Puhe Martinpäivän kirkkojuhlassa 13.11.2022

Tänään on taas se aika vuodesta, jolloin vietämme Kuopion tuomiokirkossa Martinpäivän kirkkojuhlaa. Ajankohdalle on kaksi erityistä syytä. Martti Luther naulasi 95 teesiä pyhäinpäivän aattona, ja sen johdosta meillä vietetään yhä uskonpuhdistuksen eli reformaation muistopäivää loka-marraskuun vaihteessa. Toinen syy on Martinpäivä, jota vietetään maailmalla 10. tai 11. marraskuuta 300-luvulla eläneen pyhimyksen Martinus Toursilaisen muistopäivänä. Hän oli unkarissa syntynyt roomalainen sotilas, joka kääntyi kristityksi ja josta tuli köyhien auttaja ja Toursin piispa.

Tässä juhlassa haluan pohtia kanssanne kiitollisuuden merkitystä ihmisen hyvinvoinnille ja luterilaista reformaatiota kiitollisuuden kulttuurin ylläpitäjänä. Se liittyy myös tunnustuspalkintoon, kuten myöhemmin käy ilmi.

Kun taiteilija Vesa-Matti Loiri toimitti kuolinvuoteeltaan managerinsa kautta viimeisen viestinsä julkisuuteen elokuussa 2022, olisi luullut, että viestissä puhutaan kivusta, surusta ja luopumisen tuskasta. Eihän ole epäilystäkään, että niiden keskellä kahden syövän runtelema taiteilija oli jo pitkään elänyt. Mutta kipujen sijasta viestissä puhutaan kiitollisuudesta näin: ”Loiri koki kiitollisena eläneensä eriskummallisen ja täyden elämän.” Lisäksi viestissä lähetetään terveisiä: ”Kuolinvuoteeltaan Vesa-Matti Loiri halusi kiittää vielä kaikkia läheisiä, ystäviä ja työtovereita sekä erityisesti koko Suomen kansaa kaikesta kokemastaan.”

Miten on mahdollista, että kuolinvuoteelta ja kipujen keskeltä voi nousta kiitos. Mistä kiitollisuudessa on kyse?

Kiinnostuin itse pari vuotta sitten siitä, mitä uusin tutkimus sanoo kiitollisuuden merkityksestä. Tästä alkoi silmiä avaava tutkimusmatka.

Ensinnäkin uusimman psykologisen tutkimuksen mukaan kiitollisuudella on hämmästyttävä voima ja vaikutus ihmisen kokonaisvaltaiseen hyvinvointiin, siis fyysiseen, psyykkiseen ja sosiaaliseen hyvinvointiin sekä moraaliseen kehitykseen.

Tällä on myös teologisia ulottuvuuksia, sillä kiitollisuus on aivan erityisesti kotonaan kristinuskossa, sen hengellisessä elämässä, liturgisessa kielessä, kosmisessa maailmankuvassa ja arkisessa elämänmuodossa.

Näistä teeseistä voi tehdä useita soveltavia johtopäätöksiä, ja yksi jatkokysymyksistä voi olla esimerkiksi tämä: voisiko kristillisen uskon vastaus ympäristökriisiin olla ilmastoahdistuksen sijasta kiitollisuus luomakunnasta?

Ensin on pohdittava, mitä moderni psykologinen tutkimus sanoo kiitollisuudesta. Matkakumppanina tällä matkalla käytän amerikkalaisen psykologin Robert A. Emmonsin tutkimuksia.[1] Hän on tämän hetken johtava kiitollisuuden tutkija maailmassa.

Kiitollisuus syntyy ulkopuolelta ja ilmaiseksi saadusta lahjasta

Kiitollisuutta ei ole helppo määritellä. Silti se on totta ja olemassa. Siksi on mielekästä yrittää kuvata sen keskeisimpiä tuntomerkkejä.

Kiitollisuus on asenne, mutta myös enemmän: sillä tarkoitetaan esimerkiksi tunnetta, mielialaa, moraalista hyvettä, tapaa, motiivia ja persoonallisuuden piirrettä. Laajimmin ymmärrettynä se on kokonainen elämäntapa. Tähän viittaa kulttuurihistorioitsija Johannes Alexander Gaertner sanoessaan: ”Kiitollisuudesta puhuminen on miellyttävää, kiitollisuuden osoittaminen on ylevää, mutta kiitollisuudessa eläminen on taivaan kosketus.”

Voimme olla kiitollisia esimerkiksi toiselle ihmiselle, luonnolle, Jumalalle ja niin edelleen. Emme kuitenkaan itselle, sillä tällöin on tapana puhua tyytyväisyydestä.

Ehkä ratkaisevinta kiitollisuuden psykologisessa määrittelyssä on sen kaksi tuntomerkkiä. Kiitollisuus edellyttää sen tiedostamista, että 1) olen saanut jotakin hyvää ulkopuoleltani, siis joltakin toiselta tai toisilta ja että 2) olen saanut jotakin hyvää lahjaksi, siis ilmaiseksi. Nämä sisäänrakennetut taustaehdot käyvät sattuvasti ilmi kiitollisuutta tarkoittavasta englannin termistä gratitude, joka tulee latinan armoa, suosiota (gratia) ja ilmaista (gratis) tarkoittavista sanoista.

Edellisistä kohdista ensimmäinen – saan jotain hyvää ulkopuolelta – edellyttää, että tunnistan mieleni ulkopuolisessa maailmassa hyviä toimijoita, joilla on minua kohtaan hyvä tahto. Näen maailman myönteisenä paikkana, joka voi tarjota minulle jotakin hyvää. Tästä seuraa käänteisesti, että ihmisen, joka näkee maailman korostetusti juonittelujen ja sortovaltojen ankeana taistelukenttänä, on vaikea kokea aitoa kiitollisuutta. Vallankumoukset nousevat pöyristymisen, epäluulon, katkeruuden ja vihan kokemuksesta. Ilolle ja kiitollisuudelle ei oikein löydy paikkaa.

Toiseksi kiitollisuus edellyttää psykologisesta näkökulmasta myös siihen havahtumista, että saan jotain hyvä lahjaksi, ilmaiseksi. En voi vaatia lahjaa. Se ei ole minun oikeuteni. Saan sen ilmaiseksi. Minulle tapahtuu tai minulle annetaan jotakin hyvää, joka ei perustu minun oikeuksiini, minun ansioihini, minun ominaisuuksiini, minun saavutuksiini, vaan jonkun toisen hyvään tahtoon minua kohtaan. Tämä hyvä tahto paljastuu lahjassa, joka minulle annetaan.

Tämä puolestaan edellyttää nöyryyttä. Siksi ylpeän on vaikea olla kiitollinen. Länsimainen kulttuuri korostaa itseriittoisuutta. Länsimaiseen ja erityisesti amerikkalainen kulttuuriin kuuluva cowboy-miesten mielenmaisema ihannoi omia polkuja kulkevaa arkkityyppiä, joka pärjää omillaan, ei tarvitse apua eikä ole riippuvainen kenestäkään – mitäpä syytä hänellä on olla kiitollinen yhtään kenellekään? On oikein pyrkiä pitämään huolta itsestä, mutta tällaisen itseriittoisen Marlboro-miehen maailmassa ei tahdo löytyä paikkaa kiitollisuudelle.

Rehellisesti sanoen kiitollisuus on haastavaa meille kaikille. Otamme asiat varmistettuina. Hyvinä aikoina pidämme elämäämme kannattelevia asioita, kuten terveyttä, työpaikkaa, ystäviä, yhteiskuntarauhaa tai jopa elämää, itsestään selvyyksinä. Meillä on korkeat odotukset: kun jokin elintaso tai etuudet on saavutettu, pidämme niitä lopullisesti meille kuuluvina. Emme tyydy niihin, huomaamme, mitä meiltä puuttuu. Ja haluamme lisää.

Meillä on myös taipumus pitää itseämme ansiollisina siinä mielessä, että ajattelemme ansainneemme saamamme hyvän. On totta, että hyvän eteen pitää myös itse ponnistella. Silti tärkeimmät asiat saamme lahjaksi. Saksalainen luterilainen teologi Dietrich Bonhoeffer sanoo: ”Arkielämässä emme useinkaan tajua, että saamme lahjaksi paljon enemmän kuin voimme antaa. Vain kiitollisuuden kautta elämästä tulee rikasta.”

Kiitollisuus johtaa muutokseen. Jos tunnistamme jonkun hyvän ja olemme siitä aidosti kiitollisia, se synnyttää sisäisellä logiikalla vastarakkautta, halun antaa vastalahja, jakaa hyvää eteenpäin toisille. Siksi aito kiitollisuus esimerkiksi luonnon hyvyydestä ja kauneudesta ei voi johtaa luonnon riistämiseen, vaan sen suojeluun. Aito kiitollisuus ei sano ”tämä lampi on täynnä kalaa ja niinpä riistokalastan sen tyhjäksi”. Tätä sanotaan ahneudeksi. Aito kiitollisuus sanoo ”tämä lampi on täynnä kalaa, kiitos siitä, ja niinpä haluan pitää huolta siitä, että se on täynnä kalaa myös jatkossa, myös minun jälkeeni.”

Kiitollisuuden järisyttävät seuraukset

Kiitollisuudella on monia hyötyjä, emotionaalisia, fyysisiä, psyykkisiä ja sosiaalisia. Tutkimusten mukaan kiitollisilla ihmisillä on tilastollisesti vähemmän sairauksia. Heillä on myös parempi resilienssi ja he selviävät sairauksista nopeammin. He suhtautuvat keskimääräistä optimistisemmin tulevaisuuteen. Kiitollisuus on siten yhteydessä toivon asenteeseen: se vahvistaa onnistumisen kierteen syntymistä ihmisen elämässä.

Kiitollisuus on merkityksellistä myös sosiaalisesti, ei vain yksilön hyvinvoinnin kannalta. Siihen on rakennettu sisään havainto, tietoinen tai tiedostamaton, että kuulumme yhteen ja tarvitsemme toisiamme. Tästä seuraa kiitollisuus toisista ihmisistä. Tämä taas vahvistaa vastavuoroisuutta: kiitolliset tuntevat keskimääräistä enemmän yhteyttä toisiin, heillä on vahvempia ihmissuhteita ja he käyttäytyvät altruistisemmin muita kohtaan.

Kiitollisuus ei ole eristetty kokemus, vaan siihen liittyy monia muita myönteisiä tunteita: esimerkiksi myötätuntoa, iloa, rakkautta, anteeksiantamusta, innostusta ja toivoa. Se antaa energiaa – kiitollinen selviää keskimääräistä paremmin arkipäivän stressistä. Vastaavasti se suojelee kielteisiltä ja kuluttavilta tunteilta, kuten katkeruudelta, kateudelta, vihalta ja ahneudelta. Aivan erityisesti kiitollisuus suojelee masennukselta. Masennuksesta kärsivien yhtenä terapiamuotona on alettu käyttää kiitospäivänkirjan pitämistä, jolloin potilas kirjaa sovitun aikajakson ajan asioita, jotka ovat hyvin ja joista hänellä on syy olla kiitollinen. Monissa tutkimuksissa hoitovaste on osoitettu vahvaksi.

Kiitollisuus ei sulje pois kärsimystä eikä ole peritty ominaisuus

Puhuin aiemmin kiitollisuudesta varovaisesti, toinen jalka jarrulla. Syy oli selvä: maailmassa on paljon kärsimystä. Olin kuvitellut, että kärsimyksen ja kiitollisuuden kokemukset sulkevat toisensa pois. Ja että myötätunnosta kärsiviä kohtaan meidän pitäisi puhua kiitollisuudesta vain vähän.

Emmonsin tutkimukset osoittivat kuitenkin, ettei kiitollisuus sulje pois kärsimystä. Kiitollisuus ei ole vain imelää onnellisuuslogiaa. Se on vakuuttuneisuutta siitä, että hyvyys voi olla totta myös jopa kaikkein hirveimpien kokemusten keskellä ja kaikesta tuskasta huolimatta. Myös vaikeuksien keskellä ihmisellä on lupa olla kiitollinen. Arkielämä tarjoaa tästä lukemattomia tapausesimerkkejä. Vesa-Matti Loirin kipujen keskeltä lähettämä viesti on yksi esimerkki.

Viimeisenä vastaväitteenä kehitin mielessäni ajatuksen siitä, että kiitollisuus on vain joidenkin harvojen poikkeusyksilöiden etuoikeus. Emmonsin tutkimukset osoittavat tämänkin virhepäätelmäksi. Hänellä on hyviä uutisia kaikille omaan alakuloon, välinpitämättömyyteen, kyynisyyteen tai katkeruuteen kyllästyneille. Kiitollisuus ei ole synnynnäinen luonteenpiirre, biologinen ominaisuus tai harvoille pyhimyksille lankeava etuoikeus. Sitä voi harjoitella ja oppia. Siinä voi kasvaa ja kehittyä. Se kuitenkaan synnyt itsestään, vaan vaati reflektoimista ja ponnistelua. Tästä pääsemme kysymykseen siitä, miten kristillinen usko edistää kiitollisuuden kulttuuria. Millainen yhteys on hengellisyydellä ja kiitollisuudella?

Kristillinen spiritualiteetti kiitollisuuden kulttuurina

Kristinuskoon on sisäänrakennettu kiitollisuutta synnyttäviä, ylläpitäviä ja vahvistavia rakenteita. Luterilainen reformaatio korostaa, että oikeastaan koko kristillinen usko ja elämä voidaan nähdä responssina, kiitollisena vastauksena Jumalan hyvyyteen, joka ilmenee hänen pelastavissa teoissaan.

Usko hyvään Jumalaan heijastuu konkreettisesti arkipäivään kristillisessä elämänmuodossa. Aamurukouksessa kiitetään uuden päivän lahjasta ja rukoillaan siunausta päivään. Ruokarukouksessa kiitetään ruoasta ja siunataan ateria, joka nautitaan yhdessä. Iltarukouksessa kiitetään menneestä päivästä ja pyydetään yöhön varjelusta. Sunnuntaina kokoonnutaan eukaristialle, sananmukaisesti kiitosaterialle, joka huipentuu ehtoollisen asetuskertomukseen ja palvovaa kiitollisuutta ilmaisevaan ehtoollisrukoukseen.

Jumalanpalveluksesta ihmiset lähetetään palvelemaan lähimmäisiä ja rakentamaan hyvää yhteiskuntaa: ”Lähtekää rauhassa ja palvelkaa Herraa iloiten.” Luterilaisen uskonkäsityksen mukaan lähimmäisen rakastaminen, luonnon suojeleminen ja kaikki yhteiskunnallisen vastuun kantaminen ovat pohjimmiltaan kiitollista vastausta Jumalan pelastaviin tekoihin. Karl Barth vertaa kiitollisuutta kaikuun: ”Jumalan armo synnyttää kiitollisuuden kuten ääni synnyttää kaiun.” Kristillinen spiritualiteetti on kuin huippuunsa viritetty Genelecin äänentoistojärjestelmä, joka vahvistaa kiitollisuuden ääntä ja saa sen kuulumaan rikkaana kaikille.

Luterilainen reformaatio tukee, kannattelee ja edistää kiitollisuuden kulttuuria. Erityisellä tavalla se näkyy virsikulttuurissa. Virsi antaa kiitollisuudelle sanat, joihin yhdistyy sävel. Jos ryhdytte miettimään, mitkä ovat rakastetuimpia ja lauletuimpia virsiä Suomessa, huomaatte pian, että lähes kaikki ovat kiitosvirsiä: Suvivirsi, Enkeli taivaan, Maa on niin kaunis, Herraa hyvää kiittäkää, Kiitos sulle Jumalani, Hoosianna ja niin edelleen.

Edellä sanottu oli pitkähkö johdanto ja perustelu sille, miksi Luterilaisen Kulttuurin säätiö on halunnut tänä vuonna antaa tunnustuspalkinnon julkisen arvoannon merkkinä ihmiselle, jota voidaan pitää oman aikamme yhtenä merkittävimmistä virsirunoilijoista. Sitä ennen nautimme kuitenkin Taideyliopiston Sibelius-Akatemian upeasta musiikista ohjelman mukaisesti. Leena Rautakoski, Silja-Maria Paimen, Venla Lyytikäinen, Oskari Ylimäki, Jaakko Tyni ja Irina Vavilova – olkaa hyvät!

 

[1] Olen käyttänyt tässä erityisesti seuraavia Emmonsin tutkimuksia ja teoksia. Emmons, Robert: Thanks! How Practicing Gratitude Can Make You Happier (Houghton Mifflin Company: Boston & N.Y. 2008); Emmons, R. & Kneezel, T. (2005): Giving Thanks. Spiritual and Religious Correlates of Gratitude. In: Journal of Psychology and Christianity 24 (2), 140-148. Emmons, R. & Arfshar, M. (2021): Gratitude as Foundation for Joy. In: Journal of Youth and Theology 20 (1): 1-17. Emmons, R. & McCullog, M. (2003): Counting blessings versus burdens: Anexperimental Investigation of Gratitude and Subjective Well-being in Daily Life. In: Journal of Personality and Social Psychology 84, 377-389.