Saarna Tuomiosunnuntaina piispantarkastuksen messussa Männistön kirkossa 22.11.2015

Rakkaat Männistön seurakuntalaiset ja muut ystävät,

Jos sallitte, haluan jakaa kanssanne henkilökohtaisen muiston tästä pyhän Johanneksen kirkosta. Vastavihittynä pappina sain pitää tässä kirkossa ensimmäisen saarnani joskus 1990-luvun alussa. Silloin oli maaliskuu ja Marian ilmestyspäivä. Kirkon etupenkeissä oli paljon lapsia, koska vietettiin perhemessua.

Kokeneempi kollega oli varoittanut, että jos alat kyselemään lapsilta jotakin, niin voit saada vastaukseksi ihan mitä tahansa. Yritin johdatella lapsia silhuetti-kuvan avulla evankeliumiin, joka kertoi enkelin ilmestymisestä nuorelle ujolle Marialle keskellä yön pimeyttä. Kyselin lapsilta, että mitä se ujo Maria teki, kun yhtäkkiä heräsi yöllä enkelin ilmestymiseen. Koska halusin käsitellä erilaisia pelkoja, saarnan juonen rakentelun kannalta toivoin vastausta, jossa kiinnitettäisiin huomiota Marian pelästymiseen. Männistön kirkon penkissä yksi lapsi mietti, ilme kirkastui, käsi nousi innokkaaseen viittauksen ja hän ilmoitti ratkaisun juhlallisesti: ”No, se pesi pyykkiä”.

Minulla meni hetkeksi jauhot suuhun ja kesti pienen tovin, ennen kuin päästiin takaisin juoneen. Mahtoiko se yöllä pestä pyykkiä? Mietitäänpä kerran vielä, ja niin edelleen.

Tuomiosunnuntai on kirkkovuodessa yhdenlainen pyykin pesemisen päivä. Silloin meistä pestään pois kaikenlaiset roolit, naamiot, kimallus, tittelit ja arvonimet. Silloin arvioidaan itse kunkin tekemiset ja tekemättä jättämiset.

Tuomiosunnuntain evankeliumiteksti saa aralle tunnolle. Aihe on ankara, mutta myös puhutteleva. Ajatus kosmisesta pyykinpesun ja tilinteon päivästä myös jollakin tavalla vetoaa puoleensa. Eikö näinä terrori-iskujen ja kassakaappisopimusten aikana ole jotakin helpottavaakin siinä, että jonakin päivänä kaikki tulee näkyviin, jonakin päivänä vastuuta kantavat nekin, jotka sitä tässä elämässä onnistuivat pakenemaan.

Tänään haluan poimia päivän evankeliumista kaksi asiaa.

Ensiksi Jeesus rakentaa eteemme näyttämön, joka keskuksessa on valtaistuin. Hän sanoo: ”Kun Ihmisen Poika tulee kirkkaudessaan kaikkien enkeleidensä kanssa, hän istuutuu kirkkautensa valtaistuimelle. Kaikki kansat kootaan hänen eteensä, ja hän erottaa ihmiset toisistaan, niin kuin paimen erottaa lampaat vuohista.”

Millaisia ajatuksia herättää tämä kuva viimeisestä tuomiosta, jossa jokaisen elämä joutuu läpivalaisuun?

Luulen, että mielikuva itsestä Kristuksen, Kunnian kuninkaan, edessä voi herättää ainakin kolmenlaisia reaktioita. Ensiksi voin yrittää ottaa askeleen taaksepäin ja kääntää katseeni pois valtaistuimesta, kääntää sille selkäni ja yrittää unohtaa koko asian. Voin ikään kuin yrittää torjua tuon tilanteen mielessäni ja kuvitella itseni pois siitä. Syystä tai toisesta moni oikeusistuimeen tuotu henkilö peittää kasvonsa käsillään tai vaatteillaan.

Toinen vaihtoehto on astua eteenpäin ja hyökätä tuota valtaistuinta vastaan. Voin yrittää kiistää sen oikeutuksen. Tai voin yrittää selittää sen kokonaan mielikuvituksen tuotteeksi erilaisten rationaalisten selitysten avulla: kysymyksessä on vain tuntemattoman Matteuksen evankeliumin kirjoittajan itse kehittämä vertaus jonkin kirkkopoliittisen päämäärän saavuttamiseksi. Vertaus heijastaa arkaaista, kehittymätöntä ja vanhanaikaista jumalakuvaa, se ei sovi Uuden testamentin kokonaishenkeen, se ei vastaa nykyajan maailmankuvaa, se on psykologisesti harmillinen ja niin edelleen.

Kolmas vaihtoehto on ikään kuin hypätä sivulle, sivustakatsojaksi, ulkopuoliseksi ja ajatella: ”Saapas nähdä, miten noiden muiden käy.” Besser-wisser-asenteeksi kutsutaan puhetapaa, jossa ihminen huutelee ulkopuolelta ja yleisön joukosta tuomioita niille, jotka yrittävät kentällä tehdä parhaansa.

Nämä kolme mielen reaktiota päivän evankeliumin ja Kristuksen valtaistuimen edessä ovat ehkä tuttuja meille kaikille. Ei ole helppo tehdä tiliä omasta elämästä. Helpommalta tuntuisi unohtaa, väistää, paeta, torjua, kieltää ja selittää pois.

Viimeiseen tuomioon kuuluu kuitenkin ajatus pyykinpesusta, jossa myös mielen puolustusmekanismit pestään pois ja ihmisen elämä tulee näkyviin juuri sellaisena kuin se on. Emme voi kääntää päätä pois tai peittää kasvoja, siis unohtaa. Ei myöskään auta hyökätä valtaistuinta vastaan. Eikä viimeisessä pyykinpesussa tai elämän läpivalaisussa kukaan voi astua ulkopuoliseksi yleisöksi. Tämä ajatus tulee esille Heprealaiskirjeessä: ”Jumalan sana on elävä ja väkevä. Se on terävämpi kuin mikään kaksiteräinen miekka, se iskee syvään ja viiltää halki sielun ja hengen, nivelet ja luiden ytimet, se paljastaa sisimmät aikeemme ja ajatuksemme. Jumalalta ei voi salata mitään. Kaikki, mikä on luotu, on avointa ja alastonta hänelle, jolle meidän on tehtävä tili.” (Hepr. 4:12–13).

Sisaret ja veljet. Kristuksen valtaistuimen edessä en osaa suositella kasvojen peittämistä, valtaistuimen haastamista tai yleisön joukkoon hyppäämistä. Uskon, että oikea ratkaisu on yksinkertaisesti nöyrä polvistuminen Kristuksen eteen. ”Rakas Vapahtaja, tässä polvistun eteesi. Sinä näet minut sellaisena kuin olen. Ei minulla ole suuria saavutuksia, ei vahvaa uskoa, eikä esimerkillistä elämänvaellusta. En rohkene vedota omiin oikeuksiini, enkä selittää pois lankeemuksiani. Minä annan itseni ja koko elämäni sinun käsiisi ja vetoan yksin sinun armoosi, siihen mitä olet tehnyt puolestani. Kristus, oman hyvyytesi tähden, armahda minua.”

Uskon että tämä on oikea asenne Kristuksen valtaistuimen edessä. Itse asiassa kun tarkemmin katsoo, koko jumalanpalvelus heijastaa ajatusta, että Jumalan edessä vetoamme siihen hyvään, mitä hän on tehnyt puolestamme, emmekä siihen, mitä me itse olemme tehneet. Jumalanpalvelus ei ala eikä pääty kenenkään professorin tai piispan nimeen, vaan kolmiyhteisen Jumalan nimeen. Päivän rukouksen päätösformelissa ei sanota ”kuule meitä kovan yrittämisemme ja vilpittömien aikomustemme tähden”, vaan ”kuule meitä Poikasi Jeesuksen Kristuksen, meidän Herramme tähden.” Uskontunnustuksessa ei luetella ihmisten hyviä tekoja Jumalalle, vaan Jumalan hyviä tekoja meille ihmisille. Ehtoollisrukouksessa ei muistella talvisotaa eikä muitakaan urhoollisia ihmistekoja, vaan sitä, mitä Kristus on tehnyt meille ja meidän puolestamme. Jumalan osoittamista teoista, armosta ja rakkaudesta puhuvat tänään myös kirkkomusiikki, virret ja Pyhän Johanneksen kirkon kirkkotaide.

Tämä on se asia, joka lohduttaa, rohkaisee ja ilahduttaa meitä tuomiosunnuntaina. Tänään ja aikojen lopulla me emme astu kenen tahansa mielivaltaisen tuomarin eteen. Viimeinen sana ei kuulu kenellekään ihmiselle, jonka viisaus on vajavaista ja joka arvostelee kasvojen mukaan. Viimeinen sana ei kuulu hankalalle naapurille, esimiehelle, ei edes Pietarille. Me olemme Kristuksen edessä, hyvän paimenen ja syntisten ystävän edessä, joka on sinun vuoksesi tullut ihmiseksi, kärsinyt, kuollut ja ylösnoussut ja joka tuntee sinut ja jonka sinä tunnet. Tämä on se, joka meitä tänään lohduttaa ja rohkaisee.

Toinen olennainen seikka päivän evankeliumissa on kysymys siitä, missä Kristus on. Onko hän poissa jossakin taivaallisella valtaistuimella? Vai onko hän läsnä ja lähellä? Mistä löydämme hänet?

Ensiksi hän on lupauksensa mukaan läsnä siellä, missä kokoonnutaan hänen nimeensä. Hän on erityisellä tavalla läsnä myös ehtoollisen leivässä ja viinissä. Kun pappi pyhittää leivän ja viinin lausumalla ehtoollisrukouksen ja asetussanat, me uskomme, että oman lupauksensa mukaisesti Kristus on läsnä ehtoollisen leivässä ja viinissä ja antaa meille niiden välityksellä armonsa.

Mutta päivän evankeliumi muistuttaa myös, että Kristus tulee luoksemme kaikissa vähäväkisissä, siis nälkäisissä, janoisissa, kodittomissa, alastomissa, sairaissa ja vangeissa. Kristus sanoo pelastukseen pääseville: näissä ihmisissä tulin luoksenne, näitä ihmisiä te autoitte – alkutekstin mukaan ”näille te teitte diakoniaa”. Itse asiassa nälkäiset, kodittomat, sairaat ja vangit ovat diakonian asiakaskuntaa myös Männistön seurakunnassa tänäkin päivänä.

Emme voi delegoida näiden puutetta kärsivien auttamista pelkästään kahdelle tai kolmelle taitavalle diakonianviran haltijalle. Köyhien ja kärsivien auttaminen on jokaisen kristityt tehtävä ja koko seurakunnan tehtävä. Kuopion alueella tämä väki tulee näkyväksi esimerkiksi paikoissa, joissa vapaaehtoisten voimin jaetaan ruoka-avustuksia leipää jonottaville.

Päivän evankeliumissa Kristuksen sanoma meille tänään on kirkas: Minä tulen luoksenne myös nälkäisissä, janoisissa, kodittomissa, sairaissa ja vangeissa. Tänään yhteinen tehtävämme on rukoilla herkkyyttä nähdä tällainen ihminen ja tunnistaa hänessä rakkaan Vapahtajan kasvot.