Muistosanat

Piispa Jari Jolkkosen pitämät muistosanat

Kuopion piispana 1975-81 toiminut Paavo Yrjö Antero Kortekangas kuoli 21.7.2013. Hän oli syntynyt 1930 Lapinlahdella. Elämä kuitenkin vei hänet hyvin eri puolille Suomea. Hän kirjoitti ylioppilaaksi 1948 Turun lyseosta, suoritti teologian kandidaatin tutkinnon 1952 Helsingin yliopistossa ja vihittiin samana vuonna papiksi Turussa. Hän toimi seurakuntapappina Kurikassa ja Seinäjoella ja uskonnonopettajana Suonenjoella, Joensuussa ja Tampereella.

Väiteltyään teologian tohtoriksi 1965 Paavo Kortekankaan elämässä alkoi akateeminen vaihe. Hänestä tuli uuden Kirkon tutkimuskeskuksen tutkija ja myöhemmin johtaja. Vuonna 1970 hänet kutsuttiin 40-vuotiaana nykyajan kirkkohistorian ja kirkkososiologian henkilökohtaiseksi ylimääräiseksi professoriksi Helsingin yliopistoon. Kirkkososiologian oppituolin ensimmäisenä haltijana hän kuului oppiaineen kehittäjiin.

Tutkimuksissaan hän yhdisti aatehistorian ja sosiologian tutkimusmenetelmiä. Tutkimukset käsittelivät kirkon asemaa osana suomalaista yhteiskuntaa. Tätä kuvaavat tutkimusten otsikot: Kirkko ja uskonnollinen elämä teollistuvassa yhteiskunnassa, Kirkko murroksen vuosina sekä Kaupunkilaiset ja kirkko.

Joulukuun 20. päivänä 1974 presidentti Urho Kekkonen nimitti hänet opetusministeri Ulf Sundqvistin esityksestä Kuopion piispaksi. Nimitykseen liittyi dramatiikkaa, sillä Kekkonen sivuutti enimmät äänet saaneen Jukka Malmivaaran. Kaiken dramatiikan vastakohta oli kuitenkin se hiljainen ja vaatimaton tapa, jolla hän vaivihkaa ilmestyi uuden koti- ja hallintokaupunkinsa juna-asemalle varhain tammikuun 7. päivän aamuna 1975. Paavo Kortekangas kertoo siitä näin:

”Kirpeä talvipakkanen tervehti minua lähtiessäni kantamaan matkalaukkua keskemmäksi kaupunkia. Elämä oli sikäli aloitettava alusta, että piispalla ei ollut Kuopiossa asuntoa. Niinpä en tiennyt, minne suunnistaa. Tiesin toki vanhastaan, missä tuomiokapituli sijaitsee – olinhan siellä useasti käynyt ja suorittanut pastoraalitutkinnonkin aikanaan. Minnekään sisälle en voinut vielä niin varhain aamulla pyrkiä. Onneksi tuomiokapitulintalon rappukäytävä oli auki. Jätin sinne matkalaukkuni ja lähdin kävellen katselemaan uutta kotikaupunkiani. Kiersin Väinölänniemen lenkin, jonka joskus aikaisemmin olin kävellyt kunnioitetun edeltäjäni ja ystäväni Olavi Kareksen kanssa. Katselin Kuopion patsaita: Hannes Kolehmaista, Minna Canthia, J.V. Snellmania, Veljmiestä. Seisahduin tuomiokirkon kohdalla miettimään elämän merkillisyyksiä ja Jumalan johdatusta. Leikillisesti totesin, että olin kuin suuri kaimani apostoli Paavali aikanaan Ateenassa kiertelemässä ja katselemassa kaupunkilaisten pyhiä paikkoja.

Lähempänä puolta kahdeksaa uskaltauduin arasti soittamaan tuomiokapitulin vahtimestarin Viljo Karppisen ovikelloa. Sieltä tuli vielä aamupukeissaan oleva mies Savon Sanomat kädessään avaamaan ovea. Kun hän näki minut, suusta pusertuivat vain sanat: ”Hyväne aeka!” Sitten hän avasi viereisen tuomiokapitulin oven ja kehotti minua menemään sisälle. Etsin piispan työhuoneen ja asetuin työpöydän äärelle istumaan. Hetken päästä vahtimestari tuli tummaan pukuun ja valkoiseen paitaan pukeutuneena ja vasta silloin hän ojensi kätensä ja sanoi: ”Tervetuloa, piispa, hiippakuntaan!”

Paavo Kortekangas käytti usein myöhemmin tätä kokemustaan esimerkkinä hiippakunnan ihmisten lämpimästä ystävällisyydestä. Paavo Kortekankaan jälki näkyy yhä monessa asiassa. Hän oli johtamassa valmistelua, joka johti muun muassa nykyisen virsikirjan, kirkkolainsäädännön ja naispappeuden hyväksymiseen sekä siihen, että tuomiokapituli siirtyi valtion virastosta kirkon virastoksi. Ekumeenisten ja kansainvälisten tehtäviensä lisäksi johti pitkään myös kirkon ulkosuomalaistyötä ja kirkon kasvatusasiain keskuksen työtä.

Sotien jälkeen on tullut tavaksi puhua kansankirkosta ja kansankirkollisuudesta. Aina kun tuo sana lausutaan, minulle tulee mieleen juuri Paavo Kortekankaan kasvot.

Paavo Kortekangas oli kansankirkon mies. Hän sitoutui vahvasti kirkon hengelliseen elämään ja luterilaiseen oppiin Jumalan armosta Kristuksessa. Tämä tarkoitti erityisesti kahta asiaa. Ensiksi kansankirkon tulisi olla avoin kaikille, myös epävarmoille ja erehtyville. Lähtösaarnassaan 22.2.1981 hän julisti: ”Jokainen ihminen tarvitsee armollista Jumalaa. Siksi Jumalan seurakunnassa jokaisella pitäisi olla paikkansa; jokaista tulisi samalla lailla hellästi kohdella; jokaiselle julistaa anteeksiantamusta ja rauhaa. Tämä meidän kirkkomme nimenomaan julistaa Jumalan armoa, lähtee siitä liikkeelle ja siihen päätyy. Emme voi oman uskomme mukaisesti lähteä muodostamaan seurakunnasta jonkinlaista valioyksiöiden tai mallihurskaiden ihmisten joukkoa. Tänne pitäisi kelvata jokaisen.”

Toiseksi kansankirkollisuus tarkoitti, että omasta uskostaan ja elämänkäsityksestään käsin kirkon tuli osallistua aktiivisesti yhteiskunnalliseen elämään ja kulttuurin viljelyyn. Tämä tuli selvästi esiin myös hänen viimeisessä puheessaan Kuopion klubilla 25.2.1981: ”Käsitykseni piispanvirasta on, että sen tulisi olla vielä laajempi alaltaan kuin pelkästään ja puhtaasti seurakunnallisiin ja kirkollisiin asioihin keskittyvä. Piispanvirka on jollakin lailla tuommonen omnibus-virka, siis kaikille tarkoitettu virka. ” Tämän mukaisesti Paavo Kortekangas pyrki yhdessä vaimonsa Helinän kanssa avaamaan kirkolle uusia yhteyksiä yliopistoon, elinkeinoelämään ja kulttuuriin ja jatkoi näiden yhteyksien rakentamista myöhemmin Tampereella.

Lähtösaarnassaan Kuopion tuomiokirkossa Paavo Kortekangas saarnasi kylväjävertauksesta, mutta kuvaili myös tuntojaan siirtyessään Tampereelle. Hänen kantamansa risti oli sekä rakas että raskas. ”Minun ristini vaihtuu pian toiseksi. Se on samanlainen kannettava kuin ennenkin. Jos ajattelen, mitä tämä ristini on minulle tuonut, voin vain nöyrästi ja hiljaisesti kiittää. Minun on tänään myönnettävä, että en olisi uskonut tätä virkaani näin raskaaksi.”

Paavo Kortekangas halusi olla sillanrakentaja teologisen ja sosiologisen tutkimuksen välillä, seurakunnan ja työväenyhdistyksen välillä, kirkon ja yhteiskunnan välillä, mutta ennen kaikkea Jumalan ja ihmisen välillä. Tämä käy ilmi myös hänen lähtösaarnansa päätössanoista.

”Toivon, että en olisi ollut muurin pystyttäjä. Uskallan jopa pyytää Jumalalta sitä armoa, että olisin saanut olla joskus jopa sillanrakentaja Jumalan ja ihmisten välillä hyvin kuitenkin tietäen, että ainoa varsinainen sillanrakentaja on itse Jeesus Kristus ja ainoa kestävä silta on Golgatan risti. Toivon, että olisin saanut olla hyvän sanoman kylväjä hyvin kuitenkin tietäen, että ainoa kylväjä on Jumala itse ja ainoa siemen on Jumalan pyhä, iäti pysyvä sana.”

Tähän samaan taivaalliseen Kylväjään turvaamme myös nyt, kun muistamme piispa Paavo Kortekangasta, kiitämme hänen pitkästä palveluksestaan Kuopion hiippakunnan ja kirkkomme hyväksi ja rukoilemme hänelle ikuista elämää Jumalan luona taivaassa.

”Hyvä Jumala, rakasta taivaallinen isämme. Lahjoita palvelijallesi Paavo Kortekankaalle iäinen rauhasi rakkaan Poikasi Jeesuksen Kristuksen tähden. Anna ikuisen valosi loistaa hänelle. Ole hänelle armollinen ja anna iankaikkinen elämä. Uskollinen Herra ja Vapahtaja, sinä olet lunastanut hänet pyhällä ja kalliilla verelläsi. Vie hänet sisälle Jumalan kirkkauteen ja pyhiesi joukkoon nimesi tähden. Aamen.”