Avaussanat Mikä Ikä -seminaarissa Partaharjulla 24.7.2015

Tänään Partaharjun tanner tömisee, kun lähes 2000 lasta viettää Kipinä-leiriä. Sydämessäni läikähtää lämpöinen liikutus, kun näen ja kuulen heidän ilonsa. Mieleen tulevat rakkaat muistot omilta kesäleireiltä. Ja onhan viidestä lapsestamme kaksi pystyttänyt teltan Kipinä-leirille.

Haluan kertoa yhdestä kipinästä, joka oli sytyttämässä tätä Mikä ikä -seminaaria. Tämän seminaarin syntyyn vaikutti kirkolliskokoukselle keväällä 2012 tehty kaksiosainen aloite kasteopetuksen vahvistamiseksi ja rippikoulun varhentamiseksi. Ensiksi esitettiin, että kirkolliskokouksen tulisi ryhtyä toimenpiteisiin kasteopetuksen vahvistamiseksi siten, että pienten lasten vanhempia autettaisiin nykyistä vahvemmin lasten kasvatukseen ja kasteopetukseen liittyvissä kysymyksissä. Toiseksi esitettiin, että rippikouluikää tulisi laskea esimerkiksi niin, että ensimmäinen vaihe suoritettaisiin 9-10 vuoden iässä ja toinen vaihe 13–14 vuoden iässä.

Aloitetta perusteltiin monilla syillä. Vanhempien eväät lasten kasvatuksessa ja varsinkin hengellisen tradition siirtämisessä näyttävät haurastuneen. Kirkkojärjestyksen mukaan kristillinen kasvatus on ensisijaisesti vanhempien tehtävä: ”Kirkon jäsenen tulee noudattaa kristillistä elämäntapaa, solmia avioliittonsa säädetyllä tavalla, antaa kastaa lapsensa ja huolehtia heidän kristillisestä kasvatuksestaan” (KJ 1:5 §). Kummeilla ja seurakunnalla on vanhempia tukeva ja avustava tehtävä: ”Vanhempien ja huoltajien tulee antaa lapsille kristillistä kasvatusta ja kirkon tunnustuksen mukaista opetusta. Kummien ja seurakunnan tulee tukea vanhempia ja huoltajia tässä kasvatus- ja opetustyössä.” (KJ 3:1 §)

Samalla lapset ja nuoret joutuvat yhä aikaisemmin kohtaamaan aikuisten maailmaa ja tekemään vaativia elämäntapoihin liittyviä valintoja. Tämän me vanhemmat ja kasvattajat tiedämme: kun lapsi saa älypuhelimen, se on tärkeä turvaväline ja yhteydenpitoväline, mutta sen avulla voi myös oppia rakentamaan pommin tai tekemään pornofilmin. Oma 13-vuotias poikani oli nähnyt koulun ruokalan jonossa videoklipin, jossa ISIS-taistelija katkaisee amerikkalaisen toimittajan kaulan.

Kirkolliskokouksen yleisvaliokunnassa päätimme panostaa aloitteen käsittelyyn tavallista vahvemmin. Kysymys oli iso. Rippikoulu on yksi kirkon toiminnan jalokivi ja kasvatustyön lippulaiva. Jos se jää ajastaan jälkeen, tapahtuu suuri vahinko, siksi olisi toimittava ennakoivasti. Jos taas ruvetaan korjaamaan ehjää, se olisi sekä kallista että tyhmää.

Yleisvaliokunta päätyi perusteellisen selvityksen jälkeen sille kannalle, että rippikoulua ei pidä varhentaa. Kasvatustyössä on oltava valmis käsittelemään lasten kohtaamia elämäntilanteita, toisaalta kirkon ei tule itse vahvistaa sitä, että liian nuoret kohtaavat liian paljon liian varhain. Rippikoulu on nyt oikealla paikallaan. Murrosiässä monet elämänkysymykset tulevat ajankohtaisiksi ja sosiaalinen yhdessäolo ja hyväksytyksi tuleminen porukassa ovat erityisen tärkeää juuri tuossa iässä. Rippikoulua on myös kehitetty viime vuosina pedagogisesti. Sen kestoa on aivan oikein pidennetty, mutta leirijaksoa usein lyhennetty, valiokunnan mielestä jo liikaakin.

Toisaalta selvityksessä tunnustettiin, että kasvatuksen toimintaympäristö on muuttunut voimakkaasti. Seurakunnissa annetaan paljon ja monin eri tavoin kristillistä kasvatusta. Työssä palvelee suuri määrä kasvatustyön ammattilaisia. Kasvatustyöllä on vahva asema. Työ on arvostettua ja sen merkitys tunnustetaan.

Kuitenkin tilastot ja Kirkon nelivuotiskertomus osoittavat, että kokoavaan lapsi- ja nuoriso-työhön osallistuminen on vähentynyt ja kristillinen kotikasvatus on ohentunut. Osa lasten vanhemmista arvostaa seurakunnan työtä, mutta kokee itsensä neuvottomaksi antamaan kristillistä kotikasvatusta. Kasvatus jää aiempaa enemmän seurakunnan vastuulle. Lisäksi on yleistynyt niin sanottu neutraliteetti-illuusio: yhä useampi vanhempi ajattelee, että kasvatuksen on oltava arvoneutraalia, jotta se kunnioittaisi lapsen autonomiaa. Tällainen näkemys on sisäisesti ristiriitainen: kukaan vanhempi ei voi hypätä arvotyhjiöön, vaan jokainen siirtää aina vakaumuksiaan, arvojaan ja elämäntapojaan lapsilleen. Sama koskee kieltä. Esimerkiksi väestörekisterikeskukselle vanhemmat ilmoittavat heti lapsen syntymän jälkeen, mitä kieltä lapsi puhuu. Jos vanhemmat ajattelevat, että päättäköön lapsi kielensä itse 18-vuotiaana, he kasvattavat lapsestaan mykän. Silloin saa erittäin heikot eväät kasvaa itsenäiseksi, vahvaksi, yhteisvastuuta kantavaksi persoonaksi.

Toisaalta paljastui jonkinlainen rakenteellinen aukko kirkollisen kasvatustyön kaaressa. Kirkossa panostetaan erityisen paljon resursseja alle kouluikäisiin (kolme ikäluokkaa, 3-6 v) ja rippikouluikäisiin (yksi ikäluokka, 15 v). Taloudellisesti päiväkerhoon panostettiin esimerkiksi vuonna 2011 noin 87 miljoonaa euroa vuosittain ja rippikouluun 70 miljoonaa. Myös sen jälkeinen isostoiminta on erityisen vahvaa ja siitä on tullut suomalaista kulttuuria: jopa 17 000 nuorta, siis lähes puolet ikäluokasta on isostoiminnan piirissä.

Kuitenkin katveeseen näyttävät jäävän varhaisnuoret (seitsemän ikäluokkaa, 7-14 v) ja heistä aivan erityisesti 10–14 –vuotiaat, siis juuri se ikäryhmä, joka on nyt koolla täällä Partaharjulla Kipinä-leirillä. Kirkolliskokouksen yleisvaliokunta tiivisti, että kriittinen piste osuu kymppisynttäreiden ja rippikoulun aloitussunnuntain väliseen aikaan. Tuolloin yhteys seurakuntaan näyttää olevan keskimäärin heikoimmillaan.

Valiokunta totesi: ”Mikäli nuorella ei ole riittävää hengellisen elämän perustaa ennen rippikoulua, rippikoulu ei yksin riitä. Rippikoulu tulee tällöin liian myöhään ja kestää liian vähän aikaa. Nuorten hengellistä elämää tulisi vahvistaa jo ennen rippikoulua. Tämä tulisi kuitenkin tehdä muulla tavalla kuin muuttamalla rippikoulua.”

Valiokunta esitti, että kirkossa otetaan 10–14-vuotiaiden kristillinen kasvatus erityisen kehittämisen kohteeksi. Tämä tuli myös kirkolliskokouksen kannaksi. Ja tämä on yksi syy ja kipinä sille, miksi olemme tänään koolla Mikä ikä -seminaarissa Kipinä-leirillä.

Meille on säilynyt antiikin ajalta papyrusteksti, jossa Hilarion-niminen siirtotyöläinen antaa neuvoja kotona odottavalle, raskaana olevalle vaimolleen Alisille: ”Ilmoitan, että olemme yhä Alexandriassa. Heti kun saan rahaa, lähetän sen sinulle. Jos satut synnyttämään lapsen, pidä se, jos se on poika; jos se on tyttö, heitä se pois.” (Papyrus Oxyrchyncus 744; ks. H.R. Weber: Jesus and the Children 1994).

Jeesuksen suhtautuminen lapsiin poikkeaa radikaalisti tällaisesta aikuisten tarpeista lähtevästä hyötyajattelusta. Jeesus otti lapsia syliinsä, laittoi kätensä heidän päälleen ja siunasi heidät (Mark. 10). Kun hänen oppilaansa kiistelivät siitä, kuka on suurin – siitähän raavaat miehetkin tapaavat kiistellä – Jeesus kutsuu luokseen lapsen, asettaa hänet aikuisten keskelle ja sanoo: ”Se, joka nöyrtyy tämän lapsen kaltaiseksi, on suurin taivasten valtakunnassa. Ja minun nimessäni joka ottaa luokseen yhdenkin tällaisen lapsen, se ottaa luokseen minut” (Matt. 18).

Kirkon kasvatustyöllä on vuosisatojen perinne ja vahva arvopohja. Tänään Partaharjulla temmeltää lähes 2000 Jumalan valtakunnan kunniakansalaista. Tänään meidän tehtävämme on kysyä, miten voisimme vanhempina ja kirkkona tukea heidän kokonaisvaltaista kehitystään ja hengellistä kasvuaan.