Puhe Martin päivän kirkkojuhlassa Kuopion tuomiokirkossa 9.11.2025

Kuluvan vuoden aikana verkkokalvollemme ovat tunkeutuneet lohduttomat tuhokuvat Gazasta ja siellä asuvien siviilien kärsimyksestä. Kaikki tiedämme sodan lähihistorian. Hamas perustelee iskuja piirittäjiä ja miehittäjiä vastaan. Israelin näkökulmasta kyse on siviilien sekaan piiloutuneiden terroristien tuhoamisesta. Kulkivatpa sympatiamme tai antipatiamme miten tahansa, tosiasia on, että molemmilla osapuolilla on käsissään viattomien verta. Molempia osapuolia hallitsevat ääripäät, jotka pyrkivät pyyhkimään toisen kansanryhmän pois. Molempien johtajat puhuvat toisesta kansasta epäinhimillistävällä tavalla, jossa suoraan tai epäsuoraan kiistetään toisen ihmisarvo.

Lähi-idän kriisin lisäksi maailmassa on monia konflikteja, joissa vastaosapuolen ihmisyys kielletään ja heistä puhutaan rottina, koirina tai käärmeinä. Ihmisyyden kieltämiseen ei tarvita aina edes konfliktia. Aasiassa ja Afrikassa on kulttuureja, joissa vammaisia, vastasyntyneitä tai mielenterveyden ongelmista kärsiviä ei hoideta. Heidän annetaan kuolla.

Tämä vie ajatukseni yhteen Raamatun kohtaan, nimittäin siihen, jossa puhutaan ihmisestä Jumalan kuvaksi luotuna. ”Tehkäämme ihminen, tehkäämme hänet kuvaksemme ja kaltaiseksemme […] Ja Jumala loi ihmisen kuvakseen, Jumalan kuvaksi hän hänet loi, mieheksi ja naiseksi hän loi heidät.” (Gen. 1:26).

Raamatun luomiskertomuksessa se merkitsee, että ihminen on luotu, ei sattuman tulos. Että ihminen on arvokas, hän heijastaa jotakin Luojansa viisaudesta ja hyvyydestä. Että tämä arvokkuus koskee molempia sukupuolia, ei vain miestä. Että jumalakuvaisuus koskee kaikkia ihmisiä, ei vain tietyn etnisen tai uskonnollisen ryhmän jäseniä.

Tämä juutalais-kristillinen Imago Dei -oppi muutti Antiikin Rooman ihmiskäsitystä ja arkielämää – käytän tietoisesti termiä ”juutalais-kristillinen” neutraalissa merkityksessä kuvaamaan niitä piirteitä, jotka yhdistävät juutalaisuutta ja kristinuskoa ja tekevät siitä omaleimaista verrattuna muihin traditioihin. Ajatus ihmisestä Jumalan kuvana aiheutti vallankumouksen Antiikin Roomassa.  Vaikutukset olivat peruuttamattomat, sillä se vaikutti myöhemmin ratkaisevasti esimerkiksi ihmisoikeuksien kehitykseen. Tämä puolesta ovat argumentoineet – toisistaan riippumatta – esimerkiksi englantilainen kirjailija Tom Holland (Dominion: How the Christian Revolution Remade the World), joka on agnostikko sekä filosofi ja lakitieteilijä Vishal Mangalwadi (The Book that Made your World, 2011), intialainen kristitty intellektuelli.

Nykyisin meidän on vaikea käsittää, kuinka väkivaltainen oli Antiikin maailma. Sotaretkien päätteeksi Rooman armeija – kuten Assyrian, Babylonian tai Persian armeijatkin – usein teloitti kylien miehet ja otti naiset ja lapset valloittajien seksiorjiksi ja orjatyövoimaksi. Näin tehtiin tietysti siksi, että osoitettiin voimaa ja ylivaltaa. Vielä tärkeämpi syy oli se, että menettely ymmärrettiin normaalina, luonnollisena. Ero saattaa kuulostaa pieneltä, mutta oli merkittävä. Sitä, että vahvat veivät, pidettiin jumalten tahtona ja maailman rakenteeseen kuuluvana lakina. Valloitettujen ei kannattanut haastaa jumalten tahtoa, vaan alistua siihen. Voittajien ei tarvinnut sääliä häviäjiä, sillä heidän tuhonsa oli kohtalon voimien seuraus. Latinankielinen tokaisu Vae victis, voi voitettuja, viittaa alun perin juuri siihen, että hävinneiden osa on alistua täydellisesti voittajien armoille.

Sotien lisäksi ihmisarvon riisuminen tuli ilmi myös rikoskäytännöissä. Esimerkiksi ristiinnaulitsemisessa tuomitut riisuttiin konkreettisesti alasti, ja roomalaiset sotilaat käyttivät heitä harjoitusmateriaalina kehittäessään kidutustekniikoita. Vanhemmat legioonalaiset käyttivät tuomittuja kouluttamistarkoituksessa opettaessaan nuoremmille väkivaltaa ja empatian puuduttamista, legioonalaisten perustaitoja.

Myöhäisantiikista peräisin olevassa roomalaisessa Codex Theodosianus -lakikokoelmassa tunnetaan kasvojen turmeleminen yhtenä rangaistuskeinona. Nenän, huulten tai korvien poistaminen oli käytössä erityisesti poliittisissa rikoksissa ja kavalluksissa. Rikollisille ja orjille taas saatettiin polttaa kasvoihin merkki, josta jokainen saattoi heidät tunnistaa. Tarkoitus oli häpäistä rikollinen pysyvästi ja estää hänen paluunsa yhteiskuntaan.

Kristinuskoon kuuluva ajatus ihmisestä Jumalan kuvaksi luotuna alkoi vähitellen haastaa Rooman ihmiskäsityksen. Esimerkiksi tapa rangaista ihmistä turmelemalla hänen kasvonsa poistettiin – sellaisen tavan katsottiin olevan ristiriidassa ihmisen jumalakuvaisuuden kanssa.

Samaan suuntaan vaikutti myös oppi inkarnaatiosta eli Jumalan syntymisestä ihmiseksi Kristuksessa. Hävinnyt ja häpäisty messias paljastui Jumalan pojaksi. Tappion rististä tuli voiton merkki. Paavalin mukaan Jeesuksen koko kertomuksessa Jumalan viisaus kätkeytyy häpeään ja hulluteen, mutta paljastuu heikoille Jumalan voimana ja viisautena. Köyhistä, orjista, heikoista tuli Jumalan silmäterä, lapsista tuli Jumalan valtakunnan kunniakansalaisia. Kirkkoisä Athanasios Alexadrialaisen sanoin: ”Jumala tuli ihmiseksi, jotta ihminen voisi jumalallistua” (Ἐγένετο γὰρ ἄνθρωπος, ἵνα ἡμεῖς θεοποιηθῶμεν). Kreikan sana theopoiesis ei tarkoita ihmisen muuttumista ontologisesti Jumalaksi, vaan sitä, että ihminen ”tulee osalliseksi jumalallisesta luonnosta”, kuten 2. Pietarin kirjeessä muotoillaan (1:4).

Nämä opit, siis Vanhan testamentin oppi ihmisestä Jumalan kuvaksi luotuna ja Uuden testamentin oppi inkarnaatiosta, aiheuttivat vähitellen vallankumouksen Antiikin Roomassa. Muutos ei tapahtunut heti, vaan pitkässä prosessissa. Se ulottuu aina meidän aikaamme asti.

Imago Dei -oppi loi pohjan kehittyvälle puheelle ihmisarvosta ja siihen perustuvista ihmisoikeuksista, jotka ovat – ainakin teismin näkökulmasta – olemassa objektiivisesti, siis ideologisista mieltymyksistä ja poliittisista suhdanteista, jopa lainsäädännöstä riippumatta. Tätä ajattelua kehittivät keskiajan filosofit, reformaation teologit ja myöhemmin valitusajattelijat 1700-luvulta eteenpäin. Joidenkin sekularistien mukaan valistusajattelijat saivat ajatuksen kaikille yhteisestä ihmisarvosta antiikin filosofeilta. Sellaista on antiikin filosofeilta kuitenkin vaikea löytää. Esimerkiksi Aristoteles katsoo Politiikka-teoksen 7. luvussa päinvastoin, että lapsella, naisella ja orjalla ei ole sielua samassa merkityksessä kuin vapaalla miehellä. Valistusfilosofeille oli tutumpi Raamatun puhe ihmisestä Jumalan kuvaksi luotuna. Se taas oli antiikin Roomassa jotakin kokonaan uutta.

Imago Dei -opin yhtenä hedelmänä voidaan nähdä YK:n ihmisoikeuksien julistus ja siihen perustuvat ihmisoikeussopimukset, vaikka ideoiden kehitys ei aivan suoraviivaista olekaan. Kuvaavaa on, että 1900-luvun tuhoisimmat ideologiat, kansallissosialismi ja kommunismi, rakentuivat unelmalle jumalattomasta maailmasta. Molemmat kokivat häiritseväksi ajatuksen ihmisestä Jumalan kuvaksi luotuna olentona ja siihen perustuvasta ihmisarvosta. Sekulaari humanisti taas voi kyllä kannattaa ihmisoikeuksia, mutta hän kieltää niiden metafyysisen perustan, kaikkivaltiaan Jumalan, ne voidaan myös kumota poliittisilla äänestyspäätöksillä.

Selvää on, että myöskään kristityt tai juutalaiset vallanpitäjät eivät ole aina toimineet johdonmukaisesti eivätkä kunnioittaneet oppia ihmisestä Jumalan kuvaksi luotuna. Kipeä esimerkki tästä on vaikkapa Venäjän hyökkäyssota tai Israelin hallitukseen kuuluvien ministereiden sanat ja teot palestiinalaisia siviilejä kohtaan Gazassa ja Länsirannalla. Säilyttääksemme realistisen ihmiskäsityksen on tärkeää, että säilytämme luomiskertomuksen rinnalla myös Raamatun kertomuksen ihmisen langenneisuudesta. Ihmisoikeudet voidaan kieltää – ja toisaalta niitä voidaan käyttää myös väärin oikeuttamaan esimerkiksi eri vakaumusten vaientamista tai legitiimin sananvapauden kaventamista.

Lankeemustenkin keskellä oppi ihmisestä Jumalan kuvaksi luotuna kuitenkin pysyy.

Heinäkuussa 2025 tuhat juutalaista rabbia vetosi Israelin pääministeriin ja hallitukseen juutalaisen uskon ja moraalisten periaatteiden pohjalta.  He kirjoittavat näin:

”Elämän pyhyyden nimissä, Tooran keskeisten arvojen mukaisesti – että jokainen ihminen on luotu Jumalan kuvaksi, että meitä on käsketty kohtelemaan jokaista ihmistä oikeudenmukaisesti, ja että meidän tulee aina, kun mahdollista, osoittaa armoa ja myötätuntoa […] me vaadimme

Kaikkien viattomien ihmishenkien kunnioittamista;

Nälänhädän käytön ja sillä uhkaamisen välitöntä lopettamista sodankäynnin välineenä;

Laajan humanitaarisen avun sallimista kansainvälisen valvonnan alaisuudessa, samalla varmistaen, ettei Hamas pääse kontrolloimaan tai väärinkäyttämään apua;

Kaikkien panttivankien kotiuttamista ja taistelujen lopettamista kiireellisesti kaikilla mahdollisilla keinoilla;

Lain ja järjestyksen voimien käyttöä siirtokuntaväkivallan lopettamiseksi Länsirannalla, sekä niiden siirtokuntalaisten tutkimista ja syyttämistä, jotka häiritsevät tai pahoinpitelevät palestiinalaisia.

 

Tämä osoittaa, että oppi ihmisestä Jumalan kuvaksi luotuna koskee kaikkia. Se ei poistu selittelemällä, äänestämällä, hallituksia vaihtamalla eikä lakeja muuttamalla. Se on voimassa aina ja kaikkialla.

Rakkaat ystävät! Meidän on jaksettava aina uudelleen tutkia sitä, jakamaton ihmisarvo tarkoittaa, mihin se perustuu ja miten se johtaa meidät osoittamaan inhimillisyyttä, hyvyyttä, myötätuntoa ja lähimmäisenrakkautta kaikille ihmisille. Siis aivan kaikille ihmisille.

******

Ihmisarvoa voidaan puolustaa politiikan ja teologian keinoin, mutta myös taiteen ja kirjallisuuden kautta.

Kuopiolaistaustainen kirjailija Sirpa Kähkösen tuotannossa ihmisarvo ei ole vain abstrakti periaate. Se elää jokaisessa hahmossa ja heidän arkisessa kamppailussaan. Ja heidän hiljaisessa toivossaan. Kähkönen on kirjoittanut erityisesti naisten, lasten, vanhusten ja siviilien kohtaloista – niistä, jotka usein jäävät suurten kertomusten varjoon.

Kähkösen romaaneissa ihmisarvo ei katoa, vaikka hän kuvaa rankkoja ylisukupolvisia traumoja. Eikä se peity mielivaltaisen, väkivaltaisen, armottoman tai emotionaalisesti tuhoavan elämän alle.  Päinvastoin, tällaisissa arjen kamppailuissa kaikki vaietut ja hiljaiset ihmiset saavat äänen. Ja ihmisarvon.

Kähkösen tuotannossa hauraus ei ole heikkoutta, vaan siihen kätkeytyy viisaus ja voima. Se muistuttaa, että jokainen ihminen on arvokas. Näin kirjallisuus voi olla myötätunnon teko, joka ohjaa meitä näkemään pienessä suurta.

Kaikesta tästä kiitollisena Luterilaisen Kulttuurin Säätiö on päättänyt myöntää vuoden 2025 tunnustuspalkinnon kirjalilja Sirpa Kähköselle. Sen merkkinä hänelle annetaan rahapalkinto, kunniakirja ja Lutherin mustepullo.