Jari Jolkkonen, Kuopion hiippakunnan piispa, Kirkon lähetystyön toimikunnan pj.

Lähetystyö muuttuvassa maailmassa

Missiologisen symposiumimme teema on Jumalan lähetys, muutos ja me – Kirkon lähetystyön yhteisellä matkalla. Se edellyttää jo annettuna muutamia perusvakaumuksia. Ensiksi, että kristinusko on lähetysuskonto – sehän voisi olla toisinkin. Toiseksi, että lähetystyössä on ihmisperäisen käännyttelyn sijasta pohjimmiltaan kysymys kolmiyhteisen Jumalan lähetyksestä, Missio Deistä. Kolmanneksi, että lähetystyön olemukseen kuuluu dynaamisuus ja muutos. Neljänneksi, että lähetystyö on tai ainakin sen pitäisi olla yhteisellä matkalla olemista.

Puheenvuoroni aihe onkin tänään Lähetystyö muuttuvassa maailmassa. Aloitan esitelmäni pohtimalla lähetystyön teologista perustaa. Sen jälkeen teen lyhyen katsauksen globaaliin lähetystilanteeseen. Lopuksi pohdin juhlapäivän kunniaksi oman kirkkomme lähetyshistoriaa ja lähetyksen asemaa osana kirkon keskushallintoa muuttuvassa maailmassa.

 

Lähetystyön teologinen perusta

Teidän oppineiden kesken tuntuu triviaalilta sanoa, että kristinusko on lähetysuskonto. Silti se kannattaa sanoa, sillä historiassa se olisi voinut olla toisinkin, ja nykyaikana jotkut suhtautuvat lähetykseen välinpitämättömästi. Kristinusko on lähetysuskonto. Tälle on lukemattomia syitä, kyse ei siis ole ainoastaan Matteuksen evankeliumin lähetyskäskystä.

 

Vaikka Raamatussa ei suoraan käytetä sanaa lähetystyö, se on ilmiönä kristinuskon ytimessä. Sana apostolos tarkoittaa lähetettyä henkilöä, sanansaattajaa. Lähettämistä kuvataan Raamatussa sanoilla apostello sekä pempo, jotka ovat pitkälti toistensa synonyymejä. Niillä ilmaistaan, miten Jumala lähettää Vanhan liiton aikana profeettoja ja uuden liiton kynnyksellä enkeleitä, miten Isä lähettää Pojan ja miten Pyhä Henki lähtee toteuttamaan tehtäväänsä. Sanoja käytetään Raamatussa myös apostolien lähettämisestä julistamaan evankeliumia ylösnousseesta Jeesuksesta – itse en pidä sanasta ”opetuslapsi”, koska se on väärä käännös. Kyse oli ”lähettiläistä” ja ”sanansaattajista”, ei seurakunnan päiväkerholaisista. Lähetyskäskyt löytyvät kaikista evankeliumeista, ei vain Matteuksesta. Lähetys on osa Raamatun, kirkon elämän ja kristillisen teologian ydintä. Se ei siis pohjaudu vain pariin jakeeseen, vaan siihen, kuka Jumala on, mitä hyvää hän lahjoittaa ja mihin hän meitä kutsuu. Jumalan rakkaus toimii meissä ja samalla lähettää myös meidät toimimaan.

 

Miksi kristillinen usko levisi Roomaan ja valloitti sen sisältä päin? Liityn amerikkalaisen Rodney Starkin tutkimuksiin, joita täydennän omilla näkemyksilläni.

 

Yksi syy oli luonnollinen väestönkasvu. Kristityillä oli keskimääräistä suurempia perheitä. Tähän vaikutti se, että Jeesuksen opetusten pohjalta kristinusko suhtautui myönteisesti lapsiin, ja kristittyjen perhe-etiikka tuki kunnioitukseen ja elinikäisyyteen perustuvia parisuhteita. Tämä loi turvallisen kasvuympäristön sekä vanhemmille että lapsille. Antiikissa tämä ei ollut itsestään selvää. Ei-toivottu lapsi saatettiin hylätä, varsinkin yläluokkaiset naiset saattoivat antaa lapsen imettämisen ja kasvattamisen orjilleen ja isällä oli riidan yhteydessä oikeus surmata oma poika, sen ajan perheoikeudessa sitä pidettiin perheen sisäisenä asiana.

 

Toinen syy oli diakonia. Kristityt ottivat yhteyteensä köyhiä ja pitivät uhrautuvaisesti huolta sairaista esimerkiksi pandemioiden aikana. Erittäin tärkeää oli se, että kristinusko tuki naisten toimijuutta. Kristittyjen yhteisöihin ja ateriayhteyteen kuului köyhä ja varakkaita, miehiä ja naisia, vapaita ja orjia, kansalaisia ja ei-kansalaisia, juutalaiskristittyjä ja pakanakristittyjä, pahanhajuisia kadunkulkijoita ja amforantuoksuisia kartanonomistajia. Tämä teki vaikutuksen ulkopuolisiin. Jos Paavalin kanta olisi hävinnyt ja kristityksi kääntyviltä olisi edellytetty ympärileikkausta ja kosher-säädöksiä, olisiko kasteen kynnys noussut niin korkeaksi, että kristinusko ei olisi koskaan lyönyt itseään läpi.

 

Kolmas syy oli opillinen johdonmukaisuus. Kristinusko vetosi myös älyllisesti. Kreikkalaiset uskoivat jumaliin, jotka juonittelivat ja juhlivat keskenään, ja joita ei kiinnostanut tavallisten ihmisten tuska. Kristityt julistivat myötätuntoista Jumalaa, joka on kiinnostunut ihmisestä, lähetti Kristuksen, otti orjan muodon, samaistui heikko-osaisiin ja kärsi meidän puolestamme. Roomalaiset edustivat synkretismiä, polyteismiä ja relativismia. Kun he kysyivät, mitä meidän jumaluuksistamme teidän Jumalanne edustaa, kristityt vastasivat: ”Ei ketään.” Toisin sanoen, kristityt uskoivat, että Jeesus Kristus on tie, totuus ja elämä – ei yksi pelastustie muiden joukossa, vaan ainoa pelastustie. Tämän ehdottomuuden he myös todistivat kuolemallaan, kun Rooman viranomaiset yrittivät painostaa kristittyjä palvomaan keisaria. Opillinen johdonmukaisuus ja ehdottomuus olivat siis yksi menetystekijä, vaikka nykyaikana joillakin on vaikeaa sitä myöntää.

 

Nykykielellä sanottuna kristinuskon menestystekijöitä olivat siis uskon ja rakkauden yhteenkuuluvuus. Usko yhteen Jumalaan JA rakkaus lähimmäiseen. Oppi JA diakonia. Todistus JA palvelu. Inklusiivisuus suhteessa eri ihmisryhmiin, eksklusiivisuus suhteessa muihin pelastusteihin.

 

Miksi näiden menestystekijöiden mieleen palauttaminen on tärkeää? Uskon, että arvaatte vastauksen. Jos ne tekivät vaikutuksen ihmisiin silloin, miksi ne eivät tekisi vaikutusta myös tänään?

 

Kaikki te oppineet tiedätte, kuinka kristinusko levisi länteen. Kävin syyskuussa Irakissa tutustumassa assyyrialaiskristittyihin, ja se avasi uuden maailman. Kristinusko levisi kauppiaiden ja silkkitien kautta myös itään, vaikka siitä meidän oppikirjamme vaikenevat äänekkäästi. 500-luvulla lähes puolet nykyisen Irakin alueella elävistä oli assyyrialaisia ja kaldealaisia kristittyjä, ja 600-luvulla he perustivat ensimmäiset hiippakunnat jo Kiinaan. Kun Tuomas Akvinolainen kirjoitteli Summaansa, lähetystyössä erittäin aktiivinen Assyrian kirkko kattoi alueet Länsi-Syyriasta Itä-Kiinaan. Kirkon alue oli suurempi kuin Rooman paavin ja Konstantinnopolin patriarkan hallitsemat alueet yhteensä. Mongolivalloittaja Timur Lenk kuitenkin tuhosi miljoonia kristittyjä ja heidän perintönsä niin perinpohjaisesti, ettei Assyrian kirkko ole koskaan kunnolla toipunut tästä kansanmurhasta.

 

Assyrialaisten ja armenialaisten kristittyjen kansanmurhat herättävät ajankohtaisen kysymyksen kristittyjen vainoista. Kristinusko on tällä hetkellä uskonnoista vainotuin: 388 elää vakavan vainon tai syrjinnän alla (World Watch List, Open Doors). Tarvitseeko lähetystyö myös poliittista suojelua? Kristinuskoa ei pidä levittää asein, mutta pitäisikö vainottuja kristittyjä suojella asein?

 

Lähetystyön nykytilanne maailmassa

 

Esitän seuraavaksi lyhyesti yleiskuvan kristinuskon globaalista lähetystilanteesta vuonna 2025–2026. Näkökohdat perustuvat tuoreisiin tilastoihin ja johtavien tutkimuskeskusten analyyseihin (Center for the Study of Global Christianity, Pew Research Center, OMSC).

 

Kristinuskon painopiste on entistä selkeämmin siirtynyt globaaliin etelään. Kristinusko kasvaa Afrikassa, Latinalaisessa Amerikassa ja Aasiassa.

 

Tänään jo 69 % maailman kristityistä asuu globaalissa etelässä; ennuste vuodelle 2050 on 78 %. Kristittyjä on ollut eniten Afrikassa vuodesta 2018 alkaen ja kasvu jatkuu.

 

Afrikka on maailman kristillisen kasvun ykkösalue. Kasvun moottoreita ovat muun muassa korkea syntyvyys sekä naisten ja nuorten osuus – siis samat kuin Antiikin Roomassa ensimmäisillä vuosisadoilla. Nigeria kasvaa nopeasti huolimatta alueellisesta väkivallasta.

 

Aasiassa Kiina, Intia ja Indonesia muodostavat jonkinlaisen erityistapauksen. Kiinassa kristittyjen määrä kasvaa voimakkaasti valtion rajoituksista huolimatta; ennusteiden mukaan jopa 100 miljoonaan kristittyyn 2050 mennessä.

 

Intiassa kasvu tapahtuu erityisesti kastittomien ja syrjäytyneiden keskuudessa. Indonesiassa helluntailiikkeet lisäävät kristinuskon vetoa.

 

Latinalaisessa Amerikka kristinusko pysyy vahvana. Erityisesti helluntailaiset jatkavat kasvua, ja kasvu tulee pääosin katolilaisuudesta. Recio Huetos (2023) kuvaa ilmiötä käsitteellä “Bleeding Catholicism”, jossa katolinen kirkko menettää vahvuuttaan ja helluntailiike kasvaa nimenomaan tämän “vuodon” kautta. Helluntailaisuus vastaa moniin niihin tarpeisiin, joihin katolilaisuus ei enää näytä riittävästi vastaavan. Se voimaannuttaa yksilöä, tarjoaa apua arkeen rukouksella ja parantamisella ja antaa vahvan yhteisön. Toisaalta helluntailaisuudessa ovet käyvät molempiin suuntiin eli se myös jätetään helposti. Pelkkä väkevä kokemus ei riitä, kun se menee ohi, tarvitaan muutakin.

 

Katolisen kirkon skandaalit eivät helpota sen asemaa. Lisäksi Latinalainen Amerikka on ollut 500 vuotta katolisen kirkon lähetysaluetta, mutta kirkko ei ole erityisesti onnistunut tukemaan vakaiden demokratioiden kehittymistä mantereella, joka tunnetaan väkivaltaisista oikeisto- ja vasemmistodiktatuureista. Vapautuksen teologia on ymmärrettävästi kehittynyt vastareaktiona oikeistodiktatuureihin, mutta kaikkia ei ole vakuuttanut joidenkin vapautuksen teologien tapa tehdä Karl Marxista teologian Filosofi. Tällöin langetaan samaan ongelmaan kuin ne skolastikot, jotka tekivät keskiajalla Aristoteleesta teologian Filosofin. Luterilainen reformaatio syntyi vastareaktiona juuri kristillisen aristotelismin projektiin.

 

Kristittyjä on yli 2,64 miljardia, ja kristinuskon kasvu (0,98 %/vuosi) ylittää maailman väestön kasvun (0.88 %/vuosi). Toisin sanoen kristittyjen suhteellinen määrä kasvaa maltillisesti.

 

Kristinusko kohtaa vaikeuksia tai taantuu Euroopassa ja Pohjois-Amerikassa. Näillä alueilla kristinusko kutistuu tai kasvu on hyvin hidasta.

 

Globaalin pohjoisen kristillinen väestö laski vuosina 2020–2025 keskimäärin –0.41 % vuodessa. Euroopassa lasku on nopeampaa (–0.54 % vuodessa). USA:ssa kristillisen väestön lasku on hidastunut ja saattaa olla tasaantumassa, mutta se ei kasva merkittävästi.

 

Lähi-idässä ja Pohjois-Afrikassa kristityt ovat vähentyneet dramaattisesti. Kristittyjen osuus Lähi-idässä on pudonnut 13:ta prosentista (1900) alle 4:ään prosenttiin (2025). Syyt arvaatte: poliittiset konfliktit, emigraatio ja vainot. Olin itse tammikuussa kymmenen päivää Jerusalemissa, ja vakuutuin, että Pyhän maan kristittyjen tilanne heikentyy dramaattisesti. Viime vuonna 250 perhettä muutti pois, ja poismuutto jatkuu. Vuonna 2024 uskonnolliset juutalaiset tekivät 111 raportoitua hyökkäystä kristittyjä vastaan (Crossing Center, vuosiraportti 2024). Todellinen luku on paljon suurempi. Kun vierailimme Jordanian kuninkaan luona, hän oli hyvin huolissaan kristittyjen poismuutosta ja vetosi kristittyihin: Älkää lähtekö pois, te kuulutte Pyhälle maalle historiallisista syistä, teitä tarvitaan rauhan puolesta puhujina.

 

Pohjois-Korea ja osa Keski-Aasiaa ovat kristinuskolle äärimmäisen vaikeita alueita. Osa kirkkomme lähetysjärjestöistä työskentelee näillä alueilla, suuri tunnustus heille.

 

Keskeiset globaalit trendit voidaan kiteyttää tilastojen valossa seuraavasti:

 

  • Kristinusko jatkaa kokonaiskasvua, kolmen miljardin raja saavutetaan ennen vuotta 2050.

 

  • Ateismi ja uskonnottomuus eivät enää kasva globaalisti. Uskonnottomien määrä saattaa alkaa laskea ennen vuotta 2050.

 

  • Helluntailaisuus ja evankelikaalisuus kasvavat nopeimmin. Evankelikaalisen kristillisyyden vuosikasvu on 1.47 %.

 

  • Kaupungistuminen ja muuttoliike muokkaavat lähetystilannetta. Gordon-Conwellin vuositaulukot osoittavat, että kristinusko leviää erityisesti suurkaupungeissa. Varsinkin Afrikan ja Aasian megakaupungeissa syntyy uusia seurakuntia nopeasti.

 

Poliittinen tilanne antaa tietenkin ratkaisevalla tavalla toimintaympäristön lähetystyölle. Tässä en yritäkään kuvata sitä globaalisti, sillä kontekstit vaihtelevat. Venäjän hyökkäyssota, Netanyahun hallitus ja varsinkin Trumpin hallinto vaikuttavat siihen tällä hetkellä poikkeuksellisen rajusti ja huolestuttavasti. Amerikassa vahingollinen woke-ääriajattelu on korvaantunut vielä vahingollisemmalla maga-ääriajattelulla.

 

Amerikkalaiset missiologit Craig Ott, Stephen J. Strauss ja Timothy C. Tennent kuvaavat miten lähetysteologian lähtökohta on Raamatussa ja sen opetuksessa lähetystyöstä, mutta myös nykyajan haasteissa, joita kirkko kohtaa toteuttaessaan lähetystehtäväänsä. Lähetystyö on jatkuvassa vuorovaikutuksessa Raamatun ja nykyajan toimintaympäristön kanssa. Meidän pitää jatkuvasti olla herkkiä soveltamaan ja sanoittamaan sanomaa Jeesuksesta Kristuksesta omalle ajallemme. Raamatun, missiologian ja politiikan tutkimus tarjoaa tähän erittäin tärkeitä välinetä.

 

Yhteinen todistus 2023, johon kirkkomme viralliset lähetysjärjestöt ovat työssään sitoutuneet, toteaakin kirkosta ja sen tehtävästä selkeästi:

 

”Kirkon perustehtävä eli missio on julistaa Jeesusta Kristusta maailman pelastajana ja edistää Jumalan valtakunnan toteutumista. Kirkko on olemassa, koska sillä on tämä tehtävä. Kirkon tulevaisuus on sidottu tämän tehtävän toteuttamiseen.”

 

Me saamme olla osana tätä kirkkoa mukana toteuttamassa meidän yhteistä lähetystehtäväämme julistuksen, palvelun ja lähimmäisenrakkauden kautta.

 

 

Kirkon lähetystyön keskuksen taustavaiheita muutoksien keskellä

Tänään saamme juhlia 50-vuotista Kirkon lähetystyön keskusta. Päivä on samalla virstapylväs myös kirkkomme lähetystyön historiassa. Viidessäkymmenessä vuodessa on tapahtunut paljon. Kirkon lähetystyön keskus on historiansa aikana elänyt jatkuvassa muutosprosessissa. Keskellä tätä historiassa toistuvaa muutosta olemme myös nyt kirkkohallituksen organisaatiouudistuksen keskellä. Ilmeistä on, että myös Kirkon lähetystyön keskuksen historia tässä muodossa lakkaa, ja tilalle tulee uutta.

Kirkkomme tapa järjestää lähetystyö on syntynyt, ei luotu. Se on kehkeytynyt kahden vuosisadan aikana alhaalta päin, seurakuntalaisten lähetysinnostuksesta. Pipliaseura syntyi 1812 skotlantilaisen reformoidun papin aloitteesta. Vuonna 1838 Kalajoen käräjillä Paavo Ruotsalainen ja muut heränneet tuomittiin sakkoihin siksi, että ne olivat kokoontuneet seuroihin ilman oikein vihittyä pappia ja keränneet varoja lähetystyöhön. Vaikka rangaistuksen langettivat maalliset viranomaiset, lähetysinnostus oli myös ongelma sekä kirkolle että (venäläiselle) valtiovallalle.

Lähetysinnostus johti siihen, että vuonna 1859 perustettiin Suomen Lähetysseura. Sen ensimmäiset lähetystyöntekijät saapuivat Ambomaalle nykyiseen Namibiaan jo vuonna 1870. Suomen Luterilainen Evankeliumiyhdistys perustettiin vuonna 1873 ja se lähetti Wellroosien perheen Japaniin ensimmäisinä lähetteinään vuonna 1900. Kotimaassa kerättiin tuolloin aktiivisesti vapaaehtoista kannatusta työn mahdollistamiseksi.

Jo ensimmäiset keskustelut kirkolliskokouksessa 1870-luvulla liittyivät kolehteihin ja rukouksiin sekä siihen, voivatko lähetyssaarnaajat toimia pappeina kirkossamme. Kuulostaako tutulta?

SLEF eli Svenska Lutherska Evangeliföreningen i Finland perustettiin vuonna 1922, kun alun perin kaksikielinen SLEY jaettiin kielisyistä kahdeksi erilliseksi järjestöksi. SLEF on siis itsenäinen lähetysjärjestö, ei SLEY:n ruotsinkielinen osasto.

Kirkon ulkomaanapu perustettiin sodan jälkeen 1948 ottamaan vastaan Amerikan luterilaisten kirkollista Marshall-apua sodan runtelemaan Suomeen.

Seuraava aalto tapahtui 1960-luvun lopulta alkaen sekä evankelikaalisena lähetysinnostuksena että vastareaktiona maallistumiskehitykseen länsimaiden suurissa kaupungeissa. Tässä aallossa syntyivät Kansanlähetys, Kylväjä ja medialähetykseen erikoistunut Sanansaattajat. Kylväjä ja Sansa ovat maallikkoliikkeitä, niillä ei ole juurikaan pappeja. Uusimpana lähetysjärjestönä on Evankelinen lähetysyhdistys ELY.

Ulkopuolinen voi kysyä, miksi lähes samannimisiä järjestöjä on niin paljon. Tarkemmin katsottuna kaikille kirkon järjestöille on kehittynyt oma ekologinen lokero kirkon lähetystyön kokonaisuudessa. Tällä on haluttu välttää olemassaolon taistelu. Pipliaseura tekee raamatunkäännös- ja lukutaitotyötä. Lähetysseura keskittyy erityisesti kumppanuuksiin jo vakiintuneiden paikalliskirkkojen kanssa. Kylväjä toimii tavoittamattomien kansojen joukossa Aasiassa osin vaarallisillakin alueilla. SLEY:n päälähetysalueet ovat olleet Kenia, Sudan, Japani ja Venäjä. Sanansaattajat keskittyy medialähetykseen erityisesti Aasiassa ja Lähi-Idässä. Kansanlähetyksen erikoisalaa on siirtolais- ja pakolaistyö Euroopassa ja lähetystyö Etiopiassa, Etu-Aasiassa ja Virossa. Kirkon ulkomaanapu on kv-diakonian järjestö, joka tekee humanitaarista työtä. Rahoituksen puolesta se on suurempi kuin muut yhteensä. ELY:n lähetysalueet Venäjä, Sambia ja Kongo.

Osa järjestöistä on samalla myös kotimaisia herätysliikejärjestöjä. Järjestöt ovat siis erilaisia historialtaan, identiteetiltään ja tehtäviltään.

Ulkopuolinen voi myös kysyä, miksi lähetystyö näyttää hajanaiselta. Tässäkin pitkä historia antaa päinvastaisen kuvan. Vaikka kaikki järjestöt ovat oikeudellisesti itsenäisiä – perussopimuksella kirkko ei esimerkiksi puutu niiden henkilövalintoihin – iso kuva on se, että nykyinen sopimusjärjestelmä on vahvistanut 1) yhteistä lähetysstrategiaa, 2) kokonaiskirkon ohjausvaltaa suhteessa sopimusjärjestöihin sekä 3) järjestöjen keskinäistä yhteistyötä. Vielä 1980-luvulla järjestöt toimivat hyvinkin omalakisesti. Järjestelmää on kehitetty 1980-luvulta ja nykyinen järjestelmä on vuodelta 2013.

Sopimusjärjestelmä on myös vahvistanut järjestöjen keskinäistä luottamusta ja yhteistyötä. Olin itse eräässä työryhmässä seuraamassa 2000-luvun alussa, kuinka kirkossa selvitettiin mahdollisuutta järjestää lähetystyö uudella tavalla. Silloisen suurimman järjestön johto ajoi voimakkaasti yhden järjestön mallia tavalla, jonka muut järjestöt kokivat ylimielisenä ja yrityksenä pyyhkiä ne kartalta. Oli selvää, että tämä asetelma ajoi karille. Järjestöjen välit olivat tulehtuneita. Ne ajat on syytä jättää taakse.

Nykyinen sopimusjärjestelmä velvoittaa järjestöjä yhteistyöhön, jota Kirkon lähetystyön keskus koordinoi ja jolle Kirkon lähetystyön toimikunta luo foorumin. Olen kiitollinen siitä tavasta, jolla järjestöt toimivat nyt yhdessä.

Lähetystyön tulevaisuus kirkossamme

Kirkolliskokouksessa oli marraskuussa 2025 käsillä aloite kokonaisselvityksen tekemiseksi kirkon lähetystyön järjestämisestä kirkossa. Taustalla oli Helsingin hiippakuntavaltuuston aloite. Kaikkia järjestelmiä on järkevää tutkia ja arvioida aika ajoin. Kukapa selvittämistä vastustaisi. Mutta kun perehtyy tarkemmin taustakeskusteluihin, on selvää, että aloitteessa oli merkittävä pitoisuus myös kotimaista kirkkopolitiikkaa. Minkä verran taustalla on taloutta ja minkä verran teologiaa? Millä tavalla nämä kietoutuvat yhteen ilmiössä, jota kutsun kolehtikaitsennaksi?

Piispainkokous on käynnistämässä selvitystä. Olen aikaisemmin sanonut, että isossa kuvassa meillä on mahdollisuus valita kolmen mallin välillä. Nollan järjestön mallissa ei ole yhtään kirkon lähetysjärjestöä, jolloin jokainen seurakunta vastaa siitä itsenäisesti. Yhden järjestön mallissa kaikki järjestöt sulautetaan yhdeksi. Tällaista mallia yritettiin 2000-luvun alussa, mutta se ajoi karille. Kolmantena mallina on monen järjestön yhteistyöhön perustuva sopimusmalli, siis nykymalli. Kirkolliskokous päättää järjestöasemasta ja perussopimuksesta, piispainkokous asettaa järjestöille yhteisen lähetysstrategian ja valvoo sen noudattamista, lähetysjärjestöt toteuttavat tässä kehyksessä lähetystyötä yhdessä seurakuntien kanssa, ja seurakunnat tukevat järjestöjä toiminnallisesti, hengellisesti ja taloudellisesti.

Suomalaisessa kulttuurissa ja myös ulkopolitiikassa on tärkeää, että sopimuksia pitää noudattaa. Lähetystyössä julkisuuden suurennuslasi keskittyy usein siihen, ovatko sopimusjärjestöt noudattaneet perussopimusta ja lähetysstrategiaa. Yhtä tärkeää on kysyä, noudattaako sitä toinen osapuoli, perussopimuksessa yksikössä kirjoitettu ”Suomen evankelis-luterilainen kirkko”, jota edustavat kirkolliskokous, piispainkokous, kirkkohallitus ja 350 seurakuntaa. Mitä esimerkiksi tarkoittaa perussopimuksen kohta, että kirkko sitoutuu kohtelemaan kaikkia sopimusjärjestöjä yhdenvertaisin perustein?

Tiivistetysti voi sanoa

  • Kirkkolainsäädännössä olevat säädökset lähetystyöstä seurakunnan lakisääteisenä tehtävänä ovat erittäin tärkeitä, ennen näistä säädöksiä lähetystyö ulkomailla saatettiin kyseenalaistaa seurakunnissa
  • Nykyinen sopimusjärjestelmä on vuodelta 2013 eli verrattain uusi
  • Sopimusjärjestelmä on vahvistanut yhteistä lähetysstrategiaa, kirkon ohjausvaltaa ja lähetysjärjestöjen keskinäistä yhteistyötä
  • Kirkon sopimusjärjestöjen hallintokulut (noin 10 %) ovat maltilliset verrattuna kehitysyhteistyöjärjestöihin (15-28%). Sopimusjärjestöt ovat siis verrattain kustannustehokkaita.
  • Kaikki sopimusjärjestöt kamppailevat – lähinnä Pipliaseuraa lukuun ottamatta – taloudellisissa haasteissa. Syyt ovat erilaisia. Jotkut kärsivät hallituksen kehitysyhteistyömäärärahojen leikkauksista, toiset taas parin seurakuntayhtymän lähetysmäärärahojen leikkauksista
  • Lähettien määrä on yleisesti ottaen vähenemään päin
  • Seurakunnissa lähetyssihteerien ja muiden vastaavien määrä on vähenemään päin
  • Ulkomaisten kumppanien palaute kirkkomme lähetystyöstä on erittäin myönteistä, mikä kävi ilmi Lähetyskumppanuusneuvotteluista 2024
  • Kotimaassa virkakysymys luo varjon, josta kärsivät kaikki
  • Piispainkokouksen vuonna 2024 antama 3 %:n suositus seurakunnille tulee vahvistamaan lähetystyötä, mutta se edellyttää piispoilta ja hiippakunnilta suosituksen seurantaa seurakunnissa.

Pohtiessamme lähetystyön olemusta muuttuvassa maailmassa on tärkeää, että muistamme yhteistyön ja kumppanuuden merkityksen. Meillä on paljon opittavaa toisiltamme, mutta tämä oppiminen toteutuu nöyryyden ja herkkyyden kautta. Meidän on osattava kuunnella toisiamme – myös heitä, jotka ajattelevat eri ravalla kuin me itse.

 

On pysäyttävää, miten Jeesus jäähyväisrukouksessaan yhdistää kristittyjen ykseyden siihen, että Isä lähetti Poikansa ja Poika lähetti meidät maailmaan:

 

”Minä lähetin heidät maailmaan niin kuin sinä lähetit minut. Minä pyhitän itseni heidän vuokseen, niin että hekin olisivat totuuden pyhittämiä. En rukoile vain heidän puolestaan vaan kaikkien niidenkin puolesta, jotka heidän ansiostaan luottavat minuun. Rukoilen, että he kaikki olisivat yhtä – että he olisivat meissä niin kuin sinä, Isä, olet minussa ja minä sinussa. Silloin maailma uskoo, että sinä lähetit minut.”

 

Kirkon ykseys ja lähetettynä oleminen kuuluvat yhteen myös on meidän aikanamme. Silloin maailma uskoo, että Isä lähetti Kristuksen, minun Herrani ja koko maailman Pelastajan.