Piispa Jari Jolkkosen puhe Kajaanin runoviikolla Veikko Sinisalon kirkkoillassa 4.7.2013

Arvoisat Veikko Sinisalon stipendirahaston vastuunkantajat, hyvät kainuulaiset ja Kajaanin runoviikkojen osallistujat, rakkaat sisaret ja veljet Kristuksessa,

Tänään Veikko Sinisalon kirkkoillan ja Kajaanin runoviikkojen kunniaksi haluaisin pohtia kanssanne aihetta, joka kuuluu runouden ja kaiken aidon taiteen peruskysymyksiin. Kysymys kuuluu, mikä on ihmisen paikka tässä maailmassa. Tahdon tuoda yhden näkökulman nimenomaan ikivanhan hengellisen runouden kautta, erityisesti äsken lauletun virren välityksellä.

Ennen kuin syvennymme tarkemmin tuon virren taustaan ja ideaan, haluan palauttaa mieleemme joitakin 1900-luvulla annettuja vastauksia kysymykseen, mikä on ihmisen paikka maailmassa.

Toisen maailmansodan raskaiden kokemusten jälkeen eurooppalaisessa ja erityisesti ranskalaisessa kirjallisuudessa vallitsi jonkinlainen pessimismin filosofia. Esimerkiksi Jean-Paul Sartren ja Albert Camus’n tuotanto heijasti eksistentialismiksi sanottua ajattelua. Sen mukaan ihminen on ”heitetty maailmaan”, joka on sattumanvarainen, mieletön ja tarkoitukseton. Syntyminen ihmiseksi tarkoituksettomaan maailmaan ei ole lahja, vaan tuomio ja ihmisen tehtävä on kapinoida tuomittuna olemistaan vastaan. Heidän ajatteluunsa liittyi myös jonkinlainen arvonihilismi: elämällä, luonnolla ja ihmisellä ei ole arvoa missään erityisessä (ihmismielestä riippumattomassa) mielessä. Sartren ja Camus’n lohduton nihilismi epäilemättä heijasteli maailmansotien synkkiä kokemuksia. 1950-60-luvuilla he olivat suosittuja ja edustivat älykkönuorille jonkinlaista kirjallisuuden Beatlesia.

1900-luvulla tunnetaan myös toisenlainen ajattelu, eräänlainen käytännön materialismi. Luulen, että moni meistä tuntee sen nahoissaan. Kulutusyhteiskunnassa meidän yhteisenä kiusauksenamme on ajatella, että ihminen on kaiken keskus. Ajatellaan, että persoonaton luonto ja sen mahdollisuudet on valjastettava palvelemaan ihmisen aineellisia ja ajallisia tarpeita. Tämä ei uusi ajatus. Jo antiikissa Protagoras (481 – 420 eKr.) esitti periaatteen, jonka mukaan ”ihminen on kaiken mitta” – tosin periaatteen alkuperäinen käyttöyhteys ja siten myös merkitys on epäselvä. Hieman myöhemmin elänyt Epikuros puolestaan esitti näkemyksen, jonka mukaan elämän tärkein sisältö on oman nautinnon tavoittelu ja kivun välttäminen.

Palatkaamme äsken laulettuun virteen 461. Väitän, että tämä virsiruno heijastaa kokonaan toisenlaista käsitystä siitä, mikä on ihmisen paikka tässä maailmassa.

Ensinnäkin tässä virressä elämää ei nähdä tuomiona, vaan lahjana. Siinä luontoa ei nähdä pelkkänä julmana olemassaolon taistelun paikkana, vaan Jumalan luomana elämän kehtona, jossa kaikki elämä ja sen ilmiöt jollakin tavalla heijastavat Luojansa hyvyyttä ja kunniaa.

”Kiitä Herraa, yö ja päivä, pimeys ja valotkin. Aurinko ja kuu, myös kiitä, hän on tehnyt teidätkin. Taivaan tähdet, hiljaisella matkallanne kiittäkää. Lähde, virta, meren laine, ylistykseen yhtykää.”

Virressä annetaan aika monelle ihmisen ”elämänkumppanille” kehotus kiittää elämän lahjasta ja ylistää Luojaa: vuoret ja laaksot, aamun kirkkaat kastehelmet, metsän puut ja pienin kukka laakson laajan liepeellä, salama ja ukkonen, pakkasen kidetähdet ja myrsky mahtava, leuto lännen tuuli ja illan rusko hehkuva saavat kaikki saman kehotuksen: ”Kiittäkää Herraa, Luojaa saatte heijastaa.”

Vasta pakkasten ja puiden jälkeen tullaan eläimiin. ”Luojan linnut ja erämaiden eläimet, kesyt villit ja nälkäiset, merten virtain kalaparvet, valasparvet laulakaa, kaikki luodut laadullanne Herraa kunnioittakaa.”

Viimeiseksi – siis vasta viimeiseksi – tullaan ihmisiin. ”Kiittäkää jo Korkeintanne kansat, kansain ruhtinaat, lapsukaiset, vanhat, nuoret, pienet, heikot, voimakkaat.” Erilaiset ja kaikenlaiset ihmiset saavat kehotuksen liittyä kosmiseen kuoroon: ”Kiitoksenne nouskoon maasta taivaaseen, yhtyköön se enkeitten taivaalliseen kiitokseen.”

Millaista maailmankuvaa tämä virsi heijastaa? Mikä on ihmisen paikka tässä virressä?

Tässä virressä ihminen ei ole kaiken mitta. Tässä virressä maailman napa ei ole ihmisen oma napa. Tässä virressä muuta luomakuntaa ei ole alistettu ihmisen tarpeita varten, kuten nykyaikaisessa kulutusyhteiskunnassa. Hyöty tai mammona ei ole se, jota kiitetään ja kunnioitetaan, rikkaudet tai rahan mahti ei ole se, jota kumarretaan ja palvotaan.

Tässä virressä maailmankaikkeuden keskus ei ole ihminen, vaan maailman Luoja. Tässä virressä ihminen on mittaamattoman arvokas, mutta vain osana suurempaa kokonaisuutta, osana koko muuta luomakuntaa.

Kiinnostuin tästä virrestä viime kesänä lukiessani Paavi Benedictus XVI:n jumalanpalveluksen teologiaa käsittelevää kirjaa The Feast of Faith. Siinä paavi Benedictus puhuu ”kosmisesta liturgiasta” tai tarkemmin ”jumalanpalveluksen kosmisesta ulottuvuudesta”. Hänen mukaansa vanhoissa kristillisissä hymneissä ja virsirunoissa heijastuu ajatus siitä, että koko luomakunta heijastaa Luojan hyvyyttä ja kunniaa ja että maa, kasvit ja eläimet jollakin tavoin jopa kumartavat Luojaansa.

Aluksi tuo analyysi tuntui minusta epäilyttävältä. Tarkemmin asiaan perehdyttyäni havaitsin, että kyllä, jopa meidän luterilainen virsirunoutemme tuntee tämän saman ajatuksen. Tästä on hyvänä esimerkkinä juuri virsi 461. Hyvin samanlainen teema soi myös Haqvin Spegelin virressä 457. Sekin kuvaa koko luomakunnassa soivaa kiitoslaulua, johon osallistuvat enkelit, kuu, aurinko, tähdet, maa, virrat, myrsky lumi, puiden lehdet, sienirihmat, niityt, pellot ja lopulta myös Herran kansa.

Kuten molempien virsien taustatiedoista ja selityksistä käy ilmi, nämä molemmat virret ovat saaneet innoituksensa kahdesta ikivanhasta lähteestä. Molemmat ovat kiinnostavia sekä hengellisen runouden näkökulmasta että maailmankatsomuksellisista syistä.

Ensimmäisenä virren 461 ja 457 innoittajana on Psalmi 148. Kysymys on luomakunnan kiitospsalmista, joka jakaantuu kahteen. Ensin kehotetaan: ”Ylistäkää Herraa, te jotka olette taivaassa, ylistäkää häntä korkeuksissa!” Tässä kohden luetellaan enkelit sekä aurinko, kuu, tähdet ja muut taivaan kappaleet.

Sitten tullaan maan päälle ja mennään myös pintaa syvemmälle, kun kehotetaan: ”Ylistäkää Herraa, te jotka olette maan päällä, ylistäkää, syvyydet ja meren pedot!” Kehotuksen saavat tuli ja rakeet, lumi ja usva, ja myrskytuuli, hänen käskyläisensä. Sitten tuleva kasvit ja eläimet ja vasta lopuksi ihmiset, jälleen kaikenlaiset ihmiset: ”Ylistäkää Herraa, kuninkaat ja kansat, ruhtinaat ja kaikki maan mahtimiehet, nuorukaiset ja neidot, vanhat ja nuoret!

Virsien toisena lähteenä on Apokryfisen Danielin kirjan lisäosassa oleva niin sanottu kolmen miehen kiitoslaulu. Teksti ei siis kuulu Vanhassa testamentissa olevaan Danielin kirjaan, vaan on sen eräänlainen täydentävä osa, tutkijoiden mukaan peräisin ajalta noin sata vuotta ennen Kristuksen syntymään. Danielin kirja kertoo pakkosiirtolaisuuteen joutuneista ja alistetuista juutalaisista, joita vieras kuningas Nebukadnessar houkuttelee palvelemaan vääriä jumalia. Kysymys on siis oman uskonnollisen identiteetin säilyttämisestä painostuksen ja vainojen keskellä. Kuka on se, jota meidän pitää palvoa, johon me turvaudumme hädässä ja jolta me odotamme suurinta hyvää?

Danielin kirja kertoo kolmesta miehestä, jotka säilyttivät uskonsa siitä huolimatta, että joutuivat tuliseen uuniin. Pelastuttuaan he puhkeavat kiittämään Jumalaa tavalla joka on innoittanut monia kristillisiä virsirunoilijoita.

Kolmen miehen kiitosvirteen viitta myös Uuno Kaila Riemulaulu-runossaan, jossa riimitellään: ”Ja katso, eräänä päivänä, kun minun tuli niin vaikea olla, minä avasin vanha raamatun. Minun oli niin vaikea olla.” Runo jatkuu: ”Tulen halki he kävivät, voittajat, ei kajonnut liekki heihin. He riemulaulua lauloivat, eikä liekki kajonnut heihin.”

Millainen sitten on tuo kolmen miehen kiitosvirsi? Sen edellä on Asarjan, yhden miehistä, koskettava synnintunnustusrukous: ”Kunpa ottaisit vastaan rukouksemme nyt kun sielumme on murtunut ja henkemme nöyryytetty!” Vaikka miehet joutuvat korvennettavaksi tuliseen uuniin, he pelastuvat yllättäen tulelta. Kertomus jatkuu: ”Silloin nämä kolme lauloivat uunissa yhteen ääneen ja kiittivät ja ylistivät Jumalaa sanoen: Kiitetty olet sinä Herra, meidän isiemme Jumala, ylistetty ja korkealle korotettu ikuisesti, kiitetty olkoon sinun pyhä kunnianimesi, ylistämällä ylistetty ja korkealle korotettu ikuisesti.”

Sen jälkeen löydämme tästä kiitoslaulusta saman rakenteen kuin psalmista 148. Kaikkia Herran luomia kehotetaan kiitokseen. Aluksi ollaan ylhäällä: ”Kiittäkää Herraa, taivaat, kiittäkää ja ylistäkää häntä ikuisesti.” Tämän jälkeen luetellaan enkelit ja kaikki taivaan joukot, aurinko ja kuu, sade ja tuulet, tuli ja hehku, pakkanen ja helle, kaste ja pyry, yö ja päivä, valo ja pimeys, jää ja pakkanen, salama ja pilvet.

Sitten tullaan maan päälle kun lausutaan: ”Kiitäköön Herraa maa, kiittäköön ja ylistäköön häntä ikuisesti.” Tämän jälkeen annetaan kehotus monille. Kiittäkää Herraa vuoret ja kukkulat, maan kaikki kasvit, meret ja virrat, merieläimet ja kaikki mitä vesissä liikkuu, kaikki taivaan linnut ja kaikki eläimet, villit ja kesyt.

Jälleen ihmiseen tullaan vasta lopuksi, ihminen nähdään osana tätä kaikkea, kun sanotaan: ”Kiittäkää Herraa, ihmiset, kiittäkää ja ylistäkää häntä ikuisesti.” Sitten luetellaan Herran papit ja kaikki Herran palvelijat, oikeamieliset henget ja sielut, hurskaat ja nöyrät ja niin edelleen.

Näkemys, jonka mukaan kaikki luodut ja koko maailmankaikkeus julistaa Jumalan suuruutta, ei ole tuntematon myöskään kristinuskon pyhissä teksteissä. Itse asiassa Uudessa testamentissa näkökulma täydentyy siten, että Jeesus Kristus, Jumalan Poika, on lopulta se, jonka edessä kaikki päät kumartuvat kiitokseen ja kunnioitukseen. Paavalin Filippiläiskirjeessä on nimittäin katkelma, jossa Paavali siteeraa kristillistä hymniä, joka on yksi kaikkein vanhimpia meille säilyneitä kristillisiä virsirunoja. Tämä kenosis-hymniksi kutsuttu kiitoslaulu kertoo Kristuksen alennustiestä – siitä nimi kenoosis, itsensä alentaminen. Paavali kehottaa ”olkoon teilläkin sellainen mieli, joka Kristuksella Jeesuksella oli” ja sen jälkeen siteeraa tuota ikivanhaa hymniä näin:

Hänellä oli Jumalan muoto, mutta hän ei pitänyt kiinni oikeudestaan olla Jumalan vertainen, vaan luopui omastaan.

Hän otti orjan muodon ja tuli ihmisten kaltaiseksi.

 Hän eli ihmisenä ihmisten joukossa, hän alensi itsensä ja oli kuuliainen kuolemaan asti, ristinkuolemaan asti.

Sen tähden Jumala on korottanut hänet yli kaiken ja antanut hänelle nimen, kaikkia muita nimiä korkeamman.

Jeesuksen nimeä kunnioittaen on kaikkien polvistuttava, kaikkien niin taivaassa kuin maan päällä ja maan alla, ja jokaisen kielen on tunnustettava Isän Jumalan kunniaksi: ”Jeesus Kristus on Herra.”

Hyvät ystävät. Mietin, miltä teidän mielestänne kuulostaa näkemys maailmasta, jossa koko luomakunta kiittää ja kumartaa Luojaansa. Onko se outo, vieras, esimoderni, jalat irti maasta? Ehkä sitäkin. Siltä se minustakin aluksi kuulosti.

Mutta kyllä jo tuolloin ihmiset ymmärsivät, että luomakunnan puhe on jotakin muuta kuin ihmisen tuottamia sanoja ja korvin kuultavaa puhetta. Se käy havainnollisesti ilmi Psalmista 19: ”Taivaat julistavat Jumalan kunniaa, taivaankansi kertoo hänen teoistaan. Päivä ilmoittaa ne päivällä, yö julistaa yölle. Ei se ole puhetta, ei sanoja, ei ääntä, joka voisi korvin kuulla. Kuitenkin se kaikuu kaikkialla, maanpiirin yli merten ääriin saakka.” (Ps. 19) Korvien ja järjen sijasta luomakunnan puhe puhuttelee intuitiota, mielikuvitusta ja sydäntä – aivan kuten hyvä ja oikea taide.

Minusta ajatus ihmisestä yhtenä äänenä kosmisessa kiitoskuorossa on kolmella tavalla rohkaiseva.

Ensiksi se muistuttaa, että kaikesta kärsimyksestä ja pahasta huolimatta elämä säteilee hyvyyttä. Elämä ei ole tuomio, vaan lahja. Se ei ole sattuman tulos, vaan sillä on mieli ja tarkoitus.

Toiseksi se muistuttaa, että ihminen on arvokas, mutta toisaalta osa kokonaisuutta. Taivaat ja maat, kaikki kasvit ja eläimet ovat osa sitä elämän kehtoa ja Jumalan luomaa puutarhaa, jonne ihminen syntyy. Siksi ihmisen velvollisuus on myös pitää siitä hyvää huolta.

Kolmanneksi tämä kosminen liturgia suhteellistaa ihmisen tarpeet ja mukavuudenhalun. Se muistuttaa, että ihmisen oma napa ei ole maailmankaikkeuden keskipiste. Kaiken keskus on ihmisiä rakastava Jumala, maailman Luoja ja syntien sovittaja, joka on luonut kaiken, joka kannattelee kaikkea elämää ja joka tahtoo meille hyvää. Tällaiseen kuoroon tuntuu hyvältä ja turvalliselta liittyä.

Rakkaat kuulijat. Ajatus maailmankaikkeudessa soivasta hiljaisesta kiitoksesta heijastuu myös tänään laulettavissa muissa virsissä. ”Soi kunniaksi Luojan, nyt virsi kiitoksen” ei ole vain toteamus, vaan myös kehotus liittyä tähän kosmiseen kuoroon. Sama ajatus heijastuu myös suvivirren sanoissa: ”Mun sieluni sä liitä, myös äänes kuorohon.” Kyse on siitä kuorosta, jota linnut ja koko luomakunta laulavat ylistäessään Luojaansa.

Näillä sanoilla tahdon toivottaa Veikko Sinisalon stipendirahastolle, Kainuun runoviikoille ja kaikille teille kaikkivaltiaan ja armollisen Jumalan runsasta siunausta.