Saarna Pieksämäen vanhassa kirkossa ensimmäisenä adventtina

Rakkaat seurakuntalaiset Pieksämäen kirkossa,

”Iloitse, tytär Siion! Riemuitse, tytär Jerusalem! Katso, kuninkaasi tulee.”

Näin reippaasti ilonpitoon kehottaa meitä tänään 1. adventtisunnuntain Vanhan testamentin lukukappale profeetta Sakariaan kirjasta. Tänään onkin paljon syytä iloon ja juhlaan. Tänään yhteisen elämän kirjassa kääntyy uusi sivu monella tavalla.

Ensiksi tänään on tervetulojuhla. Liitymme tässä jumalanpalveluksessa niihin ihmisiin, jotka toivottivat tervetulleeksi ja ottivat vastaan Jeesuksen Kristuksen, kun hän kerran ratsasti aasin selässä. Tuolloin oltiin jo lähellä Jerusalemia. Evankeliumin mainitsema Betfage, sananmukaisesti ”raakojen viikunoiden kylä”, oli vain kilometrin päässä Jerusalemista. Se sijaitsee Öljymäellä, siis Jerusalemin kaupungin viereisellä kukkulalla, siksi siitä oli jo näköyhteys Jerusalemin temppeliin. Oli vain laskeuduttava aasilla alas Getsemaneen ja Kidronin laaksoon ja siitä noustava ylös Jerusalemiin.

Kun Jeesus saapui Jerusalemiin, vastassa ei ollut valtaapitävä eliitti, vaan tavalliset köyhät ihmiset. Rikkaat ja hurskaat käänsivät selkänsä, mutta köyhät ja nöyrät näkivät uskon silmin Kristuksessa Jumalan lupausten täyttymyksen, siis toivon ja tulevaisuuden: Tuon nöyrän Messiaan kasvoissa heijastuu Jumalan rakkaus. Tuossa ratsastaa Jumalan Poika, joka tuo minut sovintoon Jumalan kanssa. Tämä Nasaretin mestari tuo sodan sijasta rauhan, rauhan sisimpääni ja rauhan ihmisten kesken. Rauha ja aasi kuuluivat yhteen, sillä tuon ajan juutalainen tunsi Vanhan testamentin kuvamaailman: sotilasjohtaja karauttaa paikalle kiihkeällä ratsuhevosella, kun taas rauhantuoja saapuu nöyremmin aasilla.

Kun me tänään laulamme Hoosiannaa, kuulemme evankeliumia ja polvistumme Herran pöytään, toivotamme Jeesuksen Kristuksen tervetulleeksi sekä omaan elämäämme että yhteiseen jumalanpalvelukseemme. Käytämme vieläpä samoja sanoja, kuin ihmiset tuolloin: ”Hoosianna! Siunattu olkoon hän, joka tulee Herran nimessä! Hoosianna korkeuksissa!”

Toiseksi tänään aloitamme uuden kirkkovuoden, joka säätelee sekä pyhien viettoa että jumalanpalvelusten aiheita. Tänään alkavan kirkkovuoden tekee erityiseksi se, että aloitamme samalla reformaation merkkivuoden vieton: ensi lokakuussa tulee kuluneeksi 500 vuotta Martti Lutherin teesien naulaamisesta ja uskonpuhdistuksen alkamisesta.

Kolmanneksi tänään adventtina otamme koko Suomessa virallisesti käyttöön virsikirjan lisävihkon, jota on pitkään valmisteltu ja jonka kirkolliskokous on nyt virallisesti hyväksynyt. Neljänneksi täällä Pieksämäen vanhassa kirkossa juhlimme uusia urkuja, jotka julistavat Jumalan kunniaa, kaunistavat yhteistä messua ja auttavat seurakuntaa kiittämään Jumalaa sanoin ja sävelin.

Neljä juhlaa – mutta mikä merkillistä, ne kaikki kuuluvat yhteen. Mikä on se tapa, jolla me kristityt toivotamme Kristuksen tervetulleeksi? Mikä on se tapa, jolla kiitämme ja palvomme häntä ja valitamme hänelle hätäämme? Miten me suomalaiset valmistaudumme jouluun, Vapahtajan syntymäjuhlaan?

Eikö se ole juuri laulaminen ja soittaminen? Maailmalla ja kirkkohistorian oppikirjoissa luterilaiset tunnetaan nimeen omaan ”laulavana reformaationa”. Rikas yhteinen laulaminen on aina ollut meidän tapamme kiittää Jumalaa, purkaa ahdistustamme hänelle, rukoilla häntä ja kuuluttaa ilosanomaa maailmalle.

Musiikin vahva merkitys meidän hengellisessä elämässämme ei ole itsestään selvyys. Esimerkiksi monien muslimioppineiden mukaan musiikki, varsinkin soitinmusiikki on haram, laitonta, hurskaalle uskovalle sopimatonta. Koulujen opetussuunnitelmissa on otettava huomioon se, että osa islaminuskoista vanhemmista voi toivoa rajoituksia lasten osallistumiselle musiikkitunnille. Tätä uskonnonvapauteen perustuvaa oikeutta on kunnioitettava mahdollisimman pitkälle – silloinkin kun itsellämme ei ole samanlaisia rajoituksia.

Kirkon historiassa myös jotkut kristilliset teologit ovat suhtautuneet epäilevästi musiikkiin. Musiikki vaikuttaa tunteisiimme, sen käytön on pelätty johtavan säädyttömyyksiin, ja siksi jotkut ovat halunneet asettaa sen käytölle rajoituksia. Kun Martti Luther joutui pakenemaan väliaikaisesti Wittenbergistä katolisen keisarin asettaman valtakunnankirouksen takia, Wittenbergissä reformaatio-liikkeen ohjat otti Andreas Karlstadt -niminen henkilö. Hän halusi kieltää kirkkotaiteen, pyhät kuvat ja moniäänisen kirkkolaulun. Hän myös vaati, että ”riettaat urut oli häädettävä kirkosta teatteriin”.

Jos Luther olisi pysynyt piilossaan ja Karlstadt saanut johtavan aseman, tänään emme juhlisi kiitollisina uusia urkuja Pieksämäen kirkossa. Reformaatio olisi saanut ankeamman suunnan. Musiikkielämämme olisi tylsempää ja hengellinen elämämme köyhempää.

Luther puolusti musiikkia yhtä jyrkästi kuin Karlstadt oli sitä vastustanut. Lutherin mukaan musiikki on Jumalan lahja, joka luo viatonta iloa. Esipuheessaan erääseen motettikokoelmaan hän kirjoitti: ”Rakastan musiikkia, koska se on Jumalan lahja, ei ihmisen. Se ilahduttaa mielen, karkottaa Paholaisen ja luo viatonta iloa. Musiikkia harjoitettaessa väistyvät viha, himo ja ylpeys”. Pitkän aterian ja parin yhteislaulun jälkeen hän kerran tokaisi: ”Musiikki on Jumalan kauneimpia ja ihanimpia lahjoja. Joka laulaa, ei paljon murehdi. Hän on iloinen ja ajaa huolet laulaen pakoon.”

Se, että tahdomme kiittää Jumalaa sanoin ja sävelin, lauluin ja soittimin, ei lopulta perustu vain Lutherin mieltymyksiin, vaan itse Jumalan sanaan, pyhään Raamattuun. Psalmissa 68 kehotetaan: ”Laulakaa Jumalalle, soittakaa hänen nimensä kunniaksi”. Kristillinen alkuseurakunta liittyi tähän myönteiseen perinteeseen, mikä käy ilmi esimerkiksi Efesolaiskirjeen kehotuksesta: ”Veisatkaa yhdessä psalmeja, ylistysvirsiä ja hengellisiä lauluja, soittakaa ja laulakaa täydestä sydämestä Herralle ja kiittäkää aina ja kaikesta Jumalaa, Isää, meidän Herramme Jeesuksen Kristuksen nimessä.” (Ef. 5:19–20).

Virsikirjamme alkulehdillä siteerataan Kolossalaiskirjeen (3:16) kehotusta: ”Runsaasti asukoon teissä Kristuksen sana; opettakaa ja neuvokaa toinen toistanne kaikessa viisaudessa, psalmeilla, kiitosvirsillä ja hengellisillä lauluilla, veisaten kiitollisesti Jumalalle sydämessänne.”

Kyse ei tietenkään ole siitä, että oikean kristityn täytyisi osata laulaa kympin arvoisesti. Jokainen laulaa ja kiittää sillä äänellä, jonka on Luojaltaan saanut. Niinhän linnutkin tekevät: variksen, taivaanvuohen ja satakielen laulu kuulostaa erilaiselta, mutta kaikki kuitenkin laulavat saamallaan äänellä. Ortodoksisesta liturgiasta voisi päätellä, että taivaassa toisten enkelien laulu kuulostaa laululta, toisten taas enemmänkin huutamiselta tai ääntämiseltä. Liturgian rukouksessa sanotaan: ”Sinun edessäsi seisoo tuhansia enkeleitä … voittoveisua laulaen, huutaen, ääntäen ja lausuen: Pyhä, pyhä, pyhä on Herra Sebaot, Hoosianna korkeuksissa”. Ehkäpä lauluäänellä arvioiden osa enkeleistä kuulostaa satakieleltä, toiset taas taivaanvuohelta tai variksilta.

Virrellä on monta tarkoitusta. Se on soivaa Jumalan sanaa, joka julistaa meille vapaaksi tekevää ilosanomaa Kristuksesta. Se on myös rukousta. Sen välityksellä kerromme Jumalalle iloista ja suruistamme. Kun olin syöpään kuolleen sisareni kuolinvuoteella, en osannut kuvata sanoin tuskaani enkä lohduttaa toisia perheen jäseniä. Sellaisessa tilanteessa virret pukivat sanoiksi yhteisen surumme ja rukouksemme, antoivat voimaa ja lohduttivat.

Tänään saamme laulaa kiitosvirttä. On jotenkin sopivaa, että iloinen Hoosianna-hymni on virsikirjamme ensimmäinen virsi. Se on kuin nuottiavain, joka antaa ilon ja kiitoksen sävellajin koko kirkkovuodelle ja koko virsikirjalle. Sen sanoilla tavalliset ja köyhät ihmiset toivottivat kerran Kristuksen tervetulleeksi. Tänään me liitymme heihin ja toivotamme Kristuksen tervetulleeksi omaa elämäämme ja yhteiseen jumalanpalvelukseemme.