Arvoisa kunnanjohtaja Mikko, hyvät rautavaaralaiset ja muut kyläjuhlijat

Minua käy melkein sääliksi semmoinen kylä, jossa ei ole omaa kyläjuhlaa. Rautavaaralla semmoinen onneksi on. Jokainen paikka tarvitsee oman kyläjuhlansa, jolloin kaikki hiipivät koloistansa, katsovat toisiaan hymyillen, pitävät hauskaa ja juhlivat elämän lahjaa yhdessä. Siitä Rautavaarapäivilläkin on kyse. Pitäkää huolta, että nämä kyläjuhlat järjestetään myös jatkossa.

Minä olen kotoisin Ilomatsista, ja opin jo lapsena, että ulkopuoliset pitävät rakasta kotikylääni pienenä, köyhänä ja syrjäisenä – siis katsovat sitä jotenkin säälitellen. Samanlaista asennetta olen havainnut joskus myös siinä tavassa, jolla niin sanottu etelän media katsoo Rautavaaraa. Mutta se, mikä on pientä, köyhää ja syrjäistä tai suurta ja rikasta, riippuu kokonaan alkuasetuksista eli siitä, millaisilla mitta-asteikoilla satutaan mittaamaan.

Jos siis joku väittää Rautavaaraa pieneksi, kannattaa asettaa kyseenalaiseksi alkuasetukset eli mittayksiköt. Rautavaaralla pienuutta ei mitata väkiluvussa eikä neliökilometreissä, vaan siinä, kuinka ihmiset pitävät huolta toisistaan. Täällä rikkautta ei mitata vain kuntalaisten verotulojen määrällä, siis euroilla, vaan siinä, miten ihmiset kannattelevat toisiaan.  Rautavaara on paikka, jossa naapuri huomaa, jos valo ei syty. Se on paikka, jossa joku kysyy kuulumisia, eikä kiirehdi pois vastauksen aikana. Eikö se ole rikkautta?

Täällä ei tarvitse googlata palveluita, riittää kun kilautat naapurille. Täällä hiljaisuus ei ole ongelma, se on luonnon rauhaa. Täällä ihmiset tuntevat toisensa, ja elleivät vielä tunne, sitä varten on kyläjuhlat. Meillä ei ole metroa, koska täällä ei kärsitä liikenneruuhkista. Täällä naapuri ei ole vain naapuri – hän on myös vara-avain, varmuusvarasto ja joskus myös vara-pappi tai vara-psykologi.

Rautavaaraa pidetään köyhänä, mutta kirkkoherra Juhan johdolla seurakunnan järjestämän yhteisvastuukeräyksen tuotto on ylivoimaisesti suurin koko Suomessa. Monissa seurakunnissa keräyksen tuotto on noin 0,8 euroa per seurakuntalainen, Rautavaaralla se on usein yli 5 euroa per seurakuntalainen – siis täysin eri ”levelillä”. Sipilän hallituksen aikana minulta tiedusteltiin pääministerin kansliasta, voiko tämä olla totta. Sanoin, että kyllä. Kysyttiin, selittyykö tämä jollakin suurella yksittäisellä lahjoittajalla. Vastasin, ei. No mikä selittää näin suuren tuen? Vastasin, että auttamisen kulttuuri ja yhdessä tekemisen meininki. Kyllä köyhä köyhän asian tuntee.

Eikö se, kunnioitetut kuulijat, ole toisenlaista rikkautta ja suuruutta, sellaista, jota ei mitata euroissa tai väkimäärässä, vaan keskinäisessä yhteydessä ja huolenpidossa?

Haluaisinkin puhua tänään teille yhdestä asiasta, oikeastaan yhdestä sanasta. Siinä matkaoppaana minulle toimi muuan Sylvi, kahdeksankymppinen vanharouva.

Pari vuotta sitten tutustuin seurakunnan luottamushenkilöiden opintomatkalla tähän lempeään savolaiseen vanhukseen. Istuimme vastapäätä junassa ja halusin kuulla hänen kertomustaan. Rauhallisesti Sylvi alkoi kertoa meille matkaystäville pitkästä elämästään. Ihmettelin mielessäni, kuinka täynnä se oli monia, kohtuuttomalta tuntuvia vastoinkäymisiä. Hänellä oli kaikki syy tyytymättömyyteen, jopa katkeruuteen.

Hän kertoi vaikeasta avioerosta. Ja tuijotti sitten hiljaisena junan ikkunasta kaukaisuuteen. Pian katse kirkastui ja Sylvin kasvoille levisi hymy: ”Vuan siitä oon kiitollinen, jotta suattiin niin ihania lapsia.”

Sylvi löysi uuden onnen, mutta myöhemmin uusi aviopuoliso sairastui vakavasti ja Sylvistä tuli omaishoitaja. Jälleen vakava hiljaisuus. Ja sen jälkeen lempeä hymy: ”Vuan siitä oon kiitollinen, jotta sain niin ihanan miehen ja suattiin monia hyviä vuosia.”

Sitten hän kertoi siitä, kuinka raskasta omaishoitajan arki välillä on. Hiljaisuus, ja sitten liikutus: ”Vuan siitä oon kiitollinen, jotta on suatu tukkee ja appuu ja hoettoo, ja tällekkii retkellen piäsin iliman tein.”

Vuosi matkan jälkeen Sylvi löydettiin kotinsa lattialta. Hän oli saanut aivoinfarktin ja maannut vuorokauden tiedottomana. Lääkäreiden ennuste oli huono. Lopulta kävi niin, että viime pääsiäisenä tapasin hänet hymyilevänä kirkkokahveilla: ”Vuan siitä oon kiitollinen, jotta sain elämässä jatkoajan.”

Rakkaat sanankuulijat, sain Sylviltä silmiä avaavan oppitunnin kiitollisuuden voimasta.

Kiitollisuus on arvokasta, mutta miksi se on usein niin vaikeaa? Millaisia verhoja on sen edessä?

Ensimmäinen verho on ulkopuolellamme. Maailmassa on paljon kärsimystä ja aitoja ongelmia. Ilmasto lämpenee, Venäjä käy järjetöntä hyökkäyssotaa, droonit lentävät itärajalle, USA:ta hallitsee itsekeskeinen narsisti ja hänen mielistelevä hovinsa, Lähi-itä on tulessa, Gazan lasten kärsimys särkee sydämen. Suomessa velkaantuminen uhkaa, kaikesta pitää leikata, sairaanhoitojärjestelmä yskii, palvelut karkaavat kaupunkeihin ja kärjistynyt keskusteluilmapiiri vaikeuttaa ratkaisujen löytämistä. Poliitikon tuskaa lisää se, että suurin osa ongelmista on pirullisia: hyvän ja pahan sijasta on valittava kahden pahan välillä. Eikä maailman kaikkiin ongelmiin edes löydy ratkaisua lainsäädännön tai politiikan avulla – oman elämän kriiseistä puhumattakaan.

Toinen verho kiitollisuuden eteen nousee sisältämme. Meillä ihmisillä on erinomainen taipumus tyytymättömyyteen. Olemme taitavia kiinnittämään huomiomme siihen, mitä meiltä puuttuu, mikä on pielessä. Lasi on puoliksi tyhjä. Parhaimmillaan tyytymättömyys johtaa käärimään hihat ja korjaamaan epäkohtia: kyllästyn katsomaan liian pitkää pihanurmea ja leikkaan sen lyhyeksi. Mutta periaatteellinen, pinttynyt, kroonistunut tyytymättömyys voi altistaa mielenterveyden ongelmille, kuten katkeruudelle, masennukselle ja kadehtimiselle.

Katkeruus tai kadehtiminen voivat olla myös yhteiskunnallisesti ongelmallisia. Kun kroonista tyytymättömyyttä kokevat liittyvät yhteen ja kiihdyttävät toisiaan, se tuskin vahvistaa yhteiskuntarauhaa. Äärimmilleen kiihdytetty tyytymättömyys on ääriliikkeiden käyttövoima.

Kolmantena peittona kiitollisuuden edessä voi olla myös ylpeyden verho ja kohtuuttomien odotusten verho. Olemme taitavia antamaan kunnian itsellemme ja vaatimaan etuuksia.

Kiitollisuus sitä vastoin vaatii nöyryyttä. Mitä on kiitollisuus? Psykologien mukaan se syntyy siitä havainnosta, että saan jotakin hyvää lahjaksi ulkopuolelta. Hyvää – pahasta on vaikea olla kiitollinen. Lahjaksi – en omien oikeuksieni takia, vaan lahjaksi. Ja ulkopuolelta – en itseltäni. Tätä havaintoa kantaa englannin kielen kiitollisuutta tarkoittava sana gratitude, joka tulee latinan sanasta gratia, armo, ja gratis, ilmainen.

Sylvin kiitollisuus ei ollut teeskenneltyä, sillä aina kun hän puhui asioiden hyvästä puolesta, hänelle tuli silmään liikutuksen kyynel.

Miten kiitollisuus vaikuttaa?

Kiitollisuuden vaikutusta ihmisen hyvinvointiin on tutkittu vasta vain parikymmentä vuotta, mutta psykologien mukaan tulokset ovat järisyttäviä. Jos harjoitamme kiitollisuutta säännöllisesti, se vahvistaa hyvää elämää monella tavalla.

Ensinnäkin kiitollisuus vaikuttaa sosiaalisiin suhteisiimme. Se sitoo meidät jollakin tavoin esivanhempiimme, sillä ymmärrämme, että heiltä olemme saaneet elämän lahjan ja paljon muuta hyvää. Kiitollisuutta kokevat ihmiset suhtautuvat toisiin keskimääräistä ystävällisemmin ja myötätuntoisemmin – se siis kutsuu meissä esiin monia muita hyveitä, kuten myötätuntoa, lähimmäisen rakkautta, hyväntahtoisuutta ja iloa. Kun on itse saanut jotakin hyvää lahjaksi, se synnyttää psykologisen mekanismin kautta halun antaa vastalahja. Kiitollisuutta kokevien ihmisten parisuhteet ovat keskimääräistä onnellisempia ja avioliitot pidempiä. Tutkimusten mukaan he kokevat myös arvostusta työelämässä.

Kiitollisuus vaikuttaa jopa fyysiseen terveyteemme. Kiitollisuutta kokevat ihmiset sairastavat vähemmän ja tilastollisesti myös elävät pidempään. Kiitollisuutta kokevien kyky sietää elämän vastoinkäymisiä ja toipua niistä on keskimääräistä vahvempi. Kiitollisuus purkaa arkipäivän stressiä ja laskee verenpainetta. Se myös suojelee varsinkin psyykkisistä sairauksista, se ehkäisee masennusta, alakuloa ja katkeruutta. Masennuksen hoidossa on lääkkeiden rinnalla tai joskus jopa niiden tilalla alettu käyttää kiitollisuuspäiväkirjaa, johon potilas kirjaa päivittäin asioita, joista saan tänään – kaikista todellisista vaikeuksista huolimattakin – olla kiitollinen.

Tästä seuraa, että kiitollisuus vaikuttaa myös tulevaisuuden uskoon. Me ihmiset suhtaudumme tulevaisuuteen pääsääntöisesti kahdella tavalla, joko pelolla tai toivolla. Pelko on usein järkevää ja perusteltua, mutta se myös lamauttaa. Toivo meinaa jatkuvasti jäädä erilaisten pelkojen alle. Kiitollisuus vahvistaa tutkitusti toivoa: kiitollisuutta kokevat suhtautuvat tavallista luottavaisemmin tulevaisuuteen. Eräässä tutkimuksessa testattiin esimerkiksi työttömiksi jääneiden ihmisten selviytymistä. Yhdelle ryhmälle annettiin tehtäväksi pitää joka päivä kiitollisuuspäiväkirjaa. Tämä ryhmä käytti mielenterveyspalveluja vähemmän ja työllistyi nopeammin kuin verrokkiryhmä.

Näin kiitollisuus synnyttää monenlaista hyvän kierrettä elämässä. Tämä perustuu tiukkaan tutkimukseen, se ei ole mitään imelää onnellisuuslogiaa.

Itse puhuin aikaisemmin kiitollisuudesta varovasti, toinen jalka jarrulla. Monet ihmiset kantavat elämässään aivan kohtuuttoman raskaita taakkoja, ja ajattelin, että myötätunnosta heidän kärsimystään kohtaan meidän täytyy puhua kiitollisuudesta vain varovasti kuiskaten. Tutkijat kuitenkin osoittavat sen, minkä moni meistä vaistoaa intuitiivisesti: myös vastoinkäymisten keskellä meillä on oikeus nähdä se hyvä, mikä on totta. Myös vaikeuksissa on lupa tuntea kiitollisuutta siitä, mikä kaikesta huolimatta on hyvin juuri nyt. Esimerkiksi kun taiteilija Vesa-Matti Loiri lähetti kuolinvuoteeltaan, siis kahden syövän ja monien kipujen keskeltä viimeisen viestin, olisi odottanut, että siinä puhutaan katkerasti kivuista ja luopumisen tuskasta. Sen sijaan taiteilija kertoi viimeisessä viestissään kokevansa kiitollisuutta. Siinä heijastui laulun sanat: ”Elämälle kiitos, sain siltä paljon”.

Voit ehkä väittää kiitollisuuden olevan vain harvoille annettu syntymälahja tai luonteenpiirre. Mutta se ei pidä paikkaansa. Tutkijoilla on sinulle hyviä uutisia: kiitollisuus ei ole geneettinen ominaisuus, vaan opittu taito ja asenne – ja siksi myös me tyytymättömyyden paheeseen taipuvaiset jukuripäät voimme sitä oppia ja opetella.

Se kuitenkin vaatii harjoittelua ja havahtumista. Miten voisimme sitä oppia?

Kiitollisuuspäiväkirjassa ihminen kirjaa säännöllisesti ylös, mistä hän voi tänään olla kiitollinen. Tämä on maallinen versio kristillisestä rukouselämästä. Kristillinen hartausperinne on käytännössä kiitollisuuden kulttuuria: aamulla kiitetään yön varjeluksesta ja uudesta päivästä, päivällä kiitetään ruoasta ja illalla kiitetään menneestä päivästä.

Te ymmärrätte hyvin, miksi olen teologina kiinnostunut kiitollisuudesta ja puhun siitä into pinkeänä. Kristillinen usko perustuu kiitollisuuden kulttuurille. Raamatun kertomukset perustuvat sille vakaumukselle, että meillä on olemassa hyvä Luoja, joka on luonut maailman hyväksi ja ihmisen omaksi kuvakseen. Elämä ei ole sattuma, vaan lahja. Ihminen ei ole pelkkää solulimaa, vaan hän on pyhä ja arvokas, teologian kielellä, hänet on luotu Jumalan kuvaksi. Ajattele, miten tärkeää on ilmastoahdistuksen tai ulkonäköpaineiden keskellä kamppailevalle nuorelle se viesti: sinä olet kaunis, sinä olet arvokas juuri tuollaisena, sinä olet turvassa, sinua kantavat ikuiset käsivarret.

Tämä onkin puheeni viimeinen viesti: kristillinen usko tahtoo vaalia ja vahvistaa kiitollisuuden kulttuuria. Se on oikeastaan rakennettu sisään kristilliseen spiritualiteettiin ja koko elämännäkemykseen. Aamulla kiitän uudesta päivästä, ruoalla kiitän ruoasta ja illalla kiitän menneestä päivästä. Sunnuntaina kokoonnumme viettämään eukaristiaa, joka tarkoittaa kirjaimellisesti kiitosateriaa. Mieti 10 suosituinta virttä: Suvivirsi, Maa on niin kaunis, Soi kunniaksi Luojan, Kiitos sulle Jumalani ja niin edelleen. Ne kaikki ovat kiitosvirsiä.

Oikeastaan tekee mieli kysyä: mitä muuta kristillinen elämä on kuin kiitollista vastausta Jumalan hyvyyteen? Ja mitä muuta se on kuin tämän hyvän kierrättämistä eteenpäin toinen toisillemme?

Rakkaat rautavaaralaiset. Olen halunnut puhua kiitollisuuden kulttuurista, koska se vahvistaa hyvää elämää. Se on todellista rikkautta. Tällaista rikkautta ja suuruutta olen havainnut Rautavaaralla. Toivon, että pidätte yllä ja vahvistatte tätä kiittämisen kulttuuria Rautavaaralla. Silloin teille käy hyvin. Silloin mikään tilanne ei ole toivoton. Silloin teillä on hyvä tulevaisuus.