Julistus ja palvelu, Jumalan antamat tehtävät

”Tahdotteko Jumalan avulla pysyä lujina tässä kirkon uskossa ja vahvistaa siinä seurakuntalaisia?” Tämä on diakonian virkaan vihittäville tehtävistä kysymyksistä ensimmäinen, ja se tehdään aina sen jälkeen, kun vihittävät ovat ensin lausuneet kirkon yhteisen uskontunnustuksen. Pian se tehdään myös teille, rakkaat diakoniksi vihittävät.

Kyse ei silti ole vain diakonien etuoikeudesta, sillä sama kysymys tehdään myös papiksi ja piispaksi vihittävälle. Itse asiassa kirkon yhteinen uskontunnustus yhdistää kaikkia kastettuja seurakuntalaisia. Konfirmaatiossa kysytään samassa paikassa, siis uskontunnustuksen lausumisen jälkeen konfirmoitavilta. ”Teidät on kastettu tähän uskoon ja olette saaneet sen mukaista opetusta. Tahdotteko Jumalan armon avulla osoittaa tämän uskon elämässänne?”

Tänään eletään kirkkovuodessa pyhän kolminaisuuden päivän aikaa. Siksi on hyvä pysähtyä pohtimaan, mikä oikeastaan on se usko Isään, Poikaan ja Pyhään Henkeen, jolla aloitamme ja päätämme jumalanpalveluksen, jonka lausuessa on tapana tehdä ristinmerkki ja jolle myös uskontunnustus rakentuu. Millaiseen Jumalaan siinä tunnustaudutaan ja millaiseen elämään se meitä kutsuu? Ja miten uskontunnustus liittyy diakoniaviranhaltijan identiteettiin ja työhön?

Meille tutumpi sanamuoto on apostolinen uskontunnustus, se joka opetellaan rippikoulussa. Se oli käytössä jo 200-luvulla Roomassa ja se oli kastetunnustus: siihen tunnustautuivat kaikki, jotka tahtoivat kääntyä pakanuudesta kristinuskoon ja tulla kastetuiksi. Tänään juhlajumalanpalveluksessa käytetään pidempää Nikean uskontunnustusta. Sen kaksi ensimmäistä osaa hyväksyttiin Nikean kirkolliskokouksessa 325 ja viimeinen, Pyhää Henkeä koskeva osa Konstantinnopolin kirkolliskokouksessa 381.

Kun lausutte tänään Nikean uskontunnustuksen, hyvät vihittävät ja hyvä seurakunta, ajatelkaa, kuinka pitkään ja leveään virtaan me liitymme. Näillä samoilla sanoilla halki vuosisatojen sadat miljoonat kristityt, ortodoksit, katolilaiset, me luterilaiset, anglikaanit ja monet muut kristityt ovat tunnustaneet uskonsa Isään ja Poikaan ja Pyhään Henkeen ja hänen lahjoihinsa.

Mutta me emme lausu uskontunnustusta vain arvostaaksemme ikivanhaa perinnettä. On olemassa monia, parempiakin syitä. Uskontunnustus kertoo, mikä meitä kristittyjä yhdistää, sillä on siis ekumeeninen merkitys. Uskontunnustus kertoo myös, mikä on olennaista, se auttaa keskittymään ydinasioihin, se suuntaa kirkon opetusta ja työtä, se auttaa erottamaan oikean opetuksen väärästä ja yksityismielipiteet kristinuskon yhteisistä vakaumuksista.

Mutta se on myös Jumalan ylistämistä. Se on eräänlainen kiitoshymni, joka julistaa, kuka Jumala on ja mitä hyvää hän on tehnyt meille. Ja tämä on olennaista. Uskontunnustus kertoo, kuka on Jumala ja mitä hyvää on tehnyt meille. Siksi se on evankeliumia, ilosanoman kuuluttamista ja siihen liittymistä.

Ensimmäisessä lauseessa tunnustetaan usko siihen, että elämä ei ole sattuman oikku eikä tarkoituksetonta röhveltämistä kosmisessa yksinäisyydessä, vaan elämällä on Luoja ja siksi myös tarkoitus: ”Me uskomme yhteen Jumalaan, kaikkivaltiaaseen Isään, maan ja taivaan, kaiken näkyvän ja näkymättömän Luojaan.”

Nykyaikana meille tarjotaan näkemystä, että kaikki on sokeaa sattumaa eikä elämällä ole mitään tarkoitusta, arvoa eikä päämäärää. Uskontunnustuksessa torjutaan tällainen synkkä nihilismi ja pessimismi, ja tunnustaudutaan siihen, että elämällä on alkuperä, tarkoitus ja arvo. Hyvä Jumala on luonut kaiken, myös meidät. Hyvän isän tavoin hän myös suojelee sitä ja pitää sitä jatkuvasti yllä.

Usko Jumalaan maailman ja ihmisen luojana julistaa sitä hämmästyttävää totuutta, että jokaisella ihmisellä on ihmisarvo. Meidän arvomme ei ole riippuvainen saavutuksistamme, suorituksistamme tai sosiaalisesta asemasta, se perustuu yksin siihen, että jokainen meistä on luotu Jumalan kuvaksi, jokainen meistä heijastaa Jumalan unelmaa. Ei ole sattumaa, että siellä missä on kielletty Jumala, siellä on nopeasti kielletty myös ihmisen arvo.

Uskontunnustuksen ensimmäisellä lauseella on ratkaiseva merkitys diakonialle myös toisessa merkityksessä. Varhaisessa kirkossa esiintyi opettajia, joiden mielestä Jumala oli vain ”näkymättömien” luoja ja vain ”taivaan luoja”. He väittivät, että Jumala oli luonut vain näkymättömän sielun ja vain taivasten valtakunnan, ja että ihmisen ruumis tarpeineen ja näkyvä luonto eliöineen olivat perkeleen tekosia. Sanomattakin oli selvää, ettei tällaisia opettajia kiinnostanut vähääkään diakonia, siis köyhien auttaminen ja ihmisen aineellisista ja ruumiillista tarpeista huolehtiminen.

Hyväksyessään uskontunnustuksen kirkko torjui tällaisen ahtaan käsityksen Jumalasta ja hänen työstään. Kun me tunnustamme uskon taivaan ja maan Luojaan, kaiken näkyvän ja näkymättömän Luojaan, silloin me tunnustamme myös sen, että koko ihminen, siis sekä sielu että ruumis ovat Jumalan luomia. Siksi myös ruumista ja sen aineellisista tarpeista on pidettävä huolta. Ja silloin me tunnustamme myös diakonian arvon. Usko Isään Jumalaan, taivaan ja maan Luojaan, johtaa meidät myös harjoittamaan diakoniaa ja huolehtimaan kaikista köyhistä ja nälkäisistä.

Toiseksi uskontunnustuksessa tunnustetaan usko Jumalan Poikaan, Jeesuksen Kristukseen. Miksi se on niin tärkeää, että se otettiin uskontunnustukseen?

Vastaus löytyy Nikean uskontunnuksesta, kun siinä lausutaan: ”meidän pelastuksemme tähden astui alas taivaista” ja syntyi ihmiseksi. Nopea vilkaisu aamun lehtien sodista kertoviin uutisiin tai tavallista rehellisempi tuijotus kylpyhuoneen peiliin paljastaa, että emme kykene elämään Jumalan tahdon mukaisesti emmekä pelastamaan itse itseämme. Uskontunnustus julistaa: Jumala toteutti itse pelastuksen, kun hän syntyi ihmiseksi Jeesuksessa Kristuksessa, kärsi ristillä meidän puolestamme ja nousi kuolleista, jotta meillä olisi iankaikkinen elämä.

Jeesus Kristus lahjoittaa pelastuksen, mutta antaa myös suunnan sille miten uskoa ja rakkautta eletään todeksi arjen keskellä. Siksi hän antaa suunnan myös diakonialle. Jeesus itse sanoi, että hän ei tullut palveltavaksi, vaan palvelemaan. Hän itse antoi palvelemisen tehtävän. Aivan kuin aavistaen meidän ihmisten kiinnostuksen mahtaviin ja menestyviin kenokauloihin hän ohjasi meitä toimimaan toisin sanoessaan: ”Te tiedätte, että ne, jotka ovat hallitsijan asemassa, ovat kansojen herroja ja maan mahtavat pitävät kansoja valtansa alla. Niin ei saa olla teidän keskuudessanne. Joka tahtoo teidän joukossanne tulla suureksi, se olkoon toisten palvelija. Ei Ihmisen Poikakaan tullut palveltavaksi, vaan palvelemaan ja antamaan henkensä lunnaiksi kaikkien puolesta” (Mark. 10:42-45).

Jeesus itse oli ensimmäinen ”Diakoni”. Hän osoitti rakkautta ruokkimalla ihmisiä (Mt. 14:13-21), parantamalla sairaita (esim. Mt. 8-9) ja pesemällä oppilaidensa jalat (Joh. 13:1-11). Häntä otti seuraansa syntisiä ja aterioi yhteiskunnassa hyljeksittyjen ihmisten kanssa – siksi ensimmäistä Diakonia kutsuttiin syntisten ystäväksi (Mt. 11:19, Luuk, 7:36; 19:1).

Jeesus ei vain auttanut kärsiviä ja heikkoja, vaan hän samaistui heihin. Matteuksen evankeliumin 25. luvussa Jeesus samaistuu nälkäisiin, janoisiin, alastomiin, sairaisiin, yksinäisiin ja vangittuihin. ”Kaiken minkä olette tehneet yhdelle näistä vähimmistä veljistäni, sen te olette tehneet minulle.” (Mt. 25:40). Tämä merkitsee, että kärsivien kasvoissa me kohtaamme itse Kristuksen kasvot. Teidän tehtävänne on heijastaa Jumalan hyvyyttä ja itsensä lahjoittavaa rakkautta juuri niitä kärsiviä kohtaan, jotka eivät saa julkisuutta ja joiden hätää eivät muut kuule.

Kolmanneksi uskontunnustuksessa tunnustetaan usko Pyhään Henkeen ja myös yhteen, pyhään ja apostoliseen kirkkoon. Tämä kolmas kohta muistuttaa meitä kaikkia Jumalan läsnäolosta. Luominen on jo takanapäin, Jeesuksen sovitustyökin tapahtui 2000 vuotta sitten. Juuri Pyhän Hengen tehtävänä on tuoda nämä lahjat tähän aikaan. Pyhä Henki vetää meidät näiden hyvyyksien puoleen, hän tekee uskon ja rakkauden eläväksi yhä uusille sukupolville, myös sinulle ja minulle.

Alkuseurakunta koki diakonian ja auttamisen itse Jumalan antamaksi tehtäväksi. Tämä vakaumus perustuu helluntain ihmeeseen. Apostolit olivat koolla iloisina vakuuttuessaan Jeesuksen ylösnousemuksesta, mutta hämmentyneinä siitä, mitä nyt tulisi tehdä, mihin suuntaan kulkea. Helluntaina apostolit saavat vihkimyksen evankeliumin työhön, kun Pyhä Henki itse varustaa heidät ja antaa heille uuden innon ja rohkeuden.

Alusta lähtien seurakunnan yhteiselämään kuului sekä julistus että palvelu, siis sekä Jumalan sanan julistus ja yhteinen rukous että leskistä ja muista vähävaraisista huolehtiminen. Molemmat. Julistusta ja rukousta sanottiin ”Jumalan sanan diakoniaksi” ja ruoan jakamista ”pöydän diakoniaksi” (Apt. 6). Nämä molemmat, siis usko ja rakkaus, kuuluivat erottamattomasti yhteen. Julistus ja palvelu molemmat olivat Jumalan antamia tehtäviä, ne molemmat olivat seurakunnan menestystekijöitä. Siksi ne molemmat kuuluvat myös teille, jotka vihitään diakonian virkaan.

Rakkaat diakonian virkaan vihittävät. Teidät kutsutaan suureen, mutta myös raskaaseen tehtävään. Joudutte kohtamaan inhimillistä puutetta, kärsimystä, surua ja myös pahuutta. Auttamistyö antaa, mutta se myös kuluttaa. Uhrautuminen ilahduttaa ja uuvuttaa. Toisen asemaan asettuminen voimaannuttaa, mutta myös vie voimia.

Muistakaa, että auttajallakin on oikeus tulla autetuksi. Evankeliumin todistajalla on oikeus itse elää evankeliumista. Jumalan armo kuuluu myös sille, jonka suun ja käsien välityksellä Jumala jakaa armoaan. Sen takia pitäkää huolta myös perheväestänne, sillä se on ensimmäinen palveluspaikkanne. Pitäkää huolta itsestänne, sillä se on Jumalan antama oikeus. Ja pitäkää huolta toisistanne, sillä vertaistukea ei korvaa mikään.