Kaste, usko ja kääntymys

Vieraillessani eräässä vankilassa tapasin raskaista rikoksista tuomittuja vankeja, jotka kertoivat oman osastonsa toiminnasta. Olisi kuvitellut, että vangit tekevät sitä, mitä ennen vapauden menetystäkin: punovat juonia hoitaakseen huumebisneksiään tai suunnittelevat seuraavia henkirikoksia. Sitä vastoin he kertoivat leppoisasti, että melkein koko konnaosasto kokoontuu omaehtoisesti lukemaan Raamattua, keskustelemaan uskosta ja hyvästä elämästä ja välillä vähän rukoilemaankin. Hymy oli herkässä ja väriä näytettiin vaatetuksella: entinen jengiliivi oli vaihtunut erilaisiin Jesus is my President –paitoihin.

Kriittisen kuulijan mieli alkaa ehkä tässä vaiheessa salaisesti epäillä: hartautta vai harhautusta? Entä jos kyseessä onkin vain pinnallinen kääntymys erityiskohtelun saamiseksi?

Kriittinen pitää tietysti ollakin. Joskus hengellinen herätys voi vapauttaa ihmisen kertalaakista rikollisuuden tai päihteiden kierteestä, mutta usein tarvitaan pitkä prosessi ja monien ihmisten tuki, jotta muutos parempaan elämään voisi olla kestävä. Vanginvartijat kuitenkin vahvistivat sen minkä oma intuitiokin sanoi: kovan luokan rikollisista oli tullut kunnon miehiä ja uskon miehiä. He puhuivat uskoon tulemisesta. Heidän kohdallaan se kyllä tarkoitti myös ”järkiinsä tulemista”.

Tuskin kovapintaisinkaan jumalankieltäjä rohkenee kieltää, että näiden monien vankien kohdalla muutos on empiirinen, se on radikaali, se on kokonaisvaltainen ja se on muutos parempaan. Vaikka olisin agnostikko, tukisin tällaista muutosta tukka putkella jo pelkästään yhteiskunnallisista syistä: tuleehan se nyt veronmaksajille halvemmaksi, jos huumediileri ja murhamies tulevat järkiinsä tulemalla uskoon! On pakko antaa tunnustusta niille ihmisille, jotka ovat auttaneet näitä raskaista rikoksista tuomittuja löytämään uskon ja sen kautta tasapainoisen, ehjän elämän – ja myös katkaisemaan inhimillisesti ja yhteiskunnallisesti erittäin raskaan vankilakierteen. Joskus he ovat oman kirkkomme työntekijöitä tai vapaaehtoisia. Mutta usein nämä ihmiset, nämä uskon kätilöt tai ”konnantädykkeet” eivät edusta luterilaista kansankirkollisuutta, vaan he kuuluvat erilaisiin vapaakirkollisiin liikkeisiin. Ei se ole kansankirkolta pois, jos sisarkirkolla sujuu. Silti herää kysymys, onko herätys kanavoitumassa kirkkomme ulkopuolelle. Miten kirkko vastaa niiden tarpeeseen, jotka kaipaavat kokonaisvaltaista elämänmuutosta?

Teologisten opintopäivien yleisteemana on herätys. Siihen liittyen minulle on annettu aiheeksi kaste, usko ja kääntymys. Kysymys kasteen ja uskon suhteesta kuuluu klassisen teologian ytimeen: synnyttääkö kaste uskon vai onko kaste pikemminkin uskon seuraus? Ovatko kastetut pelastuksesta osallisia vai osattomia? Jos osattomia, eikö Kristuksen asettama kaste käy turhaksi? Jos taas osallisia, eikö kääntymyksen julistaminen käy turhaksi? Miten Jumala jakaa pelastusta objektiivisesti, ulkopuolellamme ja miten se vaikuttaa subjektiivisesti, sisäpuolellamme?

Samalla nämä kysymykset ovat myös pastoraalisesti erittäin ajankohtaisia. En tarkoita vain vankeja, vaan myös uskostaan vieraantuneita vapaita kansalaisia. Miten luterilaisen kirkon pitäisi opettaa, toimia ja elää, jotta kirkosta vieraantunut, uskonsa menettänyt tai kristinuskoon pettynyt ihminen voisi löytää ”uskon Jumalaan elämää kannattelevaksi voimaksi”, kuten kirkon keskeisin painopiste kirkkomme strategiassa määritellään? Tarjotaanko jäsenetuja vai kehotetaanko kääntymykseen?

Koska olemme rovasti Urho Muroman perustaman opiston tiloissa, rohkenen lähestyä kysymystä kasteen, uskon ja kääntymyksen suhteesta pohtimalla aluksi hänen tietään ja julistustaan. Heti aluksi haluan sanoa, että mielestäni hän jätti sekä vaalimisen arvoisen herätyskristillisen perinnön että avoimia kysymyksiä, joihin meidän tulisi yrittää etsiä ratkaisuja.

Muroma eli nuoruuttaan 1910-luvulla teollistumisen ja kaupungistumisen aikana, jolloin osa kaupunkilaisista ja työväestöstä vieraantui kirkosta. Myös uskontokritiikki voimistui varsinkin älymystön piirissä. Sekä ekumeeniset vaikutteet että filosofiset muotivirtaukset levisivät tehokkaasti yli valtakunnan rajojen. Biblisismin rinnalle syntyi saksalainen liberaaliprotestantismi (Schleiermacher, Ritschl, von Harnack) yhdeksi apologeettiseksi yritykseksi puolustaa kristinuskoa nousevien luonnontieteiden puristuksessa. Elettiin siis monella tavalla samantyyppisiä aikoja kuin tänään.

Kuten tunnettua, Urho Muroma koki voimakkaan hengellisen herätyksen 18.10.1912 norjalaisen herätyssaarnaajan Albert Lunden johtamassa kirkkoillassa Johanneksen kirkossa.

Muroman kääntymykseen liittyy nimenomaan ratkaisun tekeminen: on tehtävä tietoinen valinta siitä, että antaa elämänsä Kristukselle ja ryhtyy seuraamaan häntä. Tähän ratkaisuun kuului vahva kokemus, jota voi kutsua mystiseksi tai hurmokselliseksi. Ratkaisun jälkeen Muroman kertoi kotiin kävellessään ”ennen aavistamatonta rauhaa” ja ”merkillistä lämpöä”. Ratkaisuun ja kokemukseen liittyi myös pelastusvarmuus. Tuo ilta muutti hänen elämänsä niin, että hänestä tuli 1900-luvun ehkä merkittävin herätyksen julistaja Suomessa.

Muroman herätys tapahtui luterilaisessa kirkkorakennuksessa ja luterilaisen seurakunnan järjestämässä tilaisuudessa, mutta teologisesti hän oli joutunut kosketuksiin amerikkalaisen evankelikaalisuuden kanssa. Entisenä merimiehenä Lunde oli kokenut herätyksen Pohjois-Amerikassa ja myös antanut kastaa itsensä uudelleen. Julistuksessaan hän edusti erityisesti Chicagossa vaikuttaneen Dwight L. Moodyn herätyskristillisyyttä.

Se on protestanttista, mutta tunnustuskuntarajat ylittävää ja niitä vieroksuvaa. Se korostaa Raamatun ehdotonta arvovaltaa, henkilökohtaisen uskonratkaisun merkitystä, pyhityselämää, kiireellistä evankeliointia ja Kristuksen toista tulemista. Ihminen tulee kristityksi ja pelastuksesta osalliseksi vasta, kun hän katuu syntiään, hylkää vanhan elämänsä ja tekee tietoisen uskonratkaisun. Tähän kuuluu uudestisyntymisen kokemus, rauha ja ilo sekä pelastusvarmuus. Tätä kääntymistä seuraa – sitä tulee seurata – halu lukea Raamattua säännöllisesti, rukoilla, elää puhtaasti ja esittää kääntymyskehotus toisille ihmisille. Pappisvirka, liturgia, sakramentit, kirkkojärjestys, ekumenia ja valmiit rukoukset eivät sitä juurikaan kiinnosta. Elävän kristillisyyden pahimpina esteinä pidetään usein meitä piispoja ja varsinkin paavia. Käytäväpuheiden perusteella Suomessa tälle mustalle listalle on päässyt – ehkä oikein pyrkinytkin – helsinkiläisen seurakuntalehden päätoimittaja.

Urho Muroma on auttanut tuhansia uskosta vieraantuneita, erityisesti kaupunkilaisia ja työväestöön kuuluvia, ihmisiä löytämään uskon Jumalaan ja rakkauden lähimmäiseen elämää kannattelevaksi voimaksi. Silti on voitava arvioida myös teologisesti hänen julistustaan, halusihan hän itsekin olla tarkka oikeasta opetuksesta.

Luterilaisen uskonkäsityksen näkökulmasta Muroman julistukseen liittyy kaksi ongelmaa. Ensiksi siinä Kristuksen asettamien sakramenttien, varsinkin kasteen, pastoraalinen merkitys näyttää jäävän taka-alalle. Toiseksi voimakas kääntymisvaatimus johtaa siihen, että julistuksessa ajaudutaan käytännössä synergismiin, siis sellaiseen käsitykseen, jossa vanhurskauttamisen katsotaan perustuvan Jumalan ja ihmisen yhteistyöhön.

Muroma oli huolissaan siitä, että monet kastetut eivät näytä elävän uskoaan todeksi. Sekä pelastusvarmuus että sen tuoma ilo puuttuvat. Monet kirkon jäsenet näyttävät suhtautuvan uskoon välinpitämättömästi. Hän epäili, että kastetta käytetään ihmisten ”nukuttamiseen”.

Huoli uskon menettämisestä, elävän uskon kuolemisesta, ei ole Muroman eikä edes pietismin keksintöä. Kuten edesmennyt professori Heikki Kotila on muistuttanut, oppi siitä, että kirkko on corpus permixtum, jossa on sekä eläviä että kuolleita jäseniä, kuuluu Augustinuksen ja Lutherin oppeihin ja tunnetaan normaaliopetuksena niin luterilaisissa, katolilaisissa kuin anglikaanisissakin katekismuksissa.[1] Huoli uskonnollisesta vieraantumisesta on siis ekumeeninen.

Toisaalta luterilaiset ovat aina halunneet muistuttaa, että vain Jumala tuntee sydämet, ja siksi on oltava erittäin pidättyväinen piirtämään empiirisiä demarkaatiolinjoja konkreettisten ihmisten välillä.[2] Ei kuulu meidän toimivaltaan jakaa ihmisiä ylös hääaterialle ja alas hiilihanko-osastoon. Vitsit apostoli Pietarista taivasten valtakunnan portsarina ovat hauskoja, mutta myös harhaoppisia. Ei semmoinen kuuluu Pietarin virkaan.

Muroma ei voinut hyväksyä oppia kasteessa tapahtuvasta uudestisyntymisestä. Se oli hänen mielestään ”saatanallista valhetta” ja ”katolilaista harhaoppia” – mikä oli sama asia. ”Hylkäsin ehdottomasti opin kasteessa tapahtuvasta uudestisyntymisestä,” hän kirjoitti.[3] ”Raamattu ja Luther eivät ole milloinkaan tällaista oppia opettanut”, hän saarnasi ja jatkoi: ”Luterilaiseen kirkkoon ei kuulu tämä maagillinen riitus.”[4] Muroman mukaan uudestisyntyminen on tietoinen kokemus ja voi tapahtua vasta, kun ihminen tekee tietoisen uskonratkaisun. Vesikasteen ja henkikasteen erottaminen näyttää perustuneen Muroman omaan kokemukseen, ja vahvistusta hän sai sille englantilaisen W.P. Mackayn kirjan Grace and Truth ruotsinnoksesta ja ehkä yllättäen myös entisen Kuopion piispan ja myöhemmin arkkipiispan Gustav Johanssonin kirjasta Pyhä Uskomme. Tällainen kastekäsitys Muroman julistuksessa suututti suuresti erityisesti evankelisen liikkeen pappeja (E. Hakala, K. E. Salonen, K. R. Kares), jotka tunsivat tunnustuskirjat ja jotka olivat sisäistäneet sakramenttien pelastusopillisen ja sielunhoidollisen merkityksen.[5]

Tämä korostus johti käytännössä sekä sakramenttien sivuuttamiseen että synergistisiin korostuksiin. Kun varoitettiin luottamasta kasteen armoon, oli turvattava johonkin muuhun. Tämä muu oli ihmisen oma ratkaisu, oma valinta, oma teko. Kun lähdetään sutta pakoon, tulee usein karhu vastaan. Kun halutaan välttää kuollutta sakramentalismia, ajaudutaan helposti spiritualismiin ja/tai synergismiin. Teologisella munkkilatinalla sanottuna Muroma halusi välttää keskiajan katolista ex opere operato -oppia niin paljon, että ajautui lähelle keskiajan katolista facere quod in se est -oppia. Tässä ei ole mitään yllättävää, sillä sama ongelma koskee myös Muroman ulkomaalaisia esikuvia (Lunden, Moody, Mackay).

Toisaalta on sanottava, että Muroma osasi myös lohduttaa. Tuskin missään armo on niin alhaalla ja niin edellytyksetön kuin Muroman sairauden keskellä sanelemassa kirjassa Lohdutuksen Jumala. ”Sinä et jaksa paljoa, eikä sinun tarvitse jaksaakaan. Kyllä Herra tuntee sinun väsymyksesi ja heikkoutesi. Ei hän sinulta mitään vaadi. Päinvastoin hän tulee nyt vuoteesi ääreen antaakseen sinulle jotakin. Hän tahtoo antaa sinulle lohdusta, rohkaisua ja voimaa.” Sairasvuoteensa vierelle hän kertoo usein toivovansa ihmistä, jolla on mukanaan ehdollisen evankeliumin sijasta ”täydellisen anteeksiantamuksen evankeliumi”.[6]

Olen esittänyt yllä kaksi kriittistä pistettä Muroman korostuksissa. Huomiot eivät ole uusia tai omaperäisiä, sillä vastaavaan johtopäätökseen tullaan nähdäkseni myös teologian tohtori Timo Junkkaalan ammattitutkijan tarkkuudella tekemässä Muroma-elämänkerrassa Herätyssaarnaaja (1990). Myös Kansanlähetyksen entinen johtaja Matti Väisänen on analysoinut terävästi uuspietistisen kastekäsityksen ongelmia ja eroja luterilaiseen teologiaan verrattuna Uuras Saarnivaaran kastekäsitystä koskevassa väitöskirjassaan.

Muroma jätti vaalittavaksi perinnön, joka voitaisiin muotoilla näin: Luterilaisenkin kirkon tehtävänä on kutsua uskonsa menettäneitä takaisin uskoon, kehottaa katumattomia kääntymykseen ja julistaa hengellisesti kuolleille herätystä.

Edelleen Muroma jätti ratkaistavaksi kysymyksen, joka voitaisiin muotoilla näin: miten tämä uskon omistamiseen kutsuva julistus voidaan tehdä tavalla, joka a) sopii yhteen luterilaisen sakramenttiopin kanssa ja saa voimaa armonvälineistä ja joka b) välttää vääränlaisen synergian ja säilyttää Jumalan yksinvaikuttavuuden eli monergian?

Ensiksi on selvää, että Lutherin ja luterilaisten tunnustuskirjojen mukaan uudestisyntyminen tapahtuu nimenomaan kasteessa.[7] Tämä käy selväksi Lutherin kastesaarnoista, katekismuksista ja vaikkapa hänen Kasteen toimittaminen -kaavasta, jonka esipuheessa hän kirjoittaa: ”Emme saa antaa tätä korkeaa sakramenttia Perkeleen pilkattavaksi emmekä saa häpäistä Jumalaa, joka kasteessa antaa äärettömän ja pohjattoman armonsa rikkauden tulvia ylitsemme ja joka on itse antanut sille nimeksi ”uudestisyntyminen” (lat. regeneratio, saks. Neue Gepurt), koska me siinä pääsemme kaikesta Perkeleen himuvallasta vapaiksi, eroon synnistä, kuolemasta ja helvetistä, elämän lapsiksi ja kaikkien Jumalan aarteiden perillisiksi, Jumalan omiksi lapsiksi ja Kristuksen veljiksi”. Kasterukouksessa pyydetään kasteen lahjana ”hengellistä uudestisyntymistä” ja päätössanoissa pappi pukee lapsen kastepukuun ja puhuttelee kastettua sanoen: ”Kaikkivaltias Jumala, joka on sinut uudestisynnyttänyt veden ja Pyhän Hengen kautta ja antanut sinulle kaikki syntisi anteeksi, vahvistakoon nyt sinua armollaan iankaikkiseen elämään.” Aivan selvää on, että tässä Jumalan lupausten perustella ja Jumalan sanan voimasta kasteen katsotaan vaikuttavan tehdyn teon perustella (ex opere operato).[8]

Toiseksi on selvää, että luterilaisen uskonkäsityksen mukaan pelastuksen asiassa aloite ei kuulu ihmiselle, vaan Jumala on pelastuksen asiassa ensimmäinen, varsinainen ja ainoa aloitteen tekijä. Uskonpuhdistus syntyi vastustamaan nimenomaan erityisesti Gabriel Bielin korostamaa facere quod in se est –oppia, jonka mukaan Jumala ei kiellä armoaan ihmiseltä, joka ”tekee voitavansa”. Tässä opissa nimenomaan ihminen näyttää olevan aloitteen tekijä. Julistus, jossa vanhurskauttamisen ehtona on se, että ihmisen pitää ensin katua syntejä, ensin tehdä tahdollaan tietoinen uskonratkaisu, ensin valita Jumala, jotta Jumala voisi antaa hänelle armonsa, näyttää tulevan kiusallisen lähelle facere quod in se est –oppia ja teologista synergismiä.[9]

Miten Lutherin ja tunnustuskirjojen teologiassa tämä ongelma ratkaistaan?

Käsite-erotteluja pidetään helposti hiustenhalkomisena, mutta ne ovat hyödyllisiä ja välttämättömiä jos ylipäänsä halutaan ymmärtää yhtään mitään. Erityisen välttämättömiä ne ovat, kun kysymys on vanhurskauttamisoppiin, puhtaaseen evankeliumiin, pelastukseen ja sielun rauhaan liittyvistä asioista.

Kun kehitetään luterilaista evankelioimisen teologiaa, kaksi Lutherin käsite-erottelua voisi palvella asiaa. Ensiksi Luther puhuu vuonna 1518 julkaisemassaan saarnassa Kahdesta vanhurskaudesta (sermo de duplici iustitia) otsikon mukaisesti kahdesta vanhurskaudesta.[10]

Lutherin mukaan ensimmäinen vanhurskaus (iustitia prima) on ”vierasta” ja ”ulkoapäin vuodatettua”. Se on vanhurskautta, joka kautta ”Kristus itse on vanhurskas ja jolla hän vanhurskauttaa meidät uskossa.” Miten tämä ensimmäinen vanhurskaus annetaan? Luther vastaa näin: ”Tämä vanhurskaus annetaan ihmiselle kasteessa ja jokaisena aidon katumuksen hetkenä, jotta ihminen voisi luottavaisesti kerskata Kristuksessa ja sanoa: ’Minun omaani on Kristuksen elämä, teot, sanat ja kärsimys – yhtä läheisesti kuin jos itse olisin elänyt hänen elämänsä.” Kuten sulhanen omistaa kaiken, mikä on morsiamen, siten myös kastettu omistaa kaiken, mitä Kristus on ja mitä hän on tehnyt. ”Kaikki, mikä on Kristuksen, on myös meidän.”

Koska tämä vanhurskaus on vierasta eli Kristuksen, siksi se on myös täydellistä. Mitään ei puutu. Siksi myös synergismi voitetaan. Luther kirjoittaa: ”Tämä on siis vieras vanhurskaus, joka on vuodatettu meihin yksin armosta ilman omaa myötävaikutustamme ja jonka avulla Isä vetää meidät Kristuksen puoleen.” Vieras vanhurskaus on vastapainona perisynnille, jota myös voidaan kutsua ”vieraaksi”, koska se on periytynyt meille ilman omaa myötävaikutustamme. Tämä ensimmäinen vanhurskaus on myös toisen vanhurskauden eli oman ja tämänhetkisen vanhurskautemme ”perusta, syy ja alkulähde.”

Toinen vanhurskaus (iustitia secunda) on ”meidän oma vanhurskautemme, ei siksi oma, että me yksin saisimme sen aikaan, vaan siksi, että me toimimme yhteistyössä tuon ensimmäisen ja vieraan vanhurskauden kanssa.” Lutherin mukaan se ilmenee mielenmuutoksena ja uutena elämäntapana, josta seuraavat hyvät teot. Näitä ovat itsessä olevaa syntiä vastaan taistelu, lähimmäisen rakastaminen, nöyryys Jumalan edessä, rukous ja niin edelleen. Tässä siis puhutaan yhteistyöstä, synergiasta eli ko-operatiosta, mutta ei hereettisessä merkityksessä, sillä yhteistyö perustuu ensimmäiseen vanhurskauteen, joka on vierasta, ulkoa annettua ja riittävää.

Toinen hyödyllinen käsite-ero voisi olla Yksimielisyyden ohjeen erottelu uudestisyntymisen (regeneratio) ja uudistumisen (renovatio, vivificatio) välillä. Uudestisyntyminen (regeneratio), jota Uudessa testamentissa käytetään melko harvoin (lähinnä Joh. 3:5 ja Tiit. 3:5) liitetään niin luterilaisessa kuin katolisessa, ortodoksessa ja anglikaanisessa raamatuntulkinnassa kasteeseen. Kuitenkin kastettu tarvitsee jatkuvaa uudistusta (renovatio), jotta hän ei menettäisi uskoa Jumalaan eikä ajautuisi elämässään ”paatumukseen”, vaan jotta hän vahvistuisi uskossa ja saisi voimaa rukoilla, rakastaa ja taisella syntiä vastaan. Uudistuksen synonyyminä tunnustuskirjoissa puhutaan usein myös ”eläväksi tekemisestä” (vivificatio). Tässä elämän kestävässä uudistuksessa ihminen ei ole pelkkä sivustakatsoja, puupölkky tai objekti, vaan uudistuksen tulee koskettaa ihmisen koko persoonaa.[11]

Kolmas hyödyllinen käsite ero voisi olla kasteen lahjan (donum) ja käytön (usus) välillä. Voisiko Muroman huoli väärään varmuuteen ja velttouteen ajautumisesta saada vastauksen, jos ymmärtäisimme nykyistä paremmin, että luterilaisen uskonkäsityksen mukaan kaste ei ole vain lahja, vaan myös tehtävä? Se kyllä synnyttää uudesti, mutta kutsuu myös uuteen elämään. Se kyllä antaa lahjan, mutta kutsuu myös tehtävään. Se kyllä tekee osalliseksi pelastuksesta, mutta myös velvoittaa tielle. Niinhän jo Vähässä Katekismuksessa sanotaan: ”Kaste merkitsee, että meissä oleva vanha ihminen on jokapäiväisessä katumuksessa ja parannuksessa upotettava ja surmattava kaikkine synteineen ja pahoine himoineen, ja sen tilalle pitää joka päivä tulla esiin ja nousta ylös uusi ihminen, joka elää iankaikkisesti jumalalle vanhurskaana ja puhtaana.”

Lapsikastekäytäntö edellyttää myös ajatusta kristillisestä vanhemmuudesta. Lapsia kastavan kirkon on myös ohjattava vanhempia ohjaamaan lapsiaan ja antamaan heille kristillistä kasvatusta. Tätähän meidän kastekaavassakin kysytään. ”Tahdotteko yhdessä seurakunnan kanssa huolehtia siitä, että lapsenne saa kristillisen kasvatuksen?” Valitettavasti kastekaavan kysymyksessä ”kristillisen kasvatuksen” sisältö jää kokonaan sanoittamatta. Toisin on esimerkiksi Amerikan Luterilaisen kirkon (ELCA) kastekaavassa. Sen johdantosanoissa ilmaistaan kyllä kasteen lahja, mutta sen jälkeen terästi myös kristittyjen vanhempien tehtävä kysymällä:

”Kun pyydätte lapsellenne kasteen lahjaa, teille annetaan myös velvollisuuksia: elää lasten kanssa osana Jumalan perheväkeä, tuoda heidät Jumalan sanan ja pyhän ehtoollisen äärelle, opettaa heille Isä meidän, uskontunnustuksen ja kymmenen käskyä, asettaa heidän käteensä pyhän Raamatun ja kasvattaa heitä uskossa ja rukouksessa, jotta lapsenne oppivat luottamaan Jumalaan, julistamaan Kristusta sanoin ja teoin, pitämään huolta toisista ihmisistä ja Jumalan maailmasta sekä taistelemaan oikeudenmukaisuuden ja rauhan puolesta. Tahdotteko siis auttaa lapsianne kasvamaan kristillisessä uskossa ja elämässä?”[12]

Olen edellä pyrkinyt tekemään luterilaisen teologian pohjalta kaksi korrektuuria anglo-amerikkalaiseen herätysjulistukseen, jotka mielestäni tarvitaan sekä teologisista että pastoraalisista syistä. Aito herätysjuhlistus on kirkon tunnustuksen mukaista ja se johtaa ihmisen iloon, sielunrauhaan ja vastuun kantamiseen kirkossa ja yhteiskunnassa. Herätysjulistuksen tulee yhdistyä kirkkaana sekä Jumalan yksinvaikuttavuus että Kristuksen asettamien sakramenttien merkitys. Nämä kuuluvat yhteen. Juuri ulkoiset armonvälineet varmistavat sen, että vanhurskaus tulee meihin ulkopuolelta, yksin Jumalan armosta. Jotta Augsburgin tunnustuksen neljäs eli lahjavanhurskautta koskeva pääartikla voisi olla mahdollinen ja sisäisesti johdonmukainen, se edellyttää vahvaa käsitystä sanasta ja sakramenteista uskon synnyttävinä ja Pyhän Hengen lahjoittavina armonvälineinä, mikä V artiklassa ilmaistaan.

Jotakin on kuitenkin sanomatta. Palaan vankilaan, joista aloitin. Empiirinen tosiasia on se, että kastettuun jää syntiä ja että hän voi myös syystä tai toisesta menettää uskonsa, siis kuolla hengellisesti. Tämä on tunnustuskirjojen oppi, ekumeeninen konsensus ja empiirinenkin fakta, josta voi lukea vaikkapa kirkon nelivuotiskertomuksista, varsinkin tästä viimeisestä.

On itsestään selvää, että tunnustuskirjojen mukaan kastettuun jää syntiä ja että hän voi kieltää uskonsa sanoin ja teoin. ”Meitä kiusaavat oma synti, maailma ja Perkele”, Luther sanoo selityksessään Isä meidän rukoukseen. Usko voi hiipua ja kääntyä välinpitämättömyyteen. Vilpitönkin kristitty voi ”alkaa suosia syntiä elämässään”, kuten edellisen kirkkokäsikirjan synnintunnustus lausuu. Kastettukin tarvitsee jatkuvasti Jumalan sanaa uskon vahvistamiseksi, synninpäästöä syntien anteeksiantamiseksi ja ehtoollista näitä molempia varten.

Edelleen ihminen voi syystä tai toisesta menettää uskonsa. Oma syyllisyys voi ajaa ihmisen epäuskoon ja epätoivoon. Kristittyjen loukkaavat sanat, painostava ilmapiiri ja tekopyhyys voivat vieroittaa toiset Kristuksesta ja saada hänet näyttämään pelottavalta. Kastettu voi myös ajautua hengelliseen välinpitämättömyyteen tai aktiiviseen ateismiin.

Eikö tässä ole herätysjulistuksen paikka myös tänään? Eikö kääntymyksen kutsuvalle julistuksessa ole tilausta juuri tänään ja juuri niiden keskuudessa, jotka syystä tai toisesta ovat vieraantuneet uskosta tai pettyneet kirkkoon? Eikö silloin tarvita uudelleen kastamisen sijasta uudelleen uskomista?

Yksinkertainen teologinen perustelu löytyy esimerkiksi Augsburgin tunnustuksen parannusta ja kääntymystä koskevasta XII artiklasta:

”Parannuksesta seurakuntamme opettavat, että ne, jotka ovat kasteen jälkeen langenneet, voivat saada syntien anteeksiantamuksen milloin tahansa, kun he kääntyvät, ja että kirkon tulee antaa synninpäästö niille, jotka näin palaavat tehdäkseen parannuksen. Parannus näet sisältää varsinaisesti seuraavat kaksi asiaa. Toinen on katumus eli synnintunnosta johtuva pelästyminen, joka ahdistaa omaatuntoa. Toinen on usko, joka syntyy evankeliumista eli synninpäästöstä ja joka luottaa siihen, että synnit annetaan anteeksi Kristuksen tähden, ja antaa omalletunnolle lohdutuksen ja vapauttaa sen pelosta. Tämän jälkeen tulee seurata hyvien tekojen, jotka ovat parannuksen hedelmiä.”[13]

Artiklassa torjutaan myös kasteenuusijoiden perseverantia santorum -oppi, jonka mukaan kerran vanhurskautetut eivät voi menettää Pyhää Henkeä tai että jotkut tässä elämässä saavuttavat pysyvän synnittömyyden tilan. Käänteisesti artikla edellyttää, että kastettu voi menettää uskon ja siten myös Pyhän Hengen ja osallisuuden pelastukseen. Tästä taas seuraa, että evankelioinnilla tai herätysjulistuksella on paikka myös luterilaisessa kirkossa. Sitä ei kuitenkaan seuraa, että mikä tahansa herätysjulistus olisi hyväksyttävää.

Rohkenen esittää joitakin kysymyksiä itselle ja hengellistä heräämistä rukoileville ja julistaville ihmisille.

Miten huolehditaan siitä, että herätys ja ilo pysyvät yhdessä? Istuin kerran Hakaniemessä raitiovaunussa, kun vanha mies karjaisi uhkaavalla ja vihaisella äänellä ”tehkää parannus!”. Ihmisissä se herätti lähinnä vastenmielisyyttä ja ahdistusta. Jos tarkoitus oli auttaa ihmisiä uskoon tai parannukseen, keino toimi täydellisen kontraproduktiivisesti. Mikään tuskin vieroittaa Kristuksesta ja hänen evankeliumistaan paremmin, kuin se, että umpimieliset uskovaiset jakavat uhkaavia käännytyslehtisiä, suhtautuvat ahdistuneen tosikkomaisesti kulttuuriin, vahtivat toisten vikoja ja valittavat maailman turmiollisuutta.

Kyllä Jeesus puhui kadotuksesta, mutta viimeistä tuomiota koskeva kuvaus on vasta Matteuksen evankeliumin lopussa, 25. luvussa. Kannattaa muistaa, miten Matteuksen mukaan Jeesuksen julkinen toiminta alkoi: ”Autuaita ovat hengessään köyhät, sillä heidän on taivasten valtakunta.” Rakastettu kirjailija C.S. Lewis kirjoittaa omakohtaisessa kirjassaan Ilon yllättämä, että juuri elämän perimmäinen hyvyys ja siihen liittyvä ilo johtivat häntä aikanaan ateismista anglikanismiin, elämän arvon kieltävästä epäuskosta elävän Jumalan luo.[14]

Miten huolehditaan siitä, että herätys ja sielunhoito pysyvät yhdessä? Urho Muromaa saattaa moni ulkopuolinen pitää kovapintaisena konservatiivina. Tätä kuvaa rikkoo kuitenkin tehokkaasti Muroman osin sairasvuoteella kirjoittama kirja Lohdutuksen Jumala, johon viittasin. Yhtä herkkää, lempeää ja sydäntäsärkevää lohdutusta saa etsiä. Armo kulkee alhaalla, lattian raossa, ainakin yhtä alhaalla kuin körttiseurojen parhaimmissa puheissa. Ilman sielunhoidollista tähtäyspistettä herätysjulistus näyttäytyy kovalta ja ilman järjestettyä jälkihoitoa vierailut jättävät paikkakunnalle jälkeensä hämmennystä ja irrallisuutta.

Miten huolehditaan siitä, että herätys ja diakonia pysyvät yhdessä? On varmasti mahdollista, että kirkossa on heitä, jotka sivuuttavat sanoman laista ja evankeliumista tai synnistä ja armosta ja latistavat kirkon työn pelkkään diakoniaan tai humanitaariseen auttamiseen. Mutta oikein ei ole sekään, että todistetaan Kristuksesta vain sanoin. ”Älkäämme rakastako sanoin ja puheessa, vaan teoin ja totuudessa”, kehottaa Uusi testamentti. Kirkon työssä usko ja rakkaus kuuluvat yhteen. Alussa kuvaamani Vapaakirkon menestyksekkään vankilatyön taustalla on vahva sosiaalinen toiminta vankien tukemiseksi.

Miten huolehditaan siitä, että herätys ja sakramentit pysyvät yhdessä? Luterilaisessa perinteessä sana ja sakramentit tähtäävät samaan: ne jakavat samaa Kristuksen armoa, ne synnyttävät ja vahvistavat yhtä ja samaa uskon luottamusta Kristukseen. Miten julistamme niin, että kaste ei sammuta, vaan tekee eläväksi, ei latista intoa, vaan herättää sen? Miten julistamme niin, että emme vieroita ihmisiä ehtoollisyhteydestä, vaan kutsumme heitä siihen? Eivätkö käsikirjan kutsusanat ”tulkaa, ottakaa vastaan Kristuksen ruumis” ja päätössanat ”olemme vastaanottaneet Herran Jeesuksen Kristuksen?” ole luterilainen vastine anglo-amerikkalaisille herätyskokouksille? Eikö juuri vahva sakramenttien asema suojaa vääränlaiselta synergismiltä?

Miten huolehditaan siitä, että kirkko ja herätys pysyvät yhdessä? Tämä on suuren luokan kysymys, jossa on syytä katsoa peiliin sekä herätystä julistavien että kirkon johtajien. Jos kirkon johto asettuu aitoa herätystä vastaan, eikö kirkko silloin näivety ja kuole? Sama kysymys voi esittää myös toisin päin: Jos herätystä julistetaan kirkkoa vastaan, eikö silloin herätysliike ajaudu kirkon ulkopuolelle, näivety ja kuole? 1920-luvulla Suomeen perustettujen luterilaisten vapaakirkkojen ja 2000-luvulla syntyneen Nokia-mission kohtalot osoittavat, että jos liike ajautuu kirkon ulkopuolelle, siellä tulee pian kylmä. Näistä liikkeistä ei tullut suuria menestyskertomuksia.

Siksi on toimittava niin, että seurakunnat saavat voimaa herätysliikkeistä ja herätysliikkeet saavat voimaa seurakunnista.

[1] Ks. Kotilan artikkeli ”Liturgian suunta” synodaalikirjassa Minä uskon? – Jumala-usko 2010-luvulla.

[2] Tämä käy ilmi vaikkapa Augsburgin tunnustuksen VII artiklasta, jonka mukaan ”tässä elämässä myös teeskentelijöitä ja jumalattomia on sekoittunut tosiuskovien ja pyhien joukkoon”. Edelleen reformoiduista tunnustuskirjoista poiketen kirkkokuria ei pidetä CA:ssa tosi kirkon tuntomerkkinä.

[3] Näin Muroma myöhäiskauden kirjassaan Kristus-kaste (1950). Timo Junkkaala on osoittanut, että tällä kannalla Muroma oli myös toimintansa alkuvaiheessa.

[4] Viittaan tässä You Tubessa kuultavana olevaan Urho Muroman kasteen ja uudestisyntymisen suhdetta käsittelevään opetuspuheeseen.  Saman saarnan mukaan kastetut, mutta uudestisyntymisen kokemattomat kirkon jäsenet ovat ”luontojumalisia kristillismielisiä fariseuksia”, jotka Kristus torjuu viimeisellä tuomiolla.

[5] Tästä lähemmin ks. Junkkaala 1990, 34-39 ja 132-141.

[6] Urho Muroma: Lohdutuksen Jumala (6. painos 1976, 9).

[7] Tästä lähemmin ks. esim. Jolkkonen: ”Luterilainen kasteteologia ja sen liturgiset seuraukset” (TA 4/2000) ja Huovinen: ”Fides infantium – Martti Lutherin käsitys lapsen uskosta” (STKSJ 175).

[8] Lutherin kastekaavan suomennos ks. Tunnustuskirjat (SLEY 1990). Lutherin opus operatum –opin kritiikistä ks. Huovisen artikkeli ”Opus operatum. Onko Lutherin käsitys sakramentin vaikutuksesta ymmärretty oikein?” kirjassa Tutkimuksia Lutherin ajattelumuodoista (STKSJ 154).

[9] Facere quod in se est –opista ja sen luterilaisesta kritiikista ks. esim. Gassmann & Hendrix: Johdatus luterilaiseen tunnustukseen (Kirjapaja, 2005).

[10] Lutherin saarna WA 2, 145-152 (StA 1, 221-229). Tässä on käytetty Anja Ghisellin hyvää suomennosta kirjassa Iloinen kärsimys (Kirjaneliö 1996).

[11] Käsite-erottelut regeneration, renovation ja vivification välillä tehdään muun muassa Yksimielisyyden ohjeessa.

[12] “As you bring your children to receive the gift of baptism, you are entrusted with responsibilities: to live with them among God’s faithful people, bring them to the word of God and the Holy Supper, teach them the Lord’s Prayer, the Creed, and the Ten Commandments, place in their hands the holy scriptures, and nurture them in faith and prayer,

so that your children may learn to trust God, proclaim Christ through word and deed, care for others and the world God made, and work for justice and peace. Do you promise to help your children grow in the Christian faith and life?” Ks. USA:n (ELCA) ja Kanadan (ELCIC) luterilaisten kirkkojen kirkkokäsikirja Evangelical Lutheran Worhip.

[13] Olen kiitollinen tästä yksinkertaisesta oivalluksesta professori Jouko Taloselle.

[14] Myös uskonnottomassa kodissa kasvanut esseisti Antti Nylen kirjoittaa Tunnustuskirjassaan (Kirjapaja 2012), että uuden lapsen syntymään liittynyt hämmästys ja ilo johtivat hänet sellaisen ilmiön äärelle, jota sanotaan luomiseksi.