Puhe opettajille ja vanhemmille Martti Ahtisaaren koululla Kuopiossa 13.8.2012

Koulujen aloittamisen päivä on kansallinen juhlapäivä. Oikeastaan se ansaitsisi oman liputuspäivänsä. Kotimme pihalla ei ole lipputankoa, mutta juhlapäivän kunniaksi meillä syödään ja juodaan tänään lasten kanssa pullakahvit ja kunnon jäätelöt.

Koulujen käynnistyessä meillä suomalaisilla on paljon syytä yhteiseen iloon ja ylpeyteen: nykyinen koulujärjestelmä, joka rakentuu kirkollisen kiertokoulun, Uno Cygnaeuksen kansakoulun ja 1970-luvulla toteutetun peruskoulu-uudistuksen vuosisataisen jatkumon varaan, on oppimistuloksiltaan maailman kärkeä. Keskiajalla tunnustettiin yleinen periaate: Scientia est donum Dei, unde vendi non potest, tieto on Jumalan lahja, siksi se ei ole kaupan. Suomalainen tasa-arvoon ja maksuttomuuteen perustuva peruskoulu sopii hyvin yhteen tämän tiedon avoimuuden periaatteen kanssa.

Mutta ilon ja valon keskellä tarvitaan myös varjojen tunnistamista. Totuus on, että tänään moni koululainen palaa kesälomilta koulutielle kantaen raskaalta tuntuvaa reppua. Repussa on fyysisesti vain kynäpenaali, mutta sen henkinen kuorma tuntuu kohtuuttomalta. Tuhansille koulun alkaminen merkitsee palaamista painajaiseen, jossa koululainen joutuu yhä uudestaan kohtaamaan toisten ivalliset hymyt, loukkaavat sanat ja muut eristämisen eleet. Säännöllisen kiusaamisen kohteeksi joutuu 5-8 % koululaisista. Tilastollisesti luku voi kuulostaa pieneltä, mutta konkreettisiksi kasvoiksi, ihmispersooniksi, muutettuna luku on suuri. Jokainen kiusaamistapaus on liikaa. Kuluvana vuonna olen tavannut aikuisia mielenterveyspotilaita, joiden henkinen luhistuminen on alkanut koulukiusaamisesta. Sellaisiin kasvoihin katsominen vetää vakavaksi.

Miten olemme voineet yhdessä sallia yhdenkin tällaisen tapauksen?

Vahvasta kutsumuksesta ja pitkistä kesälomista huolimatta myös moni opettaja palaa tänä vuonna työhönsä reppu tyhjänä. Opettajan kutsumus on koetuksella, jos opettamisen sijasta suuri osa omasta ammatillisesta kompetenssista kuluu työrauhan ylläpitoon. Samat Pisa-tutkimukset, jotka todistavat hyvistä oppimistuloksista, kertovat myös suomalaisen koulun työrauhaongelmista. Erityisen huolestuttavia ovat ne tapaukset, joissa jopa 2-3 luokkalaiset ovat niin levottomia ja niin rajattomia, että työrauhaa ei tahdo löytyä normaalein konstein. Opettaja uupuu ja jää sairaslomalle. Mitä voisimme yhdessä toimia koulujen työrauhan puolesta?

Tänä syksynä on tullut aika kysyä, miten me koululaisten vanhemmat voisimme tukea koulurauhaa nykyistä paremmin?

Olemmeko omiin kiireisiin vedoten ulkoistaneet kasvatusvastuun koululaitokselle? Pidämmekö opettajia opettajina, jotka hoitavat kansallista sivistystehtävää perusopetuslain pohjalta vai jonkinlaisina palveluntuottajina, joiden pitää toteuttaa lukemattomia yksilöllisiä kasvatusideologioita? Olemmeko tukemassa opettajia opetustyössä ja koulurauhan turvaamisessa vai ohjaako toimintaamme väärä viattomuusoletus, jossa jo etukäteen torjumme sen mahdollisuuden, että myös oman lapsemme koulukäyttäytymisessä voi olla jotakin korjattavaa?

On selvää, että jokaisella koululaisella on vastuu työrauhan ylläpitämisestä. Jo ekaluokkalaiselta on lupa odottaa, että hän oppii viittaamaan, odottamaan vuoroaan ja vastaamaan ajallaan. Toiset on otettava huomioon, töniminen ja kiusaaminen on aina kielletty. Yhteisten pelinsääntöjen rikkomisesta seuraa oikeutettu rangaistus. Mutta koska tätä ei opita yhdessä yössä, tarvitaan kodin ja koulun, opettajien ja vanhempien yhteistyötä.

Siksi rohkenen vedota opettajiin: Vaatikaa lapsiltamme työrauhan kunnioittamista, sillä työrauha on kaiken oppimisen edellytys. Pitäkää kiusaamisessa nollatoleranssi, sillä jokaisella on oikeus turvalliseen kasvuympäristöön. Puuttukaa päättäväisesti jokaiseen tapaukseen. Jos yhdellä koululaisella on pysyviä vaikeuksia yhteisissä pelinsäännöissä, ottakaa rohkeasti yhteyttä kotiin. Teillä on lupa odottaa meiltä vanhemmilta, että ongelmiin puututaan ja niistä puhutaan kotona.

Varsinainen viestini on kuitenkin tämä: Vanhemmilta tarvitaan nykyistä rohkeampaa vastuunottoa lasten kouluasioista.

Siksi vetoan vanhempiin: olkaa kiinnostuneita lapsen koulunkäynnistä. Osoittakaa se lempeällä ja päättäväisellä seurannalla. Kyse on meidän lapsistamme, eikä ole oikein, että siirrämme heidän kasvatusvastuunsa kokonaan koululaitokselle. Monesti jo pieni kysymys ”miten koulupäiväsi meni tänään” osoittaa lapselle, että vanhempi on myönteisellä tavalla kiinnostunut hänen asioistaan.

Pyydän vanhempia talkoisiin työrauhan vahvistamiseksi: pyrkikää yhteistyöhön koulun kanssa. Jos opettaja viestittää lapsen käytösongelmista, ottakaa nämä viestit vakavasti. Meillä vanhemmilla pitää olla rohkeutta kuulla opettajien viestejä, puhua asioista avoimesti lapsen kanssa kotona, selvittää ongelmien syyt ja ryhtyä tarvittaviin korjaustoimiin lasta tukien ja hänen auttamiseksi.

Jos opettaja viestittää, että lapsella on ongelmia yhteisten pelinsääntöjen noudattamisessa, ei ole oikein heittäytyä väärän viattomuusolettaman valtaan. Ongelmiin ei saada ratkaisua, jos automaattisesti syytämme ongelmista ymmärtämättömiä opettajia ja naapurin pahatapaisia tenavia. Muistan itse joutuneeni 4. luokalla tappeluun, kun muuan ylemmän luokan poika väitti minun ihastuneen luokkakaveriinsa. Tässä hän oli aivan oikeassa, ja siksi vedin häntä välittömästi turpaan. Ihastumissyytös piti kiistää nopeasti ja uskottavasti. En koskaan unohda, kuinka hävetti seisoa nenä veressä puhuttelussa opettajien huoneessa. Vielä vaikeampaa oli joutua kotona opettaja-isäni puhutteluun. Huulta turvotti ja korvia kuumotti. Mutta lujalla puuttumisella ja yhteistyöllä tilanteesta selvittiin. Jotakin perustavaa tuli opituksi.

Suomalainen koulu voi pääsääntöisesti hyvin. Emme kuitenkaan saisi unohtaa, että samat Pisa-tutkimukset, jotka osoittavat hyviä oppimistuloksia, kertovat myös työrauhaongelmista. Siinä Suomi sijoittuu OECD-maiden häntäpäähän Kreikan ja Argentiinan kanssa. Tutkimuksen mukaan kokemukset ”luokassa on hälyä ja epäjärjestystä”, ”oppilaat eivät kuuntele opettajaa” ja ”opettajan täytyy odottaa kauan oppilaiden hiljenemistä” ovat Suomessa yleisempiä kuin muissa OECD-maissa. Opetushallituksen ja Jyväskylän yliopiston äsken julkaisema koululaistutkimus antaa jonkin verran lohdullisemman tuloksen, mutta ei aihetta väärään itsetyytyväisyyteen. On iloittava siitä, että 73 % oppilaista kokee koulun turvalliseksi, mutta myös kysyttävä, miksi niin moni ei koe.

Ongelmatapauksessa lapsen kanssa on asetettava yhteinen tavoite ja sen toteutumista on seurattava. Jos koululainen ei paranna tapojaan, kännykän, tietokoneen tai mopon ottaminen telakalle määräajaksi vaikuttaa usein ihmeellisellä tavalla. Selvää on, että aina etujen menetykset ja muut normaalit seuraamuskeinot eivät riitä. Joskus ongelmat voivat kasautua niin pahasti tai olla niin syvällä sisimmässä, että tarvitaan moniammatillista apua: opettajan, koulupsykologin, sosiaaliviranomaisten, terveydenhuollon ja seurakunnan ammattilaisten apua. Mitä varhaisemmin ja mitä päättäväisemmin asioihin puututaan, sitä enemmän lapsella on toivoa kasvaa ehjäksi ja itsenäiseksi persoonaksi.

Olen kiitollinen voidessani vedota koulujen työrauhan puolesta juuri kuopiolaisessa Martti Ahtisaaren koulussa. Koulu on uusi ja se on rehtori Titta Kaukosen johdolla panostanut vahvasti koulun ja kodin yhteistyöhön. Koulu on saanut kunniakkaan nimensä opettajasta, joka tunnetaan maailmalla väsymättömästä työstä maailman rauhan puolesta ja jonka ponnistelut palkittiin Rauhan Nobelilla. Hän muistutti usein: ”Rauha on tahdon asia.” Muistuttakoon se siitä, että rauhantyö on aloitettava läheltä, iholta. Kun rakennamme yhdessä koulurauhaa, rakennamme myös rauhallisempaa ja oikeudenmukaisempaa maailmaa.

Rauha on tahdon asia, yhteisen tahdon asia!

Toivotan kaikille opettajille, oppilaille ja vanhemmille uuteen lukuvuoteen oppimisen iloa ja hyvän Jumalan siunausta.