Kalliit juhlavieraat, hyvä rehtori Petri, arvoisat Portaanpään opiston ystävät

Minulla on erityinen ilo tervehtiä tänään Portaanpään opiston 100-vuotisjuhlapäivän vieraita ja järjestäjiä. Tässä juhlahetkessä pysäytämme hetkeksi itsemme ja annamme tilaa Portaanpään opiston satavuotiaalle historialle.

Tuon historian sisälle mahtuu monta sukupolvea – rehtoreita, opettajia, oppilaita. Jatkumona se liittyy pidempään traditioon, jota voisi jäljittää aina kristinuskon alkuräjähdykseen, Kristuksen ylösnousemukseen. Tässä jatkumossa opisto on palvellut Herramme jalanjäljissä ja häntä seuraten.

Sisällissodasta vielä toipuvaan Suomeen perustettu satavuotias Portaanpää on nähnyt rajujakin historian vaiheita ja myös elänyt niitä. 1920-luvulla se perustetiin vahvistamaan nuorison sivistystä ja heidän liittymistään herännäiseen hengellisyyteen. 1940-luvulla se toimi sotasairaalana ja Virosta tuotujen inkeriläisten internaattina. 1960-luvun lopulla se joutui kriisiin, kun peruskoulu-uudistus vei siltä markkinaraon – enää kansankoulun jälkeen ei ollut syytä tulla kansanopistoon jatkokoulutukseen. 1990-luvulla se joutui taloudelliseen kriisiin kansanopistolaitosta koskevien lakien ja tukien murroksessa. Silti pää pystyssä mennään. Ei ole montaa opistoa, joka olisi säilynyt sata vuotta monenlaisissa suhdanteissa.

Portaanpään kristillinen opisto oli alun perin nimeltään Savon kristillinen opisto, mutta vaihtoi nimensä pian toimintansa aloittamisen jälkeen. Nimenvaihdoksesta huolimatta opisto on säilyttänyt kristillisen identiteettinsä. Opiston alkuvuodet olivat dramaattiset. Hirsinen päärakennus paloi jo huhtikuussa 1924. Uusi kivinen päärakennus otettiin käyttöön jo saman vuoden syksyllä. Portaanpään väen omassa puheessa lohkaistaan sattuvasti: nykyään samassa ajassa ei saataisi aikaan edes putkisuunnitelmia.

Portaanpään opiston juuret ovat lujasti herännäisyydessä. Mutta missä niistä? Onhan herännäisyyksiäkin monenlaisia. Seuraliike on elänyt ja sen sisällä on ollut eri painotuksia. Varhaisin erottelu oli jako Pohjamaan ja Savon herännäisyyksiin, jotka Paavo Ruotsalaisen johdolla onnistuttiin yhdistämään niin sanotuissa kädenlyöntiseuroissa. Toinen erottelu voisi olla puhe ensimmäisestä ja toisesta herännäisyydestä, kansanomaisemmin pettuleipäherännäisyydestä ja myöhemmästä pappilan salonki -herännäisyydestä – kirkkohistorioitsijalle tämä on tietenkin liian karkea.

Paavo Ruotsalaisen yhdistämä ensimmäinen herännäisyys toimi kirkollisen ja maallisen vallan ulkopuolella, jatkuvassa kahnauksessa keisarillisen esivallan ja kirkon piispojen kanssa. Telppäsniityn herännäisyys syntyi osana Suomen läpi usein alimmissa kansanriveissä läpivirranneita hurmoksellisia liikkeitä. Nykykielellä puhuttaisiin karismaattisesta kristillisyydestä. Paavo suhtautui näihin liikkeisiin ja ihmisiin suopeasti ja pyrki ohjaamaan heitä sielunhoidollisesti myös aikaan, jolloin lasten leipä on syöty ja tulee uskon elämän arki. Paavon oma julistus oli herätyshenkistä siinä mielessä, että se kohdistui kirkon kastettuihin jäseniin ja pyrki herättämään suruttomina pidetyissä kastetuissa synnin tunnon, mutta ennen kaikkea ”Kristuksen sisällisen tunnon”, jolla hän tarkoitti affektiivista kokemusta Kristuksen läsnäolosta sydämessä. Nykyisin tällainen tuo helposti mieleen helluntaisuuden korostuksia – liike, jota ei Paavon aikana tietenkään vielä ollut. Paavon julistuksessa taivaan portti oli avaran sijasta kaita. Ainoassa kirjassaan hän keskittyi sen pohtimiseen, miksi kaikki heränneet talonpojat eivät voi päästä autuaiksi. Akateemista teologiaa vieroksuttiin, sulautumisen sijasta haluttiin erottautua, ja viulujen ja haitarien kaltaisiin maallisen kulttuurin ilmiöihin suhtauduttiin epäilevästi.

Kaikki me nykyisen herännäisyyden kasvatit tunnistamme, että tuohon varhaisimpaan herännäisyyteen verrattuna nykyinen herännäisyys näyttäytyy erilaisena. Se on valtavirtaistunut, tukee esivaltaa, puolustaa virallista kirkkoa ja suhtautuu epäilevästi kaikkeen herätyskristilliseltä tuoksuvaan. Akateemista teologiaa ja muutakin sivistystä arvostetaan. Viimeistään Viimeiset kiusaukset -oopperan jälkeen osataan nähdä myös maallisen kulttuurielämän arvo.

Herännäisyyden kirkollistuminen alkoi 1800-luvun loppupuolella ja siinä iso merkitys oli Wilhelmi Malmivaaralla. Portaanpään opiston ensimmäinen rehtori Wilho Gabriel Pesonen oli Malmivaarojen sukua, myöhemmän Kuopion piispan Jukka Malmivaaran serkku. Molempien isoisä oli Wilhelmi Malmivaara. Tämä Portaanpään rehtorin isoisä perusti ystäviensä kanssa kirjakustannusosakeyhtiö Herättäjän. Oikeastaan hän kuului niihin, jotka perustivat koko nykyisen kirkollisen herännäisyyden. Luonnollisesti 1900-luvun alusta liike on kehittynyt sadassa vuodessa. Joskus olen miettinyt, kumpi on kirkon kannalta toivottavampaa, ensimmäinen kirkkokriittinen, vaikea, vikuroiva ja vastakulttuurinen pettuleipä-herännäisyys vai nykyinen kirkollistunut ja valtavirtaistunut herännäisyys.

Portaanpään opiston synty osuu herännäisyyden kirkollistumisen vaiheeseen. Keskeisenä tarkoituksena oli sekä sivistää nuoria että sitouttaa heitä kristilliseen elämään herännäisyyden hengessä. Rehtori Wilho Gabriel Pesonen palveli tarmokkaasti ja ansiokkaasti opiston eteen. Virkauraa rehtorina kertyi lähes neljäkymmentä vuotta, ilman yhtään sairaslomapäivää.

Opisto on elänyt kutsumuksenaan kahta toisiinsa liittyvää luotoa: se on ollut kansanopistomainen sivistyksen ja humanismin vaalija. Samalla vahva herännäistausta on tuonut opistolle nöyrän, sallivan ja totuutta varovaisesti etsiskelevän kristillisen hartauselämän ja mielenmaiseman. Pesosen aikana sisäoppilaitoksena toimineen opiston elämässä oli – ja tämän sanon arvostavasti – luostarimaisia piirteitä. Sen seinien sisällä on saanut suojan, mahdollisuuden rukoilla ja jakaa elämän matkaa toisten kanssa. Se tarjosi yhteisön sekä sivistyä että elää hengellistä elämä yhdessä.

Portaanpään opisto on merkillisellä tavalla pyrkinyt yhdistämään antiikin hyveet kristilliseen elämäntapaan. Sen pedagogiikassa on korostunut enkratian eli itsehillinnän merkitys sekä ahkeruuden ja tunnollisuuden korostus. Tämä ei kuitenkaan edusta armottomuutta tai kovan kasvattamisen asennetta. Erilaisuutta ymmärretään, sitä kunnioitetaan, erilaiset oppijat saavat tilansa. Herännäisyyden hengessä ihmisen osa elämässä on olla nöyrin ja kiitollisin mielin olemassa Jumalaa ja toisia ihmisiä varten. Tämä on antanut ihmisille matalan kynnyksen osallistua opiston elämään. Se on rakentanut luottamusta siihen, että tämän kylän ja alueen nuorelle voi löytyä oma paikka maailmassa.

Korostaessaan ihmisen sisäisen kasvun merkitystä opisto on samalla nykyaikaisen ympäristötietoinen. Sen elämänfilosofia perustuu kristilliseen uskoon ja kestävään kehitykseen. Ravintola Maansuolassa syödään ekologista lähiruokaa. Kiireisimpinä aikoina joulun alla keittiössä valmistetaan 900 kinkkulautasellista päivässä. Näiden satavuotisjuhlallisuuksienkin yksi suurimpia operatiivisia ponnistuksia ja kiitollisuuden aiheita juhlakansalle on uuttera, taitava ja sitoutunut keittiön väki. Emännille kiitos.

Portaanpäässä on kautta historian oltu avoimia ihmiselle ja avoimia taivaalle. Myös kansainväliset yhteydet ovat olleet osa sen toimintaa. Kansainvälinen yhteistyö on monipuolista. Tämä on historian saatossa tarkoittanut henkilökunnan ja opiskelijoiden ulkomaanmatkoja ja -vaihto-opiskelumahdollisuuksia. Lapsi- ja perhetyön tutkintoonkin kuuluu kansainvälisen harjoittelun mahdollisuus. Lisäksi täällä voi syventyä käsitöihin, järjestää kokouksen tai sukuseuran juhlat. Ruoka on hyvää, majoitus edullista, ihmiset lämpimiä ja vieraanvaraisia.

Kokoonsa nähden Portaanpää on ihmeellisen tehokas paketti. Se on pyrkinyt jalostamaan monikulttuurisista aineksista yhteistä Portaanpään keitosta, kulttuuria ja henkeä. Se herättää melkein kaihoisankin kysymyksen: Kuinka voisimme monistaa ”Portaanpään henkeä” myös kirkkomme organisaatioihin?

Arvelen, että tämän toteutuminen perustuu ainakin seuraaviin asioihin. Portaanpään opistolla on sen historian eri vaiheissa ollut selkeä tahto ja visio sen omasta tarkoituksesta. Tarkoitus ei ole ollut ainoastaan sivistää ihmistä tiedollisesti, vaan auttaa häntä myös kasvamaan ihmisenä ja aktiivisena toimijana.

Yksi opiston tärkeimpiä tehtäviä on ollut rakentaa matalan kynnyksen yhteisöä. Tämän yhteisön ydinajatuksena on ollut ihmisen kasvaminen. Ajatus on raamatullinen. Se perustuu näkemykseen siitä, että ihminen on kutsuttu toimimaan maailmassa Jumalan työtoverina. Tämä tehtävä on vaativa ja vaivalloinenkin, mutta siinä voi kasvaa. Emme ole pelkkää alkulimaa, emme ole syntyneet maailmaan sokean sattuman tuloksena, vaan kaikkivaltiaan ja ihmisiä rakastavan Jumalan luomistyön seurauksena.

Kristitty on kastettu Kristukseen, ja kaste tarkoittaa sekä lahjaa että tehtävää. Siinä annetaan lahja, siis tehdään osalliseksi Jumalan armosta, Kristuksen teoista ja Pyhän Hengen lahjoista. Mutta tämä lahja ei ole suvun perintöraamattu, joka pannaan kirjahyllyn arvokkaimmalle paikalle pölyttymään passiivisena muistoesineenä. Se on lahja, joka kutsuu seuraamaan Kristusta ja tekee seuraamisen mahdolliseksi. Tähän Kristuksen aktiiviseen seuraamiseen kuuluu ajatus kasvamisesta uskossa, rakkaudessa, nöyryydessä, toivossa, itsehillinnässä ja muissa hyveissä. Puolet Uudesta testamentista on kastetuille osoitettua kehotusta kasvaa näissä hyveissä.

Ajatus hengellisen kasvun mahdollisuudesta on joskus kiistetty sellaisissa myöhemmissä luterilaisuuden tulkinnoissa, jotka ovat yksipuolisesti takertuneet oikeudelliseen ja forenssiseen vanhurskauttamisoppiin. Jos vanhurskauttaminen on vain ja ainoastaan ihmisen ulkopuolella taivaan tuomioistuimessa tapahtuva kertakaikkinen syyttömäksijulistamisakti, sellaisessa hengellisyydessä ei oikein löydy paikkaa ihmisessä tapahtuvalle hengelliselle kasvulle ja muutokselle. Tällaiset tulkinnat avaava helposti oven halvalle armolle, jossa ihminen hankkii alibin hengelliselle välinpitämättömyydelle tai laiskuudelle. Ihmisen uudistumisesta tulee jotakin epäilyttävää tai pelottavaa. Ihmisessä tapahtuvasta muutoksesta tulee vastustaja, jota vastaan pitää toimia itsevanhurskauden vastaisen taistelun nimissä. Kuitenkin ajatus uudistumisesta tunnetaan herännäisyydessä, kuten Ukko-Paavon lempivirressä veisataan: ”uudistat armollasi”. Jumalan armo ei ole vain Isän sydämessä oleva suosio, vaan myös ihmisen uskossa oleva uudistava voima, siis Kristus itse.

Ihailen sitä moninaista tapaa, jolla Portaanpään opisto on tukenut ja edelleen tukee ihmisen kasvua: ihmisen paikan löytymistä maailmassa. Opisto tarjoaa ammatillista, yleissivistävää ja vapaatavoitteista koulutusta. Nämä ovat kaikki arvokkaita. Kirkon kannalta olemme erityisen kiitollisia esimerkiksi lastenohjaajakoulutuksesta, joka hiippakuntamme alueella helpottaa varhaiskasvatuksen työntekijöiden saamista seurakuntiin. Kuopion hiippakunnalla on se strateginen etu, että Joensuussa voi opiskella papiksi, Kuopiossa kanttoriksi, Portaanpäässä varhaiskasvattajaksi ja Pieksämäellä diakoniksi ja nuorisotyönohjaajaksi. Tosin Pieksämäki on muuttanut hiippakuntaa ja DIAK on muuttanut Pieksämäen liikkuvaksi kampukseksi, mutta se kuitenkin palvelee yhä hiippakuntaamme ja Itä-Suomea, esimerkiksi tänä syksynä DIAK aloitti liikkuvan kampuksen ajatukseen perustuvan diakonia- ja diakonissakoulutukset Joensuussa.

Meillä monilla on lämmin kokemus tai hyvä muisto seurakuntien lapsityöstä. Monelle se voi tarkoittaa kynttilän tuoksua, tutun virren veisuuta, ymmärtäväisen työntekijän läsnäoloa tai rohkaisevaa Raamatun kertomusta. Monelle meistä tällainen muisto on jättänyt pysyvän jäljen, jopa antanut pysyvän suunnan elämälle. Jollekulle tällainen muisto on tuonut turvan ja tarkoituksen elämässä. Tämä voi kuulostaa vähäiseltä – mutta muistakaamme sinapin siemenen oppi: mikään suuri ei ole koskaan alkanut suuresta. Kaikki suuri on aina alkanut pienestä. Tai sitten nolosta kompastelusta. Minulla on Ilomantsin seurakunnan päiväkerhosta semmoinen nolo muisto, että olen ensimmäinen päiväkerholainen, joka jatkuvan härveltämisen takia heitettiin käytävälle jäähtymään – omasta suuresta syystäni. Kun tulin piispan virkaan, ensimmäisiä virkatehtäviä oli kirjoittaa kiitoskirje sille eläköityneelle kasvattajalle, joka heitti minut käytävään, mutta kutsui kuitenkin takaisin.

Kuka olisi 100 vuotta sitten arvannut, että Portaanpään opistossa tullaan antamaan perusopetusta Irakista, Syyriasta tai Afganistanista paenneille nuorille? Tavoitteena on antaa mahdollisuus oppia suomen kieltä ja saavuttaa sellaiset valmiudet, joiden avulla voi opiskella itselleen ammatin ja päästä osaksi suomalaista yhteiskuntaa. Tämä on konkreettista, ruohonjuuritason rauhantyötä. Se antaa myös erinomaisen esimerkin Raamatun kuvaamasta vieraanvaraisuuden hyveestä. Uutisista näemme joka päivä, että tämä rauhantyö on maailmassa vielä pahasti kesken.

Minulle herää vaikutelma, että kaikkien näiden Portaanpään ”kätten töiden” takana kajastaa historian testistä selvinnyt kristillinen ajatus vieraanvaraisuudesta. Millä lämmöllä nämä juhlat on järjestetty – miten hyvänä meitä juhlavieraita on pidetty! Miten taitavasti Rehtori Petri työtovereineen on järjestänyt juhlallisuuksia – ja opiston elämää ylipäätään!

Portaanpään opiston strategia on olla koulutuksen pikkujättiläinen.

Pikkujättiläinen sisältää monipuolisen ja innostavan tietojen ja taitojen kokonaisuuden.

Ihmisen kohtaaminen lempeän ja sallivan kristillisyyden ja yleissivistävän sivistysnäkemyksen näkökulmasta merkitsee opiskelijan kohtaamista pikkujättiläisenä.

Arvot ovat perimmäisten kysymysten lähestyminen etsivässä hengessä, sivistys, ihmisarvo, nöyryys, yksinkertaisuus, ystävyys, kauneus, maanläheisyys ja yhteiskunnallinen aktiivisuus.

Missio on sivistyksen levittäminen.

Rakkaat juhlavieraat, hyvä rehtori Petri, koko opiston henkilökunta. Kuulen tässä strategiassa varhaisen pettuleipä-herännäisyyden maanläheistä ja vähän vastakulttuuristakin henkeä. Olen vaikuttunut siitä tavasta, jolla satavuotias opisto elää todeksi strategiaansa. Tavoitteet eivät jää yläkieliseksi maailmanpelastamisen fantasiaksi, vaan ne kuvaavat tarkkaan sitä todellisuutta, jossa Portaanpään opisto elää. Se tekee työtään juurevasti savolaisena opinahjona. Työssään se kunnioittaa ihmistä, erilaisuutta ja moninaisuutta. Se kannustaa tutkivaan elämänasenteeseen ja haluaa tehdä asioita mahdollisiksi ihmisille.

Tätä kaikkea toteutetaan nykyaikaisella, ympäristöystävällisellä, oivaltavalla ja innovatiivisella otteella. Näillä otteilla vastataan moneen haasteeseen. Niiden avulla kamppaillaan syrjäytymistä vastaan, ulkopuolelle jäämistä vastaan, yksinäisyyttä vastaan. Näitä otteita me Itä-Suomessa tarvitsemme.

Ne kertovat nöyrästä rohkeudesta ja määrätietoisuudesta. Meillä ei ole mitään syytä nolostella tai pienentää itseämme. Minusta näyttää siltä, että Portaanpään opisto pystyy paitsi vastaamaan ajan haasteeseen myös haastamaan aikamme. Me täällä juhlassa tiedämme, että kristilliset hyveet kuten sivistys, kärsivällisyys, anteeksiantavaisuus, vieraanvaraisuus ja nöyryys ovat opiston kantavia periaatteina. Mutta eivät ne ole erityisen suosittuja vaikkapa sosiaalisen median kaikkitietävässä, kärjekkäässä, ennakkoluulojen ja moralismin saastuttamassa mielenmaisemassa. Tehtävämme on julistaa myös maailmalle, kenen esimerkkiä seuraamalla nämä periaatteet on mahdollista omassa elämässä saavuttaa.

Portaanpään tunnus on liekki. Se on Pyhän Hengen liekki, totuuden tuli ja sivistyksen soihtu. Liekki ilmaisee Telppäsniityltä alkunsa saaneen liikkeen valon lepatuksen laajenemista oppilaitoksen jokapäiväisen toimintakulttuurin luonnehtijaksi.

On huojentavaa, että näillä Mualiman navan kulmilla toimii tällainen kansansivistyksen kehto. Uskon, toivon ja rukoilen, että Portaanpään opisto saa tarjota turvasataman vielä lukuisille, lukuisille elämän suurten kysymysten kanssa painiskelevalle. Siunaaminen tulee sekä heprean että kreikan kielessä hyvän puhumista tarkoittavista sanoista. Haluan toivottaa Jumalan siunausta opiston rehtori Petrille, koko henkilökunnalle ja kaikille juhlavieraille vanhoilla kirkkokäsikirjan lähettämisen sanoilla:

Lähtekää rauhassa.

Olkaa rohkeat,

pitäkää hyvästä kiinni,

älkää vastatko pahaan pahalla.

Rohkaiskaa arkoja,

tukekaa heikkoja,

auttakaa sorrettuja,

kunnioittakaa kaikkia ihmisiä.

Rakastakaa ja palvelkaa Herraa

Pyhän Hengen voimassa iloiten.