Esitelmä Ehtoollisleipäseminaarissa Diakonissalaitoksella 29.9.2026

 

Olemme tänään juhlimassa Diakonissalaitoksen satavuotista palvelutyötä: se on jo sadan vuoden ajan huolehtinut ehtoollisleipien leipomisesta kirkkomme seurakunnille. Harvemmin kuulee puhuttavan ehtoollisleivän koostumuksesta. Olkoon tänään se päivä ja hetki Diakonissalaitoksen satavuotisen palvelutyön kunniaksi. Mutta ennen kuin puhumme ehtoollisleivän ja -viinin koostumuksesta, meidän on puhuttava ehtoollisen alkuperästä ja merkityksestä.

Aina ei tule ajatelleeksi, että kirkon hengellisen elämän keskuksessa ei ole oppi tai moraali, vaan ateria.

Kirkko elää ehtoollisesta. Ehtoollinen eli eukaristia luo kirkon ja antaa sille näkyvän muodon. Se on hengellinen sydän, josta kumpuaa sekä kirkon että yksityisen kristityn hengellinen elämä. Tämä vakaumus yhdistää suurimpia kirkkokuntia ja kristittyjä, kuten roomalais-katolilaisia, kreikkalais-ortodokseja, idän assyyrialaisia, orientaali-ortodokseja, samoin kuin luterilaisia ja anglikaaneja.

Se, että kristinuskon keskuksessa on pyhä ateria, johtuu tietysti Kristuksesta. Uusi testamentti sisältää neljä kuvausta siitä, kuinka hän kärsimistään edeltävänä yönä asetti ehtoollisen. Vanhin kuvaus on 1. Korinttilaiskirjeestä jo vuodelta 54, ja senkin Paavali saa annettuna häntä vanhemmasta traditiosta, todennäköisesti ensimmäisten kristittyjen liturgiasta. Tekstikriittisesti se muistuttaa Luukkaan versiota, kun taas Markuksen ja Matteuksen versiot ovat keskenään läheistä sukua. Kaikki tämä kertoo, että ehtoollisella on eksegeettisesti vahva pohja. Harvoin kiinnitämme huomiota siihen, että kun evankeliumeissa kuvataan pääsiäisen jälkeisiä tapahtumia, apostolit ovat usein koolla sunnuntaina, ylösnousemuksen päivänä. Siitä tuli jo varhain ehtoollisen viettämisen päivä.

Kristuksen läsnäolon ateria konstituoi ehtoollisen merkitykset

Uudesta testamentista ja varhaisten kristittyjen kirjoituksista voidaan poimia ainakin kahdeksan merkitystä ehtoolliselle. Se on

  • läsnäolon ateria, jossa Kristus tulee pyhitetyssä leivässä ja viinissä todellisesti läsnä olevaksi ja antaa itsensä meille. ”Tämä on minun ruumiini, tämä on minun vereni malja.” Tämä vakaumus konstituoi ehtoollisen. Siitä avautuu kaikki muu. Jos se kielletään, ehtoollinen menettää merkityksensä.
  • armon ateria, joka on asetettu ”meidän puolestamme …syntien anteeksiantamiseksi” ja johon osallistumalla me tullemme osalliseksi armosta ja syntienanteeksiantamuksesta.
  • muistoateria, joka on asetettu, ei Egyptistä vapautumisen, ei talvisodan eikä Lasse Virenin olympiavoittojen, vaan Kristuksen sanojen ja tekojen muistamiseksi. Muistaminen on reaalista eli se ei vain palauta mieleen, vaan myös tuo pääsiäisen tapahtumat läsnä oleviksi
  • yhteyden ateria, joka yhdistää meidät Kristukseen ja toinen toiseemme eli kirkkoon
  • kiitosateria, jossa me kiitämme Kristusta kaikista hänen teoistaan – tästä tulee termi eukaristia, joka saa alkuperänsä asetussanoista: ”Jeesus otti leivän, kiitti…” (kreik. eukharisteesas) eli luki tavanomaisen juutalaisen beraka-kiitosrukouksen
  • uskon tunnustamisen ateria, joka vahvistaa uskoa ja johon osallistumalla tunnustaudutaan Kristuksen seuraajaksi – siksi ehtoollisen vastaanottamisen edellä lausutaan kirkon uskontunnustus
  • uhriateria, jossa Kristuksen ainutkertainen ja täydellinen sovittava uhri tulee läsnä olevaksi – kyse ei siis ole Kristuksen uhrin toistamisesta tai täydentämisestä. Tämä Kristuksen uhrin representaatio kuvataan kauniisti Diakonissalaitoksen ehtoollisleivässä.
  • esimaku, jossa nautitaan alkupaloja taivaan juhlapöydästä.

Ehtoollisessa oppi ja käytäntö ovat läheisessä vuorovaikutuksessa. Se, että ehtoollinen on läsnäolon ateria, näkyy vaikkapa siinä, että otamme sen vastaan polvistuneena, kumarramme sakramentin saatuamme ja nautimme ylijääneet pyhitetyt elementit loppuun.

Se, että ehtoollinen on kiitosateria ja muistamisen ateria, on vaikuttanut ratkaisevasti ehtoollisrukouksen sanoituksiin. Vanhojen eukarististen rukousten ”juoni” ja ”kertomus” etenee oikeastaan vanhakirkollisten uskontunnustusten kertomusten mukaisesti: muistamme Isää ja luomista, kiitämme Pojasta ja lunastuksesta, pyydämme Pyhää Henkeä, että hän toisi menneet pelastusteot nykyhetkeen, muuttaisi leivän ja viinin Kristuksen ruumiiksi ja vereksi ja tekisi meidät arvollisiksi vastaanottamaan ne oikeassa nöyryydessä ja luottamuksessa. Roomalaisessa messun kaanonrukouksessa ei tätä rakennetta ole. Se on 12 rukouksen kokoelma eri aikakausilta, eikä siinä ole havaittavissa yhtenäistä ”kertomusta”, kuten itäisissä anaforissa. Meidän käsikirjamme ehtoollisrukoukset seuraavat idän ehtoollisrukousten rakennetta, mikä on hyvä asia.

Se, että ehtoollinen on yhteyden ateria, on vaikuttanut ratkaisevasti sen viettämisen reunaehtoihin. Luterilaisuus liittyy siihen käsitykseen, että ehtoollisen voi toimittaa vain pappi, jonka piispa on vihkinyt kirkon järjestyksen mukaan. Ehtoollinen on Kristuksen sanojen ja tekojen julkista muistamista, eikä perheenisä tai -äiti voi toimittaa ehtoollista perheväelleen. Toisaalta yhteysaterialuonteen vuoksi pappi ei voi toimittaa ehtoollista yksin omaksi hartaudekseen. Papin tulee palvella seurakuntaa ja toimittaa ehtoollinen heitä varten. Tämä ehto toteutuu myös sairaan ehtoollisesta – sitäkään ei sanota ”yksityiseksi ehtoolliseksi” (käsikirjakomitea onneksi poisti tämän termin ennen käsikirjan lopullista hyväksymistä).

Vehnästä tehty leipä ja viiniköynnöksestä valmistettu viini

Millaisista fyysisistä elementeistä ehtoollisleipä ja -viini koostuvat?

Idän kirkoissa käytetään vanhastaan kohotettua leipää. Lännen kirkossa taas käytetään kohottamatonta leipää. Jälkimmäistä on perusteltu sillä, että Jeesus asetti ehtoollisen leivän happamattoman leivän juhlan yhteydessä. Lisäksi kohottamaton leipä säilyy paremmin eikä pilaannu. Molemmat kirkot pitävät toistensa erilaisia käytäntöjä legitiiminä. Kyse leivän kohottamisesta ei siis ole ekumeeninen ongelma.

Ehtoollisella on käytetty perinteisesti vehnästä tehtyä leipää ja viinirypäleistä käymismenetelmällä tehtyä viiniä. Varhainen kirkko ei tunne muita käytäntöjä. Tuomas Akvinolainen perusteli tätä muun muassa Uuden testamentin kertomuksilla. Kristus, joka on läsnä ehtoollisen leivässä, puhuu itsestään vehnänjyvänä: ”Ellei vehnänjyvä putoa maahan ja kuole, se jää vain yhdeksi jyväksi” (Joh. 12:24). Kristus puhui itsestään ”todellisena viinipuuna” (Joh. 15:1) ja sanoi ehtoollista asettaessaan, ettei ”maista viiniköynnöksen antia” ennen kuin hän nauttii sitä taivasten valtakunnassa (Mt. 26:29).

Tuomaan mukaan vehnästä tehty leipä ja viiniköynnöksestä tehty viini ovat pätevän ehtoollisen välttämättömiä ehtoja (STh III, 74, 3-5). Vasta-argumentiksi ei hänen mukaansa riitä, että kaikilla alueilla ei välttämättä kasva vehnää tai viiniköynnöstä, sillä tällaisiin maihin voidaan kuljettaa oikeita raaka-aineita kohtuullisella vaivalla. Siksi esimerkiksi granaattiomenan mehu ei tullut kysymykseen.

Firenzen konsiili määritteli, että ehtoollisen materian eli ainesten koostumusten tulee olla panis triticeus eli vehnästä tehty leipä ja vinum de vite eli viiniköynnöksestä tehty viini: ”Tertium est Eucharistiae sacramentum, cuius materia est panis triticeus et vinum de vite” (DS 1320; samoin 783, 860 ja 1352). Tämä ei ollut uusi keksintö, vaan vanhan käytännön legitimointi.

Luterilainen reformaatio teki useita muutoksia ehtoolliskäytäntöihin, mutta näihin sillä ei ollut mitään moittimista. Luterilaisuus omaksui lännen kirkon käytännön, jossa ehtoollisleipänä käytetään vehnästä tehtyä kohottamatonta leipää ja viiniköynnöksestä käymismenetelmällä tehtyä viiniä.

Kun myöhemmin Suuren pohjan sodan aikana 1700-luvun alussa 1700-luvun alussa viinin tuominen väliaikaisesti häiriintyi Suomeen ja joillakin paikoilla venäläiset ryöstelivät kirkkojen omaisuutta, paikallisesti jotkut seurakunnat kärsivät viinipulasta. Tuolloin ei lähdetty muuttamaan ehtoollisviinin koostumusta toiseksi, vaan kehotettiin käyttämään muita armonvälineitä, kuten kasteesta muistuttamista, evankeliumin julistamista ja synninpäästöä eli rippiä. Hieman samanlainen tilanne vallitsi korona-aikana keväällä 2020, jolloin piispat joutuivat kieltämään seurakuntalaisilta osallistumisen ehtoolliselle. Tuolloin muistutettiin, että armonvälineitä on muitakin. Kaikki ei ole ehtoollisen varassa, onneksi. Kristuksella on muitakin tapoja tulla luoksemme, vaikka ehtoollinen onkin niistä tärkein.

Keliakian ja vilja-allergian haaste

Viime vuosikymmeninä vehnästä tehdyn ehtoollisleivän rinnalle on kehitetty gluteenittomia ehtoollisleipiä. Niitä on periaatteessa kolmenlaisia. Jotkut on tehty riisi-, maissi tai perunatärkkelyksestä. Jotkut tällaiset leivät on värjätty sahramilla hieman kellertäväksi, jolloin ne erottuvat perinteisestä ehtoollisleivästä. Lisäksi on olemassa gluteenittomia vehnästä tehtyjä ehtoollisleipiä, siis leipiä, joiden taikina on leivottu erikoisvehnäjauhoista, joista vehnässä oleva gluteeni on huuhdeltu pois. Nämä vehnäpohjaiset gluteenittomat leivät ovat alkuperältään saksalaisia.

Nykyaikana yhä useammat seurakunnat ovat siirtyneet käyttämään pelkästään gluteenitonta ehtoollisleipää. Näitä on itse asiassa jo yli puolet seurakunnista. Syyt ovat ilmeiset. Halutaan kantaa pastoraalista vastuuta niistä seurakuntalaisista, jotka kärsivät keliakiasta tai vehnäallergiasta. Ehkä kahden erilaisen leivän käyttäminen koetaan myös käytännössä vähän monimutkaiseksi, ja siksi – ikään kuin mukavuussyistä – on haluttu siirtyä käyttämään pelkästään yhtä, ei-vehnäpohjaista gluteenitonta ehtoollisleipiä. Näistä syistä on hyvä katsoa tarkemmin erilaisia viljayliherkkyyden muotoja.

Gluteeni on proteiini, jota esiintyy vehnässä, rukiissa ja ohrassa. Keliakia on autoimmuunisairaus, jossa gluteeni käynnistää T-soluvälitteisen immuunireaktion. Se on suolistosairaus, jossa gluteenia sisältävä ruoka haittaa erilaisten ruoka-aineiden imeytymistä.

Diagnosoituja keliaakikkoja on n. 1,5% väestöstä, diagnosoimattomat mukaan luettuna yhteensä ehkä 2-3%. Gluteenittomissa ruoka-aineissa saa olla gluteenia alle 100 mg/kilo. Yksi vehnäleivän muru voirasiassa ylittää sen määrän. Se, miten voimakkaasti tai lievästi keliaakikot reagoivat gluteeniin, vaihtelee yksilöllisesti. Kaikki eivät saa oireita ehtoollisleivästä. Koska periaatteessa pienetkin gluteenimäärät voivat ylläpitää suolistovauriota pitkällä aikavälillä, siksi gluteenittomuuden vaatimus on tiukka.

Keliakian kohdalla tutkijat ovat jo pitkään yrittäneet kehittää niin sanottuja toleranssia indusoivia hoitoja eli eräänlaista siedätystä, jossa immuunijärjestelmä opetettaisiin sietämään gluteenia. Tässä kehittämistyö jatkuu.

Keliaakikot reagoivat gluteeniin, eivät vehnän muihin komponentteihin. He voivat siis nauttia sellaista vehnästä tehtyä ehtoollisleipää, josta gluteeni on poistettu.

Vehnäallergia on eri asia kuin keliakia. Se on harvinaisempi. Kaikkein herkimmät vehnäallergikot voivat saada vehnästä anafylaktisen shokin ja joutua sairaalahoitoon. Näin herkkiä vehnäallergikkoja arvioidaan Suomessa olevan yhteensä alle 1000 henkeä eli noin 0,16 promillea suomalaisista.

Monet vehnäallergikot voivat todennäköisesti nauttia ehtoollisleipää, josta gluteeni on poistettu. Vehnäallergian hoidossa käytetään menetyksellisesti siedätyshoitoa. Siedätyksessä elimistö totutetaan vehnään, ja siksi hoito pitää aloittaa lapsena. Siedätyksen ansiosta vehnäallergikkojen määrä väestöllisesti vähenee. Eniten vehnäallergikkoja on vanhimmissa ikäluokissa.

Alkoholiallergia voi ilmetä joillakin kaukoidästä kotoisin olevilla henkilöillä. Tällöin alkoholin hajoamisessa syntyvä asetaldehydi ei poistu normaalisti, vaan kertyy elimistöön ja voi aiheuttaa kasvojen punoitusta, sydämentykytystä, päänsärkyä ja muita oireita. Kyse ei oikeastaan ole allergiasta, vaan perinnöllisestä ominaisuudesta, jossa elimistöstä puuttuu alkoholia käsittelevä enstyymi. Suomalaisilla alkoholiallergiaa ei esiinny, eikä käytännössä länsimaalaisillakaan.

Viineissä käytetään usein sulfiittia parantamaan viinin laatua. Sulfiitti saattaa aiheuttaa joillekin allergiaa, tämä riski on suurempi astmaatikoilla. Ehtoollisviinin määrä on kuitenkin niin pieni, että riski on hyvin matala. Ylipäänsä pitäisi välttää mielikuvaa, että menemme nauttimaan ehtoollisella alkoholia. Ehtoollisviiniä nautitaan tee- tai ruokalusikallinen eikä siinä olevalla alkoholimäärällä ole terveydellistä merkitystä lapselle. Koska lapsi voi karsastaa viinin makua, hän voi nauttia myös pelkän ehtoollisleivän.

Tämä onkin tärkeä oppi, hienommin sanottuna konkomittanssioppi. Yhtäältä luterilainen reformaatio puolusti seurakuntalaisten oikeutta maallikkojen kalkkiin eli siihen, että myös seurakuntalainen saa ottaa ehtoollisen eli Kristuksen vastaan molemmissa muodoissa, leivässä ja viinissä. Kirkolla ei ole oikeutta kieltää ehtoollisviiniä seurakuntalaiselta, koska Kristus oli asettanut molemmat muodot. Tästä ei kuitenkaan seurannut, että molempien muotojen nauttiminen oli kaikille aina pakollista. Seurakuntalainen ottaa vastaa jo toisessakin muodossa koko Kristuksen. Hän tulee osalliseksi ehtoollisen koko siunauksesta ja armosta, vaikka hän tietyssä tapauksessa nauttisi vain toisen elementin, siis vain leivän tai vain viinin.

Johtopäätös

Joku voi kysyä, onko keskustelu ehtoolliselementeistä triviaalia, mieletöntä. ”Ihan sama, mitä käytetään.” Toisaalta voimme tehdä vastakysymyksen: onko todella niin, että vaikkapa kontekstualisoinnin nimissä ihan mikä tahansa käy? Kalakukko Savossa, piirakka Karjalassa, sahti Hämeessä ja kookosmaito kaukoidässä? Silloin jopa moni protestanttiseen individualismiin taipuvainen vastaa, että ehkä ei sittenkään ihan mikä tahansa. Tästä puolestaan seuraa, että joudutaan kysymään, mikä tekee ehtoollisesta tunnistettavan. Saksalaisilla on hyvä termi, wiedererkenntbar, ”jälleen tunnistettava”. Mikä erottaa ehtoollisen tavallisesta syömisestä ja juomisesta? Mikä tekee siitä – kontekstista riippumatta – yhä uudelleen tunnistettavan? Tällöin mennään jo aistien, kuten näön, kosketuksen ja jopa maun tasolle. Muistisairaalla viimeinen ”jälleen tunnistamisen” aisti ehtoollisella voi olla maku.

Edellä on esitetty, että kirkon traditio edellyttää vehnästä tehtyä ehtoollisleipää. Muusta aineista tehdyt ehtoollisleivät eivät ole kanonisia. Tämä on teologinen ja ekumeeninen ongelma.

Toisaalta erilaiset yliherkkyydet ovat tosiasia, eivätkä kaikki voi nauttia nykymuotoisia vehnäleipiä. Tämä on pastoraalinen ongelma. Kirkolla on sielunhoidollisia velvollisuuksia myös erilaisista yliherkkyyksistä kärsivistä seurakuntalaista.

Kahden erilaisen leivän käyttäminen voi tuntua välillä haastavalta, varsinkin kun kosketuksessa tapahtuvan kontaminaation takia myös leipien säilytyksessä erillään on oltava tarkkana. Lisäksi konsekroidut on säilytettävä erillään ei-konsekroiduista.

Selkein ratkaisu olisi siirtyä yhteen vehnästä tehtyyn gluteenittomaan ehtoollisleipään. Tällöin kaikki ehtoollisleivät valmistetaan jatkossa sellaisesta erikoisvehnäjauhosta, josta gluteeni on pesty pois. Tällainen ratkaisu on 1) kirkon tradition mukainen, 2) kliinisesti käytännössä kaikille keliaakikoille ja lähes kaikille vehnäallergikoille sopiva. Tällainen ratkaisu olisi myös 3) käytännöllisesti helpoin. Seurakuntalaiselle ei synny tarvetta erikseen pyytää gluteenitonta ehtoollisleipää, papin ei tarvitse erikseen huolehtia kahdenlaisista leivistä eikä seurakunnan tarvitse huolehtia erilaisten leipien tilaamisesta ja niiden erilleen säilyttämisestä.

Ainoa ongelma on enää se, mistä saadaan gluteenittomaan vehnäjauhoon sitko. Sitkon tuova apuaine tarvitaan, jotta taikina pysyy kasassa. Diakonissalaitoksella on jo tehty tähän liittyvää tuotekehittelyä. Alustavat tulokset ovat lupaavia, vaikka jatkotestejä tarvitaan.

Omasta puolestani toivon, että seurakunnat tilaavat jatkossa näitä leipiä nimenomaan Diakonissalaitokselta. Se tekee kotimaista ja varmistaa huoltovarmuuden. Muista poiketen Diakonissalaitoksen leivät ovat artesaanileipiä, käsin tehtyjä. En ole missään tavannut ulkomuodoltaan yhtä kauniita ehtoollisleipiä.

Ehtoollisen vanhin nimitys oli ”leivän murtaminen”. Tämä edellyttää riittävän isoa leipää. Parasta olisi, jos diakonissalaitos pystyisi tuottamaan myös isompia hostioita, niin sanottuja ”papin leipiä”, joita pappi käyttää ehtoollisen konsekroimisessa.

Joissakin suurissa tilaisuuksissa käytetään jakotapana ns. intiktiota, jossa pappi kastaa leivän viiniin ja jakaa ehtoollisen seurakuntalaiselle (molemmissa muodoissa). Tämä käytäntö ei ole aivan yksinkertainen, koska ehtoollisleivät ovat kovin ohuita ja sulavat helposti viiniin kastamisessa. Toisioisinkin tutkittavan, voisiko ehtoollisleivän koostumuksen kehittämisen ja uudistamisen yhteydessä leipä olla jatkossa aavistuksen verran paksumpi.

Kiitän Diakonissalaitosta sen ainutlaatuisesta palvelutyöstä ja toivotan ehtoollisleipien leipojille hyvän Jumalan siunausta.