Piispa Jari Jolkkosen puhe hiippakunnan spiritualiteetti-seminaarissa 8.4.2014

Protestanttinen etä-Jumala ja maallistuminen

Hengellisen elämän vahvistaminen on Kuopion hiippakunnan uuden toimintalinjauksen mukaan hiippakunnan kolmen viranomaisen, piispan, tuomiokapitulin ja hiippakuntavaltuuston, ensimmäinen ja tärkein painopiste. Siksi olemme tänään asian ytimessä. Tänään toivon teiltä kaikilta tukea ja uusia ajatuksia siitä, miten voimme sen yhdessä tehdä – sielujen pelastamiseksi ja Kristuksen kirkon rakentamiseksi.

Protestanttinen spiritualiteetti voidaan symbolisesti tiivistää kahteen esineeseen, Raamattuun ja saarnastuoliin. Ajatuksena on ollut, että Jumalasta voidaan saada tietoa yksin Raamatun ja siihen perustuvan julistuksen välityksellä. Samalla useissa protestantismin muodoissa on torjuttu ajatus siitä, että Jumala voisi olla läsnä aineellisessa todellisuudessa. Jumalan ja maailman olemisen välillä on jyrkkä ero. Jos Jumalaa ei voida enää kokea välittömästi kokemuksessa, sakramenteissa, luonnossa ja kulttuurissa, herää kysymys, missä sitten. Emmekö voisi järjestää elämäämme ottamatta huomioon sellaisen Jumalan, joka on poissa tai ainakin kaukana?

Professori Alister McGrath, itsekin anglikaani ja yhden sortin protestantti, esittää hätkähdyttävän (mutta ei mitenkään uuden) teorian, jonka mukaan protestanttisten kirkkojen korostus Jumalan ja maailman välisestä ontologisesta kuilusta on vahvistanut Euroopassa sekularisaatiota. Protestanttisesta etä-Jumalasta on ollut vain kukonaskel epäuskoon.

”Protestanttisen kristinuskon nousu johti näin ihmiset uskomaan poissaolevaan, yksinomaan välillisesti tunnettavaan Jumalaan, jonka tunteminenkin painottui tietämisen puolelle. Protestanttisille kirkoille, varsinkin Calvinia ja Zwingliä seuraaville reformoiduille kirkoille ja niiden henkisille perillisille, ei ole olemassa pyhää paikkaa tai aikaa eikä muuta mahdollisuutta kokea yhteyttä pyhään kuin se, mikä on välitetty epäsuorasti Raamatussa ja sen julkisessa julistuksessa. […] Lopputulos on ollut arvattavissa. Se on välistämätön. Jumala on tullut poissaolevaksi maailmassa. […] Protestanttiset valtakirkot edustivat etä-Jumalaa, jolla ei ollut enää sijaa luonnontapahtumissa, kulttuurissa eikä ihmiskokemuksissa. Ajattelusta, jossa Jumala on jättänyt maailman oman onnensa nojaan ja jossa hän on vain epäsuorasti kohdattava ja poissaolevaksi ilmoittautunut, on vain lyhyt käsitteellinen matka Jumalaan, jota ei olekaan.” (Ateismin lyhyt historia, s. 223).

Teesin mukaan Jumala-käsityksen kapeutuminen ja spiritualiteetin köyhtyminen ovat siis yksi syy sekä ideologisen ateismin että uskonnollisen välinpitämättömyyden leviämiseen. McGrathin mukaan myös protestanttinen kuvapelko, ikonofobia, on köyhdyttänyt uskonnollista mielikuvitusta ja siten raivannut tietä maallistumiselle.

Eräät tilastot näyttävät tukevan McGrathin teesiä. Kalvinismin sydänmaat, Hollanti ja Belgia, ovat jo pitkään olleet maailman maallistuneimpia maita. Myös Sveitsin ja Skotlannin reformoitujen kirkkojen jäsenmäärä on romahtanut viime vuosina.

Luterilaisuus puolusti Raamatun arvovaltaa ja sanan julistuksen merkitystä. Julistaako siis luterilaisuuskin McGrathin kuvaamaa etä-Jumalaa ja teologista rationalismia?

 

”Jumalan käskemiä tekoja” – Luterilaisen reformaation korostuksia

Kansanomaisissa julkaisuissa esitetään usein, että luterilaisuus mullisti keskiajan spiritualiteetin ja hylkäsi kaiken vanhana pidetyn. Katolinen olisi ollut väärän ja vaarallisen synonyymi. Toisen näkemyksen mukaan luterilaisuus olisi typistänyt ja kapeuttanut spiritualiteetin ja valjastanut sen palvelemaan ahtaasti vain pedagogisia tarkoituksia.

Molemmat näkemykset ovat yksipuolisia, eivätkä anna oikeaa kuvaa 1500-luvun tilanteesta – myöhempi kehitys on asia erikseen. Tutkimuksessa Lutherin jumalanpalveluksen teologiaa ja myös hänen toteuttamiaan jumalanpalvelusuudistuksia kuvataan yleisesti sanalla ”konservatiivinen”, siis säilyttävä. Yksi esimerkki tästä on se, että Luther peruutti henkilökohtaisesti ensimmäisen ”luterilaisen” jumalanpalvelusuudistuksen, kun hän maaliskuun 6. päivänä 1522 palasi piilopaikastaan Wartburgin linnasta takaisin Wittenbergiin ja kahdeksassa Invocavit-viikon saarnassaan peruutti Adreas Karlstadtin kehittämät uudistukset.

Luterilainen spiritualiteetti liittyy siis kirkon yhteiseen ja ”terveeseen” traditioon.

Ajatellaanpa julkista jumalanpalveluselämää. Lutherin ensimmäinen jumalanpalvelusuudistus koski hetkirukouksia. Keväällä 1523 hän julkaisi kirjoitelman Von ordenung gottis diests ynn der gemeine, jossa hän sanoi, että reformaation tarkoituksena ei ole kumota jumalanpalvelusta tai saarnavirkaa, vaan korottaa ne entiseen arvoonsa. Tässä kirjoituksessa uudistettiin latinakoululaisten, ylioppilaiden ja papiston päivittäinen rukouselämä perinteisten matutina- ja vesper –hetkien varaan. Opiskelijoiden ja papiston tuli joka aamu neljän-viiden aikaan ja joka ilta viiden-kuuden aikaan kokoontua hetkirukoukseen. Lutherin mielestä tunti molempia varten oli riittävä, sillä ”sieluja ei saa uuvuttaa, jotta ne eivät tulisi väsyneiksi ja haluttomiksi, kuten luostareissa ja sääntökunnissa.” Suurin muutos oli se, että toimituksen alkoivat puolituntia kestävällä sanaosalla, jossa luettiin tai laulettiin Raamattua ja pidettiin saarna. Tämän jälkeen toimitus jatkoi hyvin perinteisellä hetkipalveluksen rukousosalla: psalmi, seurakunnan responsorio, kollehta, Isä meidän ja vuoroylistys (Benedicamus).

Myöhemmin 1523 ilmestynyt latinalainen ja 1526 ilmestynyt saksankielinen messujärjestys olivat molemmat hyvin perinteisiä. Suurin muutos koski sitä, että ehtoollista edeltävä eukaristinen rukous oli lähes kokonaan poistettu. Lutherin mielestä roomalainen messun kaanon rukouksessa ”kaikki haisee uhrilta”. Kritiikki on oikeutettu, mutta Lutherin ratkaisu oli silti huono: olisi parempi, että hän olisi tuonut tilalle mielestään paremman ja ”evankelisemman” ehtoollisrukouksen.

Luterilaisuuden tunnuspiirteinä pidetyt korostukset, kuten kansankielisyys, saarnan arvostus ja virsilaulun vahva asema eivät millään tavoin olleet luterilaisuuden keksintöä. Ne kaikki poimittiin olemassa olevasta lännen kirkon traditiosta. Ei siis ihme, että roomalais-katolinen kirkko toteutti nämä ”luterilaiset” periaatteet omassa messu-uudistuksessaan Vatikaanin toisen kirkolliskokouksen seurauksena. Muuan katolisen liturgikon mukaan konsiilin messu-uudistuksen tärkein taustahenkilö oli Martti Luther.

Edelliset uudistukset koskivat yhteistä jumalanpalveluselämää. Katekismuksista löytyy arkisempi kaikelle kansalle tarkoitettu versio. Tunnettua on, että Luther liitti Katekismuksiinsa lyhyet, yksinkertaiset aamu- ja iltarukoukset. Niissäkään ei ollut mitään vallankumouksellista, päinvastoin ne rakentuivat perinteen varaan: tee ristinmerkki, lausu ”Isän Jumalan ja Pojan ja Pyhän Hengen haltuun” ja lue polvillasi tai seisoen uskontunnustus ja Isä meidän. Tähän yksinkertaiseen tapaan hän liitti lyhyet aamu- ja iltarukoukset. Aamurukouksen ohje päättyy kehotukseen ”mene iloisin mielin töihisi” ja iltarukous kehotukseen ”sitten nopeasti ja iloisin mielin levolle”. – Ilon kehotus kuuluu muuten myös meikäläisen messun päätössanoihin ”palvelkaa Herraa iloiten”.

Mikä selittää reformaattoreiden tekemiä uudistuksia, poistoja ja lisäyksiä? Millä perusteella pyrittiin erottelemaan olennaiset toisarvoisista ja oikeat vääristä?

Luterilaiset pyrkivät sekä karsimaan ”omatekoisia” spiritualiteetin muotoja että keskittymään ”Jumalan käskemiin tekoihin”. Keskeiseksi vastinpariksi tuli jako 1) ”omatekoisiin” uskonnonharjoituksen tapoihin, joilla pyritään ansaitsemaan vanhurskaus ja ”Jumalan käskemiin” tekoihin, joita tehdään siksi, että ne ovat Jumalan tahto ja miellyttävät häntä.

Omatekoisina ja omavanhurskautta tavoittelevina pidettiin esimerkiksi pyhäinjäännösten keräämistä, munkkilupauksia, aneiden ostamista, votiivimessuja (jonkin asian tai ihmisen puolesta toimitettu messu, jonka seurakuntalainen tilasi papilta korvausta vastaan), pappien itselleen toimittamia yksityismessuja, pyhiinvaelluksia, eräitä paastoon liittyviä ruoka-säädöksiä ja useita kirkkovuoden pyhiä, kuten Corpus Christi –juhla ja Marian taivaaseen ottaminen. Katsottiin, että näiltä puuttuu uskonnollisena tekona Jumalan erityinen käsky tai asetus.

Pelkkä paljaaksihakkuu ei tietenkään riittänyt. Haluttiin myös tukea oikeana pidettyä hengellistä elämää. Olennaista oli keskittyä sekä hengellisen elämän että yhteiskunnallisten velvollisuuksien harjoittamisessa sellaisiin asioihin, joiden voitiin katsoa olevan suoraan tai välillisesti ”Jumalan käskemiä”.

Tällaisia olivat kiistattomasti esimerkiksi kaste, sunnuntai, ehtoollisen vietto sekä siihen liittyneenä yhteinen rukous, raamatunlukeminen ja selittäminen ja erilaiset kirkkolaulun muodot (sekä messun ordinarium -osat että yhteinen virsilaulu). Valtaosa messun ”kaunistamiseen” liittyvistä osista hyväksyttiin. Tällaisia olivat esimerkiksi liturgiset vaatteet ja eleet, kynttilät, kirkkotaide ja jopa suitsutus. Ne olivat kyllä ”traditio humana”, mutta eivät ”traditio corrupta”.

Tosiasia on kuitenkin se, että karsiminen on myöhemmin johtanut köyhtymiseen. Karsimisen innossa ja ahtaan tunnustuskuntaisuuden vimmassa monia lapsia on heitetty pesuveden mukana. Tyypillinen esimerkki on vaikkapa ristinmerkki: Luther kehottaa Vähässä Katekismuksessa päivän ensimmäisenä ja viimeisenä tekona jokaista ihmistä ”siunaamaan itsensä ristinmerkillä”. Myöhemmissä suomalaisissa käännöksissä tämä käännettiin tahallaan väärin ”käsien ristimiseksi” – ristinmerkin tekeminen kun oli katolista hapatusta.

Totta on myös se, että myöhemmin valistuksen aikana jumalanpalvelus ja hengellinen elämä alistettiin hyötyajattelulle. Se yritti olla apologeettinen ratkaisu: kun valistunut sivistyneistö alkoi kysellä, onko uskonto järkevää, onko rukouksesta mitä hyötyä, pyrittiin jumalanpalveluskin alistamaan näille ihanteille. Tästä tyypillisenä esimerkkinä on Venäjän luterilaisia seurakuntia varten julkaistu baltiansaksalainen kirkkokäsikirja vuodelta 1805. Sen esipuheessa todetaan: ”Protestanttisella kirkolla ei ole mitään muuta tarkoitusta kuin auttaa jäseniään saavuttamaan inhimillisyyden täysi ja korkein päämäärä, nimittäin siveellisyys ja tyytyväisyys, ottaen aina huomioon seurakuntien uskonnolliset ja siveelliset olot.” Edelleen saarnan tulee ”opettaa, mitä ihmisen on siveellisenä olentona kaikissa olosuhteissa tehtävä ja jätettävä tekemättä”. Saarnastuolista ei saa julistaa mitään, ”mikä ei ole sisällöltään eikä muodoltaan moraalisesti arvokasta”. Ehtoollisen tarkoitus on ”Jeesuksen Kristuksen kunnioittava ja kiitollinen muistaminen … ja hänen uskontonsa hyvien tekojen omaksuminen.”

Silmiin pistävää on, ettei jumalanpalveluksen, saarnan tai ehtoollisen kohdalla puhuta sanakaan elävän Jumalan läsnäolosta. Varsin toisenlaiselle käsitykselle perustuu nykyinen kirkkokäsikirjamme, josta Jumalanpalveluksen opas lausuu:

”Luterilainen jumalanpalvelus on sakramentaalinen. Jokainen jumalanpalvelus on Jumalan pelastavan läsnäolon juhla. Sen voima ei perustu seurakunnan kokoon tai työntekijöiden laatuun, vaan Jeesuksen lupaukseen. Missä kaksi tai kolme on koolla hänen nimessään, siellä hän itse on heidän keskellään (Matt. 18:20).”

Jumalanpalveluksessa me voimme päästää kosketuksiin pyhän kanssa ja päästä osalliseksi elävän Jumalan armosta ja rakkaudesta.

Luterilaisen spiritualiteetin tunnuspiirteitä tänään

Nykyajan ihmisille hengellisen elämän harjoittamisen muodot voivat olla epäselviä. Jos joku kysyy, miten uskoa harjoitetaan, mitä vastaisimme?

Saksalaisessa viikkolehdessä muuan kolumnisti kirjoitti, että katolisessa kirkossa vastaus olisi melko yksinkertainen: käy messussa, ripittäydy laskiaisena ja paastoa pitkäperjantaina. Silloin olet hyvä katolilainen kristitty.

Mitä vastaisimme? Kiusauksena on sanoa, että jokainen saa itse päättää. Tällainen vapaus voi olla muodikasta, mutta jättää ihmisen yksin ja kristillisen elämän hahmottomaksi. Perinteisestä luterilaisesta näkökulmasta voisi ehkä sanoa, että käy jumalanpalveluksessa, lue iltarukous ja hoida tunnollisesti tehtäväsi perheessä ja työssä. Silloin olet hyvä luterilainen kristitty.

Luterilaisessa perinteessä hengellinen elämä on vanhastaan jaettu yhteiseen ja yksityiseen. Yhteiseen kuuluu jumalanpalvelus, yksityisellä taas oman elämän arjessa tapahtuva rukous. Tietenkin jaottelu on liukuva. Esimerkiksi herätysliikkeille rakas kotiseura-perinne asettuu näiden väliin.

Piispainkokouksen hyväksymä Jumalanpalveluksen opas kiteyttää luterilaisen jumalanpalveluksen tunnusmerkkejä seuraavasti:

”Suomen evankelis-luterilaisen kirkon jumalanpalvelus ankkuroituu Raamattuun, vanhan kirkon traditioon ja luterilaiseen tunnustukseen. Ehtoollisen sakramentin vietto, Raamatun lukeminen, saarnan arvostus, yhteinen rukous, liturgisen perinteen arvostaminen sekä rikas virsilaulu ja musiikin vahva asema muodostavat ne piirteet, joista oma luterilainen jumalanpalveluksemme tunnistetaan. Jumalanpalveluksen uudistamisessa on kysymys tämän tradition elävästä ja ajankohtaisesta tulkinnasta nykyaikana.”

Meillä on siis vahva, sakramentaalinen käsitys jumalanpalveluksesta, meillä on myös teologisesti rikas ja käytännön näkökulmasta monipuolinen kirkkokäsikirja. Toisaalta on totta, että jumalanpalvelukseen osallistutaan meillä laimeasti. Vika ei ole käsikirjassa, vaan kyse on pitkästä perinteestä ja yleiseurooppalaisesta kehityksestä.

Iloita voi siitä, että ainakin tutkimusten mukaan suomalaiset rukoilevat melko ahkerasti sienimetsässä ja saunanlauteilla. Uusimmat tiedot kuitenkin viittaavat siihen, että tässäkin koetaan arkuutta ja epämääräisyyttä. Kuuluuko rukoilla säännöllisesti? Miten se tapahtuu?

Kardinaali Walter Kasper pohtii kirjassaan Katholische Kirche – Wesen, Wirklichkeit, Sendung (2011) uutta evankeliointia kirkon haasteena. Katolisessa kirkossa ”ensimmäinen evankeliointi” tarkoittaa evankeliumin viemistä niille, jotka eivät sitä aiemmin ole kuulleet, ”uusi evankelionti” taas evankeliumin viemistä uskosta vieraantuneille kirkon jäsenille erityisesti Euroopan ja Pohjois-Amerikan kaltaisilla postkristillisillä alueilla.

Kardinaali Kasperin mukaan kyse ei ole mistään muusta kuin Jeesuksen Kristuksen evankeliumin tuomisesta uuteen tilanteeseen uudella tavalla. Kyse ei ole mistään pika-aktiosta vaan pitkästä ja työläästä kypsymistä, uudelleen ajattelun ja kääntymisen prosessista, jonka keskuksena on evankeliumi itse. Pohjana on siis Jumalan ja ihmisen välinen yhteys, Jumalan Hengen asuminen meissä, viime kädessä patristinen oppi ihmisen jumalallistumisesta, teologisesti sanottuna kommuunio ja partisipaatio ihmisen ja Jumalan välillä. Kovasti kuulostaa siis samankaltaiselta kuin suomalaisen Luther-tutkimuksen korostus uskossa läsnä olevasta Kristuksesta.

Kasper korostaa, että ytimeltään on kyse pääsiäistapahtumasta, siitä, että meissä vanha kuolee ja uusi pääsee esille. Tässä mielessä olemme vielä alussa. Hän tähdentää: ”Uusi evankelioiminen edellyttää itse-evankeliointia. Sokeat eivät voi taluttaa sokeita (Mt. 15:14).”

Ensin tulee puhua Jumalalalle, jotta voisi puhua Jumalasta. Rukous coram Deo on ensin, vasta sitten tulee julistus coram hominibus. On tunnustettava oma tila, kirkon tila ja länsimaisen kulttuurin tila, jotta voi antaa uskottavan todistuksen sekulaarissa ja postkristillisessä yhteiskunnassa.

Uudessa evankelioinnissa ei ole Kasperin mukaan kyse mistään uusista pastoraalisista ohjelmista vaan olennaiseen keskittymisestä luovasti ja uudella intensiteetillä. Tulevaisuuden kirkkoa rakennetaan hänen mukaansa perustehtävien eli martyrian, todistuksen ja leiturgian, jumalanpalveluselämän sekä diakonian, palvelun pohjalta.

Ihmiset tarvitsevat evankeliumin rukiista leipää, jota välitetään tuoreesti, teologisesti ja eksegeettisesti perustellusti, elämänläheisesti ja kiinnostavasti. Kristilliseen kasvatukseen ja kaikki ikävaiheet käsittävään katekumenaattiin tulee panostaa.

Vatikaanin II kirkolliskokouksen korostama ”täysi ja tietoinen osallistuminen liturgiaan” merkitsee ensisijaisesti sitä, että pyrimme osallistumaan sisäisesti liturgiaan kunnioituksen ja rukouksen hengessä ja vasta toissijaisesti sitä, että jaamme eri tehtäviä seurakuntalaisille. Kun liturgia puhuttelee koko ihmistä, kun sitä vietetään rikkaasti kaikkia taiteiden mukanaan tuomia mahdollisuuksia hyödyntäen, ei tarvita alituisia uutuuksia, vaan liturgia kiehtoo sellaisenaan ja puhuttelee toiseudellaan. Samasta asiasta puhui Amerikan luterilainen piispa Rimbo Papiston päivillä syksyllä 2012. Hänenkin mukaan on oltava uskollinen perusmessulle ja toimitettava se rikkaasti, silloin ei tarvita väen lisäämiseksi keinotekoisia tehosteita, jotka eivät lopulta ole osoittautuneet kestäviksi in the long run.

Jeesuksen seuraaminen ja toisia varten oleminen ilmenee kirkossa diakoniana. Tämä merkitsee pyyteetöntä rakastamista, jolla voi olla myös evankelioiva merkitys, vaikka diakoniaa ei saakaan alistaa käännyttämisen välineeksi. Ensisijaista on henkilökohtainen kääntymys, vasta sitten rakenteelliset toimenpiteet. Diakonia koskettaa myös omaa elämäntyyliä, ei vähiten pappeja.  Kasperin mukaan yksinkertainen elämä evankeliumin mukaan Franciscus Assisilaisen esimerkkiä seuraten on nykyajan köyhyyden keskellä jälleen välttämätön todistus. Uusi evankelioiminen edellyttää Kasperin mukaan siis ”itse-evankeliointia”. Kasperin virittämänä voimme tehdä itsellemme seuraavia kysymyksiä:

  • uskonko siihen, mistä messuan? Tulenko sunnuntai sunnuntain jälkeen töihin vai pyhän ääreen?
  • Jättääkö suomalainen luterilainen messu osallistujan pään tasolle? Tavoittaako se ruumiin, tunteet ja kaikki aistit? Senkö takia kävijämäärät laskevat, ja uususkonnot vetävät puoleensa? Jos kädet nousevat, sanommeko ”pois tuollainen karismaattisuus”? Jos pää kumartuu, sanommeko ”pois tuollainen katolilaisuus”?
  • Mystiikka perustuu nimenomaan siihen, että Jumalan läsnäolo voidaan tunnistaa meidän keskellämme. Olemmeko ottaneet vakavasti perinteiseen luterilaisuuteenkin kuuluneen mystiikan? Miksi mietiskelyn ja mystiikan etsiminen näyttää kanavoituvan kirkon ulkopuolelle?
  • Syökö yleinen kiire jopa jumalanpalvelusta – siihen valmistautumista, sinne lähtemistä, siellä täydesti läsnäoloa? Minne meillä, kirkon työntekijöillä, on kiire, ellei seurakunnan työn ytimeen, ja Kristuksen luo, viikko toisensa jälkeen?
  • Onko ”jumalanpalvelus on seurakuntaelämän keskus” totta paperilla in nomine vai myös todellisuudessa, in nomine et in re? Missä se keskus sitten on, jos se ei enää ole jumalanpalvelus?

 

Spiritualiteetin uudistaminen lähtee kirkon työntekijöistä ja jäsenistä

Viime aikoina myös Suomessa on keskusteltu paljon kirkon työntekijöiden hengellisestä elämästä. Kirkolliskokouksessa tehtiin aloite siitä, että jokaiselle työntekijälle annettaisiin velvollisuus osallistua säännöllisesti jumalanpalvelukseen liittyvään täydennyskoulutukseen. Aloitteen aihe oli tärkeä, mutta keino ongelmallinen eikä oikein sopinut lakia säätävälle kirkolliskokoukselle. Siksi aloite lähetettiin piispainkokoukselle.

Aloitteen johdosta piispainkokous lisäsi päivitettyyn Jumalanpalveluksen oppaaseen uuden luvun, joka käsitteli kirkon alalle opiskelevien ja kirkon työntekijöiden hengellisen elämän vahvistamista. Siinä piispainkokous toteaa:

”Jumalanpalveluksen uudistuminen edellyttää kirkon työntekijöiden uudistumista. Vaikka liturgisen elämän järjestäminen on seurakunnan yhteinen asia, työntekijöiden panos vaikuttaa ratkaisevasti siihen, miten jumalanpalvelus käytännössä hoidetaan ja millaiseksi sen asema muodostuu seurakunnassa. Jumalanpalvelus voi olla elävä vain siellä, missä kirkon työntekijöiden oma hengellinen elämä on kiinnittynyt Jumalan sanaan, pyhiin sakramentteihin ja yhteiseen rukoukseen. Kun työntekijä saa itse voimaa jumalanpalveluksesta, siitä voi tulla voimanlähde myös muille. Jos yhteys jumalanpalvelukseen katoaa, työn merkitys uhkaa hämärtyä. Rikas ja monipuolinen jumalanpalveluselämä tarvitsee kaikkien työntekijöiden ja luottamushenkilöiden omistautumista.”

Olemme siis tänään asian ytimessä, kun etsimme hengellistä matkakumppanuutta ja pyrimme tukemaan toisiamme ja hiippakuntaamme hengellisen elämän hoitamisessa. Tähän pyydän teidän kaikkien tukea ja apua.

Lopuksi rohkenen esittää muutamia teesejä hengellisen elämän vahvistamiseksi. Luterilainen eksegeetti ja liturgikko Gordon W. Lathrop promovoitiin tohtoriksi Helsingin yliopistossa muutama vuosi sitten. Kun tinkasimme häneltä hengellisen elämän uudistamisen ohjelmaa, hän totesi pitkään harkittuaan: ”Make the signs strong.” Tässä merkki ei tarkoita liikennenmerkkiä, vaan elävän Jumalan läsnäolon merkkiä tässä maailmassa, meidän keskellämme. Merkkejä ei tarvitse olla paljon, kunhan ne ovat vahvoja eli merkityksellisiä. Tällaisia ovat:

–          pyhäpäivä, sunnuntai

–          alttari ja yhteinen kokoontuminen sen eteen

–          evankeliumikirjan avaaminen ja Raamatun lukeminen

–          pään kumartuminen yhteiseen rukoukseen

–          ehtoollisen leipä ja viini

–          ristinmerkin tekeminen

–          kasteen vesi