Piispa Jari Jolkkosen saarna papiksi vihkimismessussa Helluntaina 27.5.2012

Helluntaita sanotaan kirkon syntymäpäiväksi. Ja aiheesta: yhdessä maailman kaikkien kristittyjen kanssa juhlimme helluntaina sitä, että Pyhä Henki vuodatettiin liekkien muodossa apostoleiden päälle, apostolien, jotka Kristuksen lähettäminä ja Hengen varustamina alkoivat julistamaan hyvää sanomaa Ylösnousseesta, huolehtimaan köyhistä ja järjestämään seurakuntien elämää. Tämä työ on kantanut yli aikojen ja paikkojen – olemmehan mekin sitä tänään jatkamassa.

Täytyy tunnustaa, että helluntain epistolassa minua on aina salaisesti hymyilyttänyt se aivan ensimmäinen reaktio, jonka alkuseurakunta synnytti tarkkailijoissa. Toiset olivat aidosti ihmeissään, mutta toiset turvautuivat niin sanottuun luonnolliseen selitykseen sanomalla: ”He ovat juovuksissa, makeaa viiniä täynnä.” Huppelissa, kekkulissa, viinamäen miehiä, se siitä. Vaikuttaa, että tämän helpon selityksen avulla monet yrittivät paeta sitä sielun levottomuutta, jonka Jumalan poikkeuksellinen, pelastava toiminta sai aikaan. Myöhemmin Pietari avaa suunsa sanomalla, että turvautuminen tuohon luonnolliseen selitykseen ei vaikuta uskottavalta, sillä kukaan terve ihminen ei ole aamuyhdeksältä juovuksissa.

Luonnollinen selitys! Rakkaat sanankuulijat, eikö tässä ole jotakin tuttua, jotakin nykyajalle tyypillistä. Onko niin, että myös tänään monet tahtovat suojautua Jumalalta hyvyydeltä ja torjua hänen puhuttelunsa turvautumalla niin sanottuihin luonnollisiin selityksiin. Viimeisen 200 vuoden sadan Euroopassa – ja erikoista kyllä vain Euroopassa – usko Jumalaan on haluttu selittää pois esimerkiksi ihmismielen keksinnöksi (Feuerbach), evoluution sivutuotteeksi (Dennet), yhteisöllisen kontrollin apuvälineeksi (Durkheim) tai kansan oopiumiksi (Marx), jota köyhille tarjotaan turruttavaksi lumelääkkeeksi vaikeaan elämänkohtaloon.

Kristillinen usko suhtautuu myönteisesti totuuden etsimiseen, myös tieteiden harjoittamiseen. Siksi on kuunneltava huolellisesti näitä selitysyrityksiä. Meillä kaikilla on oma tiemme totuuden etsijöinä, ja kristittyinä velvollisuutemme on kunnioittaa jokaisen vilpittömyyttä tällä tiellä. Mutta samalla on myös voitava kriittisesti arvioida näitä niin sanottuja luonnollisia selitysyrityksiä.

Hyvät ystävät, pysähdytäänpä lyhyesti näihin ”luonnollisiin selityksiin”. Tiedän, että se mitä aion sanoa, voi kuulostaa vaikealta, mutta on loppujen lopuksi hyvin yksinkertaista ja hyvin perustavaa.

Mikä on kaikkein perustavin ilmiö, joka vaatii selityksen? Se on oma olemassaolomme. Miksi on olemassa jotakin, miksi on olemassa maailmankaikkeus? Miksi ei ole ei-mitään? Vastaus tähän peruskysymykseen antaa suunnan ja värityksen koko maailmankatsomuksellemme.

Terve itä-suomalainen maalaisjärki pystyy helposti hahmottamaan, että meillä on tähän kysymykseen oikeastaan vain kolme vastausvaihtoehtoa. Maailmankaikkeus on olemassa joko 1) fysikaalisesta välttämättömyydestä tai 2) se on olemassa sattumalta tai 3) se on seurausta suunnittelusta. Siinä ne vaihtoehdot ovat.

Ensimmäisen selityksen mukaan maailmankaikkeus on seurausta fysikaalisesta välttämättömyydestä. Selityksen ongelma on siinä, että meillä ei ole mitään fysikaalista luonnonlakia, jonka perusteella maailmankaikkeutta tulisi pitää välttämättömänä. Selitykseen jää siis ratkaiseva aukko. Sitä paitsi fysiikan välttämättömyyteen uskova näyttää myös joutuvan tekemään sen kiusallisen johtopäätöksen, että kaikki tapahtuu vääjäämättä, meillä ei ole vapaata tahtoa, ei eettistä harkintaa eikä moraalista vastuuta.

Toinen selitys – kaikki on seurausta sattumasta – on kyllä teoriassa mahdollinen, mutta se vaatii paljon uskoa. Paljon. Nykyaikaisessa fysiikassa pidetään selvitettynä, että ollakseen elinkelpoinen maailmankaikkeudessa oli alun alkaenkin valittava juuri ne vakiot ja luonnonlait, jotka täällä vallitsevat. Pienikin muutos näiden vakioiden suhteessa olisi merkinnyt, että maailmankaikkeudesta olisi jo lähtökohtaisesti tullut elinkelvoton, se olisi joko laajentunut liian nopeasti tai kutistunut kasaan. Havainnollistan tämän vaihteluvälin – ja myös sattuman mahdollisuuden – pienuutta erään nykyfyysikon vertauksella. Elinkelpoisen maailmankaikkeuden alkuehdot vaativat vähintään yhtä tarkkaa viritystä kuin kiväärin laukaus, jolla onnistun (sattumalta) osumaan tulitikkuaskin kokoiselle alueelle, joka on asetettu maailmankaikkeuden toiselle laidalle 20 miljardin valovuoden päähän. Matkaa kertyy, kun muistamme että valo kulkee sekunnissa 300 000 kilometriä. Eikä yksi onnistunut laukaus edes riitä. Nämä käsittämättömät luvut eivät ole teologiaa, vaan fysiikkaa (vrt. Roger Penrose: The Road to Reality). Ken niitä tuntee, joutuu väkisinkin nöyrtymään ja tunnustamaan, kuinka epätodennäköistä on elämä ja kuinka huono selitys sattuma on kaikelle tälle.

Kun me tässäkin messussa, yhdessä papiksi vihittävien kanssa, lausumme kristittyjen yhteisen uskontunnustuksen, me rohkeasti ja luottavaisesti tunnustaudumme kolmanteen ratkaisuun. Nikean uskontunnustuksen sanoin ”me uskomme yhteen Jumalaan, kaikkivaltiaaseen Isään, taivaan ja maan, kaiken näkyvän ja näkymättömään Luojaan.” Siinä me tunnustamme ja kiitämme, että hän on rakkaudessaan luonut kaiken olemaan. Hän on kaiken alku, mutta hänessä itsessään ei ole alkua. Viisaudessaan hän on virittänyt maailmankaikkeuttamme kannattelevat rakenteet. Hyvyydessään hän niiden välityksellä pitää kaikkeuden yllä, huolehtii kaikesta ja luo uutta – niin kuin tämäkin kevät julistaa.

Mutta mikä hämmästyttävintä, maailmankaikkeuden Luoja ja Herra välittää meistä ja tahtoo meille hyvää. Sen me tunnustamme ja siitä kiitämme, kun jatkamme uskontunnustuksen kertomusta lausumalla: ”Me uskomme yhteen Herraan, Jeesukseen Kristukseen”. Pelastaakseen meidät hän astui alas taivaista, tuli rinnallemme ihmiseksi, teki hyvää toisille ja sovitti meidät Isän kanssa. Hänen uhrinsa ja rakkautensa on tänään silmiemme edessä alttaritaulussa. Ja se kuulutetaan meille myös päivän evankeliumissa: Jumala on rakastanut maailmaa – alkutekstin mukaan kosmosta, siis maailmankaikkeutta – niin paljon, että antoi ainoan Poikansa, ettei yksikään, joka häneen uskoo, hukkuisi, vaan saisi ikuisen elämän.

Uskontunnustuksen kertomus jatkuu: Me uskomme Pyhään Henkeen, Herraan ja eläväksi tekijään. Ilman Pyhää Henkeä Jumalan luomistyö ja Kristuksen sovitustyö jäisivät kauas menneisyyteen. Pyhä Henki tarvitaan, jotta Jumalan luomistyö ja Kristuksen sovitustyö voisivat tulla nykyaikaan, jotta yhä uudet sukupolvet voisivat tulla osalliseksi Jumalan suurista teoista ja jotta myös me voisimme päästä Jumalan perheväkeen iloon.

Mistä tämä edellä sanottu kertoo? Siitäkö, että Jumala voidaan todistaa kuin laskutehtävä ja että jokaisen on pakko uskoa Jumalaan? Ehkä ei sittenkään uskon pakosta, vaan uskon lahjasta. Usko Jumalaan on kyllä järkevää, mutta pohjimmiltaan se on lahjaa: todistelu ei ehkä sittenkään voi synnyttää elävää ja vapautunutta luottamusta Jumalaan. Voidakseni turvautua Jumalaan tarvitsen hänen Henkensä apua. Tarvitsen kastetta ja ehtoollista, seurakuntaa ja sananjulistusta, yhteistä jumalanpalvelusta ja yksityistä rukousta, joiden välityksellä Pyhä Henki tulee luokseni. Ilman Helluntaina vuodatetun Pyhän Hengen apua en osaa uskoa enkä uskalla luottaa. Jos koet vahvasti Jumalan läsnäolon elämässäsi, iloitse siitä, mutta muista, että se on lahjaa eikä perustu sinun kykyihisi. Siksi ei kannata siitä rehvastella eikä sillä toisia ojennella. Jos taas koet Jumalan kaukaiseksi tai jopa poissaolevaksi, mutta kaipaat häntä, luota hänen uskollisuuteen. Kaipauksenkin hän hyväksyy, sillä hän on itse istuttanut sen sinuun. Lohduta itseäsi Paavalin lupauksella: Henki itse rukoilee puolestamme ja opettaa meitä rukoilemaan. Tämän aavistuksen ja kaipauksen, tämän hapuilevan uskon syntymistä ja vahvistamista varten on olemassa myös pappisvirka.

Rakkaat papiksi vihittävät. Tänään helluntaina haluan sanoa teille neljä sanaa, joiden toivon piirtyvän mieleenne ja kantavan virassa ja elämässä.

Ensimmäinen sana on ilo. Tämä seurakunta iloitsee teistä. Hiippakuntana iloitsemme siitä, että saamme uusia sananpalvelijoita, että juuri te otatte tänään vastaan kutsun pappisvirkaan. Helluntaina tapahtuva papiksi vihkiminen on ilojuhla koko kirkolle: se osoittaa, että helluntaina apostoleihin vuodatettu Pyhä Henki toimii yhä keskellämme. Hän ei ole jäänyt eläkkeelle, vaan vaikuttaa keskellämme kutsumalla ja varustamalla uusia työntekijöitä kirkkoon. Välittäkää myös te iloa seurakuntalaisille ja hyvyyttä kaikille ihmisille. En tarkoita mitään imelää hymyä enkä virallista optimismia, joka sivuuttaa kärsimyksen todellisuuden. Tarkoitan vilpitöntä iloa ja sisäistä rauhaa, joka nousee uskosta ja rakkaudesta ja jonka Helluntain Henki itse lahjoittaa. Hengen hedelmää ovat rakkaus ja ystävällisyys, ilo ja rauha (Gal 5:22).

Toinen sana on luottamus. Luottakaa siihen, että Pyhä Henki itse kutsuu, vihkii, varustaa ja lähettää teidät työhön. Tähän luottamukseen teillä on hyvä syy. Uusi testamentti lupaa, että rukous ja kättenpäällepaneminen antavat armolahjan työhönne. Teitä koskee tämä kehotus: ”Siksi muistutan sinua, että puhaltaisit täyteen liekkiin Jumalan armolahjan, jonka sait silloin kun minä panin käteni sinun päällesi.” (2. Tim. 1:6). Toinen kuuluu: ”Älä lyö laimin armolahjaa, jonka sait silloin, kun vanhimmat profeettain sanojen perusteella panivat kätensä sinun päällesi” (1. Tim. 3:14). Luottakaa siihen, että kun te kastatte, opetatte, julistatte syntejä anteeksi ja jaatte pyhää ehtoollista, teidän sanojen ja tekojenne kautta Henki itse toimii ja jakaa lahjojaan.

Kolmas sana on palvelu. Pappeus on palveluvirka. Se on asetettu seurakunnan palvelemista varten, sitä varten, että jokainen seurakuntalainen voisi päästä Jumalan yhteyteen ja elää keskinäisessä rakkaudessa ja ilossa. Luterilaisissa tunnustuskirjoissa korostetaan tietoisesti pappisviran palveluluonnetta. Papista käytetään uhraamiseen liittyvän termin sacerdos sijasta palvelijaa tarkoittavaa sanaa minister. Seurakunnalla on oikeus kuulla aitoa ja alkuperäistä evankeliumia, ei typistettyä tai tuunattua. Siksi teiltä kysytään, tahdotteko sitoutua kirkon yhteiseen tunnustukseen, julistaa Jumalan sanaa puhtaasti ja hoitaa sakramentteja Kristuksen asetuksen mukaisesti.

Neljäs sana on paimen – sitähän sana ”pastori” sananmukaisesti tarkoittaa. Pappi on myös paimen ja sellaisena johtaja. Hänen tulee johtaa ja ohjata hänen vastuulleen uskottuja ihmisiä niin että ihmiset voisivat löytää uskon ja rakkauden koko elämää kannattelevaksi voimaksi. Pappina virkaanne kuuluu näyttää väriä, kenen palveluksessa olette, näyttää tietä Jumalan rakastavaan yhteyteen ja näyttää suuntaa, kuinka uskoa eletään todeksi arjen keskellä. Paimen joutuu joskus myös puolustamaan omiaan, torjumaan vääriä ideologioita tai varoittamaan vahingollisista elämäntavoista. Joskus hän joutuu sovittelemaan ihmisten keskinäisiä jännitteitä ja auttamaan niistä ulos. Nämä tehtävät eivät ole helppoja eivätkä aina tunnu mukavilta, mutta kuuluvat silti velvollisuuksiinne sielujen paimenina.

Rakkaat papiksi vihittävät. Jakakaa iloa ja hyvyyttä. Luottakaa siihen, että Pyhä Henki kutsuu, varustaa ja lähettää teidät, ja kulkee vierellänne. Ja muistakaa, että pappeus on sekä palveluvirka että paimenvirka, se on yhtä aikaa sekä nöyrää alaisuutta että rohkeaa johtajuutta.

Herra olkoon teidän kanssanne.