempeäpää ja turvallisempaa. Siksi sen puolesta kannattaa tehdä työtä. Pyyteetön lähimmäisen rakkaus tarvitsee liittolaisia. Toivon ja rukoilen, että voisimme liittyä työhön palvelevan rakkauden rintamaan, olipa maailmankatsomuksemme mikä tahansa.