Puhe Kuopion mielenterveyspäivillä 17.1.2023

Kirjoitin heinäkuussa 2022 kolumnin Savon Sanomiin nuorten mielenterveysongelmien ja sosiaalisen median yhteydestä. Kolumni synnytti paljon keskustelua, mikä oli tarkoituskin. Olen siitä erittäin iloinen. Kuopion mielenterveyspäivät antavat luontevan tilaisuuden jatkaa sitä. Aloitetaan tosiasioiden kertaamisesta.

Jotakin täysin outoa tapahtui amerikkalaisten nuorten elämässä vuosien 2010-12 aikana, siis vain 24 kuukauden sisällä. Ahdistuksen (anxiety), masennuksen (depression) ja yksinäisyyden kokemukset (loneliness) sekä itsensä vahingoittamisesta, (self harming) viiltelystä aina itsemurhayrityksiin, johtuvat nuorten sairaalakäynnit nousivat jyrkästi.

Näissä mielenterveyden ongelmissa tapahtui 50-150 % kasvu, hieman ikäryhmästä ja oireista riippuen. Erityisen jyrkästi ongelmat kasvoivat 11-13-vuotiaiden tyttöjen elämässä.

Tilastollisesti voidaan puhua räjähdyksestä. Se on helppo osoittaa, koska sairaalakäyntien syyt ja määrät tilastoidaan. Vakava ilmiö vaatii selityksen. Mistä on kyse?

Tätä pohti moraalipsykologi ja professori Jonathan Haidt USA:n senaatille 4.5.2022 antamassaan lausunnossa (Haidt: Teen Mental Health Is Plummeting, and Social Media is a Major Contributing Cause). Siihen on koottu käytännössä kaikki somen vaikutuksesta nuorten elämään tehty tutkimus Yhdysvalloissa. Aiemmin näyttö on ollut kiistanalaista, ymmärrettävistä syistä. Some on uusi ilmiö, ja kriitikot ovat voineet kiistää somen ja nuorten mielenterveysongelmien yhteyden vetoamalla riittävän näytön puutteeseen.

Haidtin lausunto muuttaa tilannetta, sillä se on meta-analyysi ja yhteenveto käytännössä kaikista aihepiiristä tehdyistä tutkimuksista Amerikassa.

Mistä nuorten mielenterveysongelmien räjähdys johtuu? Uskottavana selityksenä ei voi pitää sitä, että yhtä äkkiä kaikki amerikkalaiset nuoret hakeutuisivat hoitoon aiempaa matalammalla kynnyksellä. Ei ole myöskään mitään merkkejä siitä, että hoitohenkilökunta eri puolella mannerta olisi yhtäkkiä muuttanut kollektiivisesti diagnosoinnin tapoja tai alkanut äkkiä hysteerisesti ylidiagnosoida potilaita. Vaikka mielenterveysongelmiin liittyvä stigmatisointi lienee jo vähentynyt ja hoitoon hakeutuminen lienee normalisoitunut, luvut eivät vuosilta 2010-2012 selity silläkään.

Voisiko kasvua selittää amerikkalaisen yhteiskunnan ongelmilla, kuten kouluampumisilla? Tämä selitys kaatuu siihen, että vastaava räjähdys nuorten mielenterveysongelmissa löydettiin myös Englannissa ja Kanadassa, ja myöhemmin monissa muissakin maissa, itse asiassa myös Suomessa.

Kasvu koski nimenomaan ahdistuksen, masennuksen, yksinäisyyden kokemuksia sekä itsensä vahingoittamista. Jonkin verran kasvua oli myös uniongelmissa ja kielteisessä kehonkuvassa, erityisesti tytöillä. Muissa nuorten mielenterveyden ongelmissa ei tapahtunut olennaisia muutoksia.

Juuri samaan aikaan 2010-2012 sosiaalisen median käyttö läpäisi nopeasti nuorisokulttuurin. Ensin Amerikassa, sitten koko maailmassa. Nuorista tuli nopeasti Instagramin (2010), Snapchatin (2011), TikTokin (2016) ja muiden some-alustojen suurkuluttajia kaikkialla.

Ajallinen yhteys on vahva aihetodiste. Onhan outo yhteensattuma, että juuri tietyt nuorten mielenterveysongelmat kasvavat jyrkästi, nopeasti ja globaalisti juuri samaan aikaan, kun some läpäisee ensimmäistä kertaa laajasti nuorisokulttuurin. Ajallinen yhteys ei silti vielä riitä yksin todistamaan somea syylliseksi. Siksi on perehdyttävä selittäviin tekijöihin syvällisemmin.

Jyrkin mielenterveysongelmien kasvu havaittiin niillä nuorilla, jotka käyttävät somea päivittäin yli kaksi tuntia. Ongelma koski molempia sukupuolia, mutta erityisen haavoittuvia olivat 11-13-vuotiaat tytöt. He elävät herkkää kehitysvaihetta. Kehossa tapahtuu isoja muutoksia. Identiteetti alkaa tapailla kasvua lapsesta aikuiseksi. Kehitysvaihe saa suhteuttamaan omaa itseä uudella tavalla ympäristöön. Saako some muiden elämät näyttämään paremmalta?

Ongelma koskettaa myös poikia, mutta vähemmän kuin tyttöjä. Miksi? Ehkä se, että pojat käyttävät ruutua myös pelaamiseen ja selvittelevät välejään usein fyysisesti, kun taas tytöille on tyypillisempää pyrkiä katkaisemaan kiusatun sosiaaliset yhteydet, mihin some tarjoaa loistavan aseen. Aikuisten on helpompi puuttua poikien tappeluun, kun taas somekiusaaminen on hienovaraisempaa ja jää piiloon. Vaikka eroja on, kannattaa silti muistaa, että ongelma koskee sekä poikia että tyttöjä. Suurin riski on nuori ikä ja yli 2-3 tunnin päivittäiskäyttö.

Neljässätoista tutkimuksessa kymmenessä löytyi yhteys somen käytön ja nuorten mielenterveysongelmien välillä. Niissä, jossa yhteyttä ei löytynyt, testihenkilöt olivat vanhempia, jo täysikäisyyden kynnyksellä olevia tai yliopistossa opiskelevia.

Lopulta nuorille tehdyt kyselytutkimukset, ”silminnäkijätodistukset”, vahvistavat somen olevan, jos ei ainoa, niin ainakin pääsyyllinen. Niissä nuoret kertovat somea käyttäessään nauttivansa siitä. Haidt letkauttaa tähän vastaukseksi, että ”Niin sanovat heroiinin käyttäjätkin,”.  Mutta kun nuorilta kysyy, vaikuttaako somen käyttö myönteisesti heidän yleiseen hyvinvointiinsa, vastaus on käytännössä aina ”ei”.

Tämän siis totesin kolumnissani. Kerroin myös pohtivani asiaa kolmen teini-ikäisen tytön isänä. Totesin, että pyörä ei pyöri taaksepäin. Emme voi palata menneisyyteen, aikaan ennen somea. Toisaalta ongelma on äärimmäisen vakava inhimillisesti ja kansantaloudellisesti. Jotakin pitäisi tehdä.

Kolmen tuhannen merkin kolumnissa ei pysty esittämään laajaa korjaussarjaa, mutta jotakin piti sanoa. Niinpä esitin kolmen langanpäätä seuraavasti: ”Kotona ja koulussa tarvitaan jatkuvaa pelinsääntökeskustelua. Some pitäisi kieltää alle 16-vuotiailta. Kaikkea yhteisöllistä elämää, joka estää nuoriamme hukkumasta ruudulle, kannattaa tukea.”

Sain paljon erilaista palautetta, ruusuja ja risuja. Hämmästyttävän moni halusi Kuopion torikahviloissa tulla jututtamaan.

Jonkin verran kolumnin synnyttämä keskustelu ohjautui tuohon viiteen sanaan ”some pitäisi kieltää alle 16-vuotiailta”.

Tein jälkikeskustelusta muutaman huomion. Jotkut halusivat yksinkertaisesti kieltää somen ja nuorten mielenterveysongelmien yhteyden. Joidenkin mielestä kirkko on tehnyt historiassa sitä ja tätä ja siksi sen ei tule puuttua liian vahvasti tähänkään ongelmaan.

Jotkut vetosivat siihen, ettei some ole yksin syyllinen. Vasta-argumentti ei toimi, sillä se jo myönnetään Jonathan Haidtin artikkelissa aina otsikkoa myöten (”major contributing cause”), samoin omassa kolumnissani. Some ei ole yksin syyllinen. Mutta se on kuitenkin selvästi pääsyyllinen, siis tärkein yksittäinen selittävä tekijä.

Joidenkin mielestä ikärajoitusten asettaminen ja somen kieltäminen esiteineiltä ei toimi. Aina se ei toimikaan. Mutta miksi samat ihmiset kannattavat ikärajoituksia tupakan ostamiselle, alkoholin ostamiselle, väkivaltaviihteen näyttämiselle tai ajokortin saamiselle? Itsestään selvä asia on, että ihmiselle on annettava vastuuta hänen ikänsä ja edellytystensä mukaisesti. Siksi ikärajoituksia tarvitaan aina suojelemaan lapsia ja nuoria heidän kehitystään vahingoittavilta asioilta.

Somen alaikärajan nostamisesta kuuteentoista ikävuoteen ei ollut omani, vaan sitä ehdotettiin jo Haidtin alkuperäisessä raportissa senaatille. Somea koskeva lainsäädäntö edellytti alun perin 16-vuoden ikärajaa. Amerikkalaiset lainsäätäjät taipuivat laskemaan ikärajaa alaspäin somejättien ja somea hyödyntävien mainostajien seurauksena. Ne, jotka vastustavat kieltoa, ajavat siis tiukasti ylikansallisten firmojen asiaa.

Jälkikeskustelussa kiinnitin huomiota siihen, että joidenkin aikuisten suhtautuminen ongelmaan oli hätääntynyt ja puolusteleva. Ongelma haluttiin kieltää tai vääntää vitsiksi. Mutta miten kumpikaan asenne voisi ratkaista ongelman tai tuoda siihen edes lievitystä? Koemmeko neuvottomuutta siitä, että emme tiedä, kuinka toimia uuden ilmiön edessä? Koemmeko kätkettyä syyllisyyttä siitä, että olemme luovuttaneet ja alistuneet tilanteelle? Pyrimmekö oikeuttamaa nykytilanteen, jotta meidän aikuisten ei tarvitsisi tehdä mitään?

Vaikka itsekin kulutan jonkin verran aikaani Twitterissä, jossa keskustelukulttuuri ei aina ole rakentavaa, haluaisin suojella erityisesti kasvavia lapsia ja heidän mielenterveyttään.

Olennaista on myös sisältö. Ymmärrän, että somessa on myös nuorten mielenterveyttä tukevia sisältöjä.  Kehopositiivisuuden, kiusaamisen ehkäisyn ja yhteisöllisyyden vahvistaminen ovat näistä hyviä esimerkkejä.

Toisaalta ongelmat ovat kiistattomia ja vakavia. Viraalien kohujen, kovan kielenkäytön, ulossulkemisen helppouden ja epärealistisen maailmankuvan tarjoamisen keskellä nuoren ihmisen resilienssiltä vaaditaan välillä kohtuuttomia. Miten me aikuisina lisäämme tukea itsetunnon varhaiselle kehittymiselle, pohjustamme onnistumisia somessa ja ulkomaailmassa ja osoitamme hyvää esimerkkiä rajojen asettamisen kyvylle?