Piispa Jari Jolkkosen puhe Hengellisillä syventymispäivillä 25.8.2012

Säveltäjä Jean Sibeliuksella oli tapana istua iltaa Oskar Merikannon, Akseli Gallen-Gallelan ja muiden taiteilijaystäviensä kanssa helsinkiläisessä hotelli Kämpin kabinetissa. Keskustelut taiteen olemuksesta ja isänmaan onnesta yltyvät joskus niin syvällisiksi, että symposiumit venyivät päivien mittaisiksi. Kun huolestunut vaimo Aino tiedusteli puhelimella, että milloin oikein palaat kotiin, Sibeliuksen kerrotaan vastanneen: ”Rakas vaimoni, tiedäthän, että minä olen säveltäjä, en ennustaja”.

Tämä tarina tulee mieleeni päivän otsikosta: Onko kristinuskolla tulevaisuutta? Ensimmäiseksi tekee mieli vastata: ”minä olen teologi, en ennustaja”. En siis tiedä vastausta tulevaisuuteen.

Haluan pohtia, millä eväillä kristinuskolla ja spesifimmin omalla kirkollamme voisi olla hyvä tulevaisuus. Lähden siitä ennakkoehdosta, että kristinusko on ilmoitususkonto. On yritettävä kuulla ja ymmärtää tuota ilmoitusta, on pyrittävä toimimaan aidosti sen pohjalta, silloinkin kun sisältö kirvelee itseä ja sielläkin missä se tulee torjutuksi tai kielletyksi.

Muuan ystäväni on kiteyttänyt, että rakkaalla luterilaisella kirkollamme on tänään erityisesti kolme tehtävää ja haastetta: pysyä ajassa, pysyä sanassa ja pysyä yhdessä. Mielestäni se on niin hyvä tiivistys, että tahdon liittyä tähän ja samalla syventää sitä – olemmehan hengellisillä syventymispäivillä. Mitä tarkoittaa ajassa pysyminen, sanassa pysyminen ja yhdessä pysyminen? Ja mitä ne eivät tarkoita?

Ensiksi, kirkkona yhteinen tehtävämme on pysyä ajassa. Se tarkoittaa jotakin enemmän kuin sitä, että tiedämme, mikä on Nokian uusimman kännykän käyttöjärjestelmä tai kuka on örveltänyt juovuspäissään Big Brother -televisio-ohjelman viimeisessä jaksossa. Ei voi olla kyse myöskään kritiikittömästä muotifilosofioiden myötäilystä, jolloin kirkko alistuisi ohjailtavaksi ulkoa päin.

Ajassa pysyminen tarkoittaa ennen kaikkea arjessa elämistä, arjen ilojen ja kipujen yhteistä jakamista. Luterilaisen uskonkäsityksen mukaan usko eletään todeksi arjen keskellä: perheessä, työssä ja kaikessa yhteiselämässä. Luterilainen reformaatio lakkautti luostarilaitoksen, mutta toisaalta teki koko maailmasta luostarin korostamalla arkisen kutsumuksen jumalallista arvoa. Tätä uutta henkeä kuvaa osuvasti Lutherin kärjistys, jonka mukaan Pyhä Henki suree nähdessään yksinäisen munkin rukoilevan luostarin muurien sisällä, mutta iloitsee nähdessään perheen isän pesevän lapsen sontaisia kapaloita, vaikka naapurin miehet nauraisivatkin.

Arjen kristillisyys rakentuu yksinkertaisista asioista ja tavoista, joita ei pitäisi vähätellä. Ruoka- ja iltarukoukset ovat pieniä jumalanpalveluksia arjen keskellä, muistammeko niiden arvon? Virsien välityksellä suomalaiset ovat sekä mietiskelleet Jumalan sanaa että ilmaisseet ihmiselämän kokemusten kirjoa kiitollisuudesta ahdistukseen, pitäisikö meidän rohkeammin palauttaa virsi kotien iltoihin ja yhteisiin kohtaamisiin? ”Jakakaa toistenne ilot ja surut”, rohkaistaan 1. Pietarin kirjeessä, ensimmäisessä kristillisen etiikan käsikirjassa, heijastaako kristillisyytemme tarttuvaa iloa? Viestitämmekö hienotunteisuutta ja herkkyyttä niin, että kuka tahansa ihminen uskaltaa jakaa omat kivut, ahdistukset, virheet ja synnit kanssani?

Ajassa pysyminen tarkoittaa toiseksi Kristuksen evankeliumin jatkuvaa kääntämistä nykyajalle ja eri kulttuureille. Puhun tulkinnan sijasta nyt kääntämisestä, koska kääntäminen edellyttää loogisesti ajatuksen uskollisuudesta alkuasialle tai alkutekstille. Tämän kääntämistehtävän perusta on jo Uuden testamentin tosiasiassa. Evankeliumin alkuasia, Jeesuksen arameankielinen ja juutalaiseen perintöön nojaava opetus, on jo Uudessa testamentissa käännetty sekä kreikan kielelle että kreikkalais-roomalaiselle ajattelulle niin, että me pakanatkin voisimme ymmärtää vapaaksi tekevän evankeliumin ja ottaa sen vastaa. Antiikin kreikkalaiselle hyvin keskeinen termi Logos tarkoitti persoonatonta periaatetta, jonka mukaan Jumala on rakentanut maailmankaikkeuden ja pitää sitä yllä. Kreikkalaisen lukijan on täytynyt tyrmistyä – ja ehkä siksi myös kiinnostua! – lukiessaan Johanneksen evankeliumin alusta: ”Logos (sana) tuli lihaksi ja asui meidän keskellämme. Me saimme katsella hänen kirkkauttaan, kirkkauttaan, jonka Isä ainoalle Pojalle antaa. Hän oli täynnä armoa ja totuutta” (Joh. 1:14).

”Logos tuli lihaksi” – ja tässä Logos voidaan kääntää myös järjeksi. Siksi ajassa pysyminen tarkoittaa myös avointa, järkeen perustuvaa ja tyyliltään fiksua keskustelua erilaisten vakaumusten ja aatteiden kanssa. Nykyisin yksi keskustelukumppani on niin sanottu naturalismi, jossa oletetaan, että kaikki maailmassa olevat ilmiöt voidaan olettaa ns. luonnollisin syin ilman Jumalaa. Maailman ajatellaan olevan itsestään syntynyt ja itsensä varassa toimiva kone. Tästäkö johtuu, että naturalismi näyttää kiehtovan erityisesti tekniselle alalle suuntautuneita nuoria miehiä?

Tällaista materialismia ja naturalismia vastaan ei pidä vain puolustautua, vaan se pitää haastaa esittämällä sille vaikeita ja välttämättömiä kysymyksiä. Mitä järkeä on väittää, että maailman olisi syntynyt itsestään? Entä sattuma? Nykyluonnontieteilijöiden mukaan elinkelpoisen maailmankaikkeuden syntyminen sattumalta on yhtä todennäköinen kuin kiväärin laukaus tulitikkuaskiin, joka on sijoitettu 20 miljardin valovuoden päähän. Kuka järkevä uskoo näin epätodennäköiseen sattumaan? Entä miten naturalisti perustelee ihmisarvon, oikean ja väärän eron tai heikomman puolustamisen, jos kaikki on pelkkää sattumaa eikä arvoilla oli mitään objektiivista, ihmisestä riippumatonta pohjaa? Mitä lohdutuksen sanaa jumalattomaan maailmaan uskovalla on tarjota syöpään kuolevalle äidille tai lapsensa menettäneelle isälle? Mitä toivoa hänellä on tarjota maailmassa, jossa ihminen ja lopulta koko maapallo on tuomittu tuhoon auringon sammuessa?

Meillä kristityillä on koeteltuja vastauksia näihin kysymyksiin. Ajassa pysymiseen kuuluu siksi myös oikein ymmärrettynä apologia, kristinuskon älyllinen puolustaminen (oikeastaan lähes kaikki teologiset mallit 1900-luvun alun liberaaliprotestantismista vapautuksen teologiaan ovat apologeettisia projekteja, kyse on siitä, mikä näistä malleista on toimiva ja mikä ei).

En pidä toimivana semmoista apologiaa, jossa yritetään väkisin todistaa ei-uskoville Jumalan olemassaolo. Uskon syntyminen on Jumalan lahja, joka ei perustu meidän todistelukykyyn, vaan Pyhän Hengen toimintaan sanassa ja sakramenteissa (vrt. CA V). Apologian tehtäväksi riittää älyllisten esteiden purkaminen: sen osoittaminen että Jumalan on mahdollinen ja että kristinusko on sisäisesti johdonmukainen. Loppu jää Hengelle.

Toiseksi, kirkkona haluamme pysyä sanassa, nimittäin Jumalan sanassa. Kristillinen usko perustuu sille, mitä hyvää kolmiyhteinen Jumala on antanut meille ja tehnyt meidän puolestamme. Jotta voisimme tulla tietoisiksi ja päästä osallisiksi tästä hyvästä, meidän tulee olla ja pysyä Sanan kirkkona.

Termi ”Sanan kirkko” ei saa ymmärtää liian kapeasti pelkäksi puhumisen kirkoksi. Raamatussa ja luterilaisen kirkon perinteessä Jumalan sanan merkitys on paljon rikkaampi. Jumalan ”ikuinen sana” tarkoittaa Kristusta. ”Kirjoitettu sana” merkitsee pyhää Raamattua, ”julistettu sana” viittaa saarnaan ja opetukseen, ”soiva sana” muistuttaa vahvasta virsilaulun perinteestä ja ”näkyvä sana” merkitsee pyhiä sakramentteja, kastetta ja ehtoollista. Nämä kaikki Jumalan sanan muodot toimivat oikeastaan sakramenttien tavoin. Näiden kaikkien Jumalan sanan muotojen välityksellä Jumala koskettaa meitä, tulee hyvyydessään luoksemme, synnyttää pelastavan uskon ja vahvistaa sitä. Näiden sanan muotojen välityksellä me pääsemme kosketuksiin Pyhän kanssa ja saamme voimaa arkeen.

Sanassa pysymisestä muistuttaa myös kirkkolain alussa oleva nuottiavain, joka antaa sävellajin –duurin! – kaikelle kirkon toiminnalle. Se nuottiavain kuuluu näin: ”Suomen evankelis-luterilainen kirkko tunnustaa sitä Raamattuun perustuvaa uskoa, joka on lausuttu ekumeenisissa uskontunnustuksissa ja evankelis-luterilaisen kirkon tunnustuskirjoissa.” Kirkkomme yhteinen tunnustus antaa lujan perustan, valoisan sisällön ja yhteisen suunnan kaikelle, mitä teemme: jumalanpalvelukselle, julistukselle, kasvatukselle, diakonialle, sielunhoidolle, lähetykselle ja hallinnolle. Jos poistat tunnustuksen, poistat sen, mihin perustuu toivomme, ilomme, sanomamme ja koko identiteettimme Kristuksen kirkkona.

Kun olemme Suomen Raamattuopiston perinteikkäässä juhlassa, on sanottava, että se on syntynyt rakkaudesta Raamattuun. SRO:lle on annettava aito kiitos siitä, että se on pitänyt yllä Raamatun merkitystä ja opetusta kirkossamme. Pitäkää rohkeasti kiinni siitä luterilaisesta claritas-periaatteesta, jonka mukaan Raamattu on keskeisessä sanomassaan kirkas (lat. claris), selvä, niin että jokainen avoimella mielellä lukeva voi sitä ymmärtää. Älkää uskoko sitä joskus viljeltyä hokemaa, että Raamattu on hämärä (lat. obscuris). Tätä obscuritas-periaatetta käytettiin keskiajalla oikeuttamaan teologien yksinoikeutta tulkita Raamattua. Nykyisin sitä näkee joskus käytettävän oikeuttamaan omia subjektiivisia raamatuntulkintoja.

Kolmanneksi, kirkkona tehtävämme on pysyä yhdessä. Kirkon sisäisen ykseyden vaaliminen ei ole ensi sijassa rahakysymys, vaan uskollisuuskysymys. Emme vaali ykseyttä jäsentulojen toivossa, vaan yksinkertaisesti siksi, että se on Kristuksen tahto. Vapahtaja itse rukoili, että hänen seuraajansa olisivat yhtä, niin kuin Isä ja Poika ovat yhtä, jotta maailma uskoisi hänen rakkauteensa (Joh. 17:22). Piispan viran ensimmäinen tehtävä on vaalia kirkon yhteyttä. Mutta kukaan piispa ei voi tästä selvitä yksin. Tarvitaan kaikkien yhteistä sitoutumista: luottamushenkilöiden, pappien, diakonien, lapsi- ja nuorisotyöntekijöiden, kanttoreiden, kaikkien kirkon henkilöstöryhmien ja koko kirkkokansan yhteistä sitoutumista

Hyvä lähtökohta ykseyden vaalimiselle ovat ne kaksi asiaa, jotka kuuluvat pappislupaukseen. ”Tahdon pysyä Jumalan sanassa ja siihen perustuvassa evankelis-luterilaisen kirkon tunnustuksessa” ja ”tahdon noudattaa kirkon lakia ja järjestystä”. Kirkon tunnustusta ja järjestystä ei pidä ymmärtää vastakohdiksi eikä edes vaihtoehdoiksi. Ne kuuluvat yhteen ja edellyttävät toisiaan. Ketään ihmistä eikä mitään järjestöä pidä rankaista siitä, että ne sitoutuvat näihin molempiin. Päinvastoin, molempiin sitoutumista on edellytettävä kaikilta niiltä, jotka tahtovat kantaa vastuuta kirkossa.

Tiedämme kaikki, että kirkossa on jännitteitä ja että eri tavoin ajattelevia kohtaan on viljelty ennakkoluuloja. Olen tänä kesänä vieraillut viidessä herätysliikkeen tai kirkollisen järjestön kesäjuhlassa, nämä syventymispäivät ovat kuudennet. On ollut koskettavaa huomata, miten päätösjuhlassa paikallisen seurakunnan ja juhlia viettävän järjestön edustajat vilpittömästi kiittävät toisiaan. Paikallisseurakunnan edustajat sanovat: ”kiitos kun tulitte täyttämään kirkkomme ja antamaan piristysruiskeen hengelliselle elämällemme”. Herätysliikkeen tai kirkollisen järjestön edustajat sanovat: ”kiitos kun saimme järjestää juhlamme teidän seurakunnassanne ja teidän kanssanne. Järjestelyt sujuivat erinomaisesti ja hyvässä hengessä.”

Tähän pitää pyrkiä! Näin pitää toimia!

Hyvää ykseyden vaalimista on se, että herätysliikkeiden jäsenet pyrkivät oman liikkeen tukemisen lisäksi kantamaan vastuuta paikallisseurakunnan luottamustehtävissä. Näin käy ilmi, että herätysliikkeet ovat kirkkomme herätysliikkeitä, oman perheen väkeä. Kun sekä seurakunta että herätysliike koostuvat samoista ihmisistä, näin myös putoaa pohja väitteiltä, että herätysliike on tuolla ja paikallisseurakunta täällä.

Hyvät kuulijat, toivon ja rukoilen, että luterilaisena kirkkona ja kristittyinä osaisimme pysyä ajassa, pysyä Jumalan sanassa ja pysyä yhdessä. Uskon, että tällaisena kirkollamme on hyvä tulevaisuus. Sitä paitsi tulevaisuus on hyvä senkin takia, että se on lopulta Jumalan käsissä.

Hyvä ja ihmisiä rakastava Jumala siunatkoon Suomen Raamattuopiston työtä ja työntekijöitä. Kaikki valtias ja armollinen Jumala siunatkoon teitä kaikkia.