Hiippakuntavaltuuston tehtävistä

Tänään aloitamme tällä porukalla neljä vuotta kestävän yhteistyön kirkon tehtävän tukemiseksi Kuopion hiippakunnassa ja sen seurakunnissa. Jo hiippakuntavaltuuston vaalituloksenkin pohjalta rohkenen sanoa, että paikalla ovat hiippakuntamme parhaimmat voimat, ne ihmiset, joiden tietoihin, taitoihin, kokemukseen ja yhteistyökykyyn seurakunnissa luotetaan.

Yhteistyömme alku tuo mieleen muiston armeijasta, jolloin meille alokkaille hoidettiin rokotukset varsin tehokkaasti. Jokaisen varusmiehen piti asettua armeijan aerodynaamisissa kalsareissa ison liikuntasalin keskellä olevalle pöydälle X-asentoon. Salamannopeasti neljä varusmieslääkäriä antoi yhtä aikaa neljä rokotusta: kaksi olkavarteen ja kaksi pakaraan. Toiminta oli tehokasta, laskin että parhaimmillaan minuutissa rokotettiin 3 varusmiestä. Meillä varusmiehillä oli oma termi rokotuksille: puhuttiin vauhtipiikistä.

Monet teistä ovat hiippakuntavaltuutettuina uusia. Itse asiassa myös hiippakuntavaltuusto on hallintoelimenä hyvinkin uusi. Osittain tästä johtuu, että joissakin hiippakunnissa se on vielä hakenut rooliaan. Näistä syistä tahtoisin antaa työkautemme aluksi pienen vauhtipiikin hahmottelemalla hiippakuntavaltuuston tehtävää kirkon työn ja hallinnon kokonaisuudessa. Monille tämä voi olla tutun kertausta, mutta minusta se on välttämätöntä tänään, jotta saisimme työhömme raikasta virtaa, reipasta vauhtia ja yhteistä suuntaa – rokotusvertausta jatkaakseni myös vastalääkettä kyynisyydelle ja fatalismille.

Kuten tiedämme, kirkkolain mukaan hiippakuntavaltuuston tehtävänä on

1.
tukea ja edistää kirkon tehtävän toteutumista hiippakunnassa ja sen seurakunnissa

2.
hyväksyä vuosittain hiippakunnan toiminta- ja taloussuunnitelma sekä talousarvio

3.
hyväksyä hiippakunnan edellisen tilikauden toimintakertomus ja tilinpäätös

4.
perustaa ja lakkauttaa tuomiokapitulin virat tietyin edellytyksin

5.
käsitellä sille tehdyt aloitteet, joita voivat tehdä hiippakuntavaltuuston jäsenet, tuomiokapituli, kirkko- ja seurakuntaneuvostot

Hiippakuntavaltuusto käsittelee myös muita kirkkolainsäädännön sille säätämiä tehtäviä. Sillä on esimerkiksi aloiteoikeus kirkolliskokoukseen, joskin tätä oikeutta kannatta käyttää harkitusti.

Ensimmäisenä tehtävänä on ”tukea ja edistää kirkon tehtävän toteutumista hiippakunnassa ja sen seurakunnissa”. Tätä voidaan sanoa hiippakuntavaltuuston päätehtäväksi, josta muut asiat seuraavat. Sama sanamuoto löytyy kirkkolainsäädännössä myös tuomiokapitulin tehtävistä ja piispan tehtävistä, myös lääninrovastin tehtävän määrittelystä.

Kyse on tuskin siitä, että kirkkolainsäätäjä on näin mielikuvitukseton, vaan siitä, että se on tietoisesti säätänyt hiippakunnan kolmelle erilliselle viranomaiselle, hiippakuntavaltuustolle, piispalle ja tuomiokapitulille yhteisen tehtävän. Meillä on siis yhteinen tehtävä, sekä hengellisesti että pykälienkin mukaan. Tämä on tärkeää muistaa.

Tietenkin on niin, että tämä yhteinen tehtävä on kirjoitettu melko yleisellä tasolla – se nyt vain kuuluu säädösten luonteeseen. Mistä sitten löytäisimme konkretiaa tälle tehtävälle? Ainakin kahdesta lähteestä. Ensiksi kirkkolaista, jonka alussa kirkon tehtävä määritellään näin: ”Tunnustuksensa mukaisesti kirkko julistaa Jumalan sanaa ja jakaa sakramentteja sekä toimii muutenkin kristillisen sanoman levittämiseksi ja lähimmäisenrakkauden toteuttamiseksi” (KL 1:2). Kirkon kaikkia tehtäviä tulee hoitaa kirkon ”tunnustuksen mukaisesti”, joka on määritelty edeltävässä tunnustuspykälässä. Tunnustuksesta johtuu, että kirkon perustehtävä on hengellinen: julistus ja palvelu, usko ja rakkaus, liturgia ja diakonia.

Ketkä sitten toteuttavat tätä tehtävää? Vastaus on selvä: seurakunnat. Kirkkolain 4. luvun alussa todetaan: ”Toteuttaakseen kirkon tehtävää seurakunta huolehtii jumalanpalvelusten pitämisestä, kasteen ja ehtoollisen toimittamisesta sekä muista kirkollisista toimituksista, kristillisestä kasvatuksesta ja opetuksesta, sielunhoidosta, diakoniasta ja lähetystyöstä sekä muista kristilliseen sanomaan perustuvista julistus- ja palvelutehtävistä” (KL 4:1). En ole koskaan ollut mikään kirkkolakidiggari tai pykälänikkari, mutta minusta nämä ovat sisällöltään rikkaita ja ilmaisuiltaan napakoita määritelmiä. Sitä paitsi ne sitovat meitä. Niiden mukaan eletään ja ojentaudutaan Kuopion hiippakunnassa ja koko kirkossa.

Toinen lähde, josta saamme lisää konkretiaa tuolle tehtävälle ”tukea ja edistää kirkon tehtävän toteutumista hiippakunnasta” on lähellä. Se on itse asiassa täällä: se on hiippakuntavaltuusto. Sen tehtävänä on nyt yhdessä miettiä, mitä kirkon tehtävän tukeminen ja edistäminen voisi tarkoittaa Kuopion hiippakunnassa tulevan nelivuotiskauden aikana 2012-2016. Mitä strategisia painopisteitä valtuusto haluaa asettaa? Miten se näkyy talousohjauksessa ja miten se ilmenee hiippakuntavaltuuston työskentelytavoissa? Halutaanko esimerkiksi keskittyä kokousasioihin vai halutaanko yhdistää kokouksiin seminaareja tai vierailuja?

Toivon, että tämä keskustelu lähtee avoimesti, rohkeasti ja rakentavasti käyntiin jo tänään – vaikka valmista ei vielä tarvitsekaan tulla. Vauhtipiikiksi keskusteluun haluan avoimesti esittää hiippakuntavaltuustolle joitakin asioita, joita itse pidän yleisellä tasolla tärkeänä juuri nykyisessä tilanteessa.

1.
Hengellisen elämän vahvistaminen

2.
Kirkon sisäinen ykseyden vahvistaminen

3.
Seurakuntarakenteen muutoksen tukeminen niin, että muutos viedään läpi hallitusti ja kirkon omista lähtökohdista

4.
Yhteiskunnallinen vaikuttaminen: Kirkko osallistuu hyvän yhteiskunnan rakennustalkoisiin poliittisen vaikuttamisen kautta.

Hengellisen elämän vahvistaminen tarkoittaa esimerkiksi siihen panostamista, että ihmiset jaksavat uskoa ja luottaa Jumalaan, osaavat turvautua häneen iltarukouksessa ja rohkaistuvat osallistumaan jumalanpalvelukseen. Se tarkoittaa, että virsilaulun ja kirkkomusiikin perinne säilyy vahvana ja että usko olisi myös älyllisesti uskottava vaihtoehto nykyisessä naturalismin ahtaassa ilmapiirissä. Maanantaina 14.5. julkaistun tutkimuksen mukaan usko Jumalaan on vähentynyt etelässä erityisesti nuorten miesten keskuudessa. Moni heistä kuvittelee naturalistisen näkemyksen mukaisesti, että luonnonlait selittävät kaiken ja korvaavat Jumalan selitysperustana. Tällainen näkemys on sekä puutteellinen että sisäisesti ristiriitainen, mutta ei puhuta siitä nyt. Hengellisen elämän vahvistamista on sekin, että ihmiset ymmärtäisivät maallisen kutsumuksen jumalallisen arvon: se, joka kasvattaa lapsia tai leipoo koulun myyjäisiin, osallistuu sosiaalilautakunnan kokoukseen, pitää kädestä vanhusta vuodeosastolla tai palvelee lähimmäisiään arjessa, palvelee itse Jumalaa.

Kirkon sisäisen ykseyden vahvistaminen tarkoittaa esimerkiksi sitä, että Kuopion hiippakunnassa kaikki herätysliikkeisiin kuuluvat ja kuulumattomat, kaikki ihmiset, toimivat hyvässä yhteistyössä ja pyrkivät rakentamaan kirkkoa yhdessä. Kirkon ykseys ei ole imagokysymys eikä rahakysymys, vaan uskollisuuskysymys. Meidän pitää pyrkiä säilyttämään ykseys, koska Uuden testamentin mukaan se on Kristuksen tahto (Joh. 17:23) ja Hengen luoma: ”Pyrkikää rauhan sitein säilyttämään Hengen luoma ykseys.” (Ef. 4:3). Siksi on myös tärkeä, että itse kukin meistä ottaa vastuullisesti huomioon, miten minun sanani ja tekoni edistävät kirkkomme teologista yhteyttä ja keskinäistä yhteenkuuluvuuden tuntoa. Kuopion hiippakunnassa eri herätysliikkeet ja niihin kuulumattomat ovat käsitykseni mukaan toimineet hyvässä yhteistyössä. Lähden siitä, että tämä Hengen luoma ykseys jatkuu. Tälle hengelle jännitteisenä pidän esimerkiksi sitä tapaa, jolla Helsingin ja Vantaan valtuustot leikkasivat määrärahoja kirkkomme virallisilta lähetysjärjestöiltä, jotka hoitavat kirkkomme lähetystehtävää kirkolliskokouksen mandaatilla ja yhteisesti hyväksytyn lähetysstrategian mukaisesti.

Olette hyvin perillä seurakuntarakenteen muutosprosessista. Sen tukemisessa kaikki hyvät neuvot ovat nyt kalliit. Kuten tiedämme, osittain muutoksen tarve lähtee kirkko-organisaation ulkopuolelta, kuntauudistuksessa, erityisesti tarpeesta järjestää sosiaali- ja terveyspalvelut taloudellisesti kestävällä tavalla. Selvää on, että seurakuntien hallintoa ei voi järjestää näiden tavoitteiden pohjalta, vaan se pitää järjestää kirkon omista lähtökohdista käsin.

Kuntauudistuksesta riippumatta on kuitenkin myös raaka totuus, että seurakunnissa toiminta ja talous joudutaan jatkossa sopeuttamaan niukkeneviin resursseihin. Uusiin haasteisiin ei voida enää vastata virkoja perustamalla, vaan pikemminkin vapaaehtoistyötä vahvistamalla. Koska hiippakuntavaltuustossa tiivistyy monenlainen käytännön seurakuntatyön tuntemus, voisi olla tarkoituksenmukaista, että se ottaisi vahvan roolin siinä prosessissa, jossa etsitään Kuopion hiippakuntien seurakunnille sopivinta tai sopivimpia tulevaisuuden seurakuntarakenteita. Viime viikko osoitti, että hiippakunnallamme on aktiiviset kirkolliskokousedustajat, kyllä heidän kauttaan tieto kulkee myös kirkon synodiin ja senaattoreille ja sieltä takaisin. Tärkeää on myös, että tuomiokapituli on tietoinen siitä, mitä seurakunnan haluavat ja mikä ei toimi.

Yhteiskunnallinen vaikuttaminen tarkoittaa sitä, että luterilaisen kutsumuskäsityksen mukaisesti kirkko tahtoo harjoittaa lähimmäisen rakkautta maailmassa – ei vetäytyä sen kipukysymyksistä johonkin uskovaisille tarkoitettuun turvataloon tai kylpyläosastoon. Köyhyys, syrjäytyminen, lasten kasvurauha, työllisyys, Itä-Suomen elinvoimaisuus ja Itä-Suomen luonnon puhtaus eivät koske vain kuntaa tai vain kirkkoa, vaan kaikkia täällä asuvia ihmisiä. Siksi näissä asioissa tarvitaan yhteistyötä, verkostoitumista ja yhteistä rintamaa. Kirkon yhteiskunnallinen vaikuttaminen ei siis ole vallan hamuamista itselle, vaan osallistumista hyvän yhteiskunnan rakennustalkoisiin.

Tämän kanssa sopusoinnussa on se, että kirkko voi ja sen pitää puolustaa omia toimintaedellytyksiään, jos niitä haastetaan. Jos kirkollisia juhlapyhiä, koulun uskonnonopetusta ja juhlaperinteitä, kirkon verotusoikeutta, vankila- ja sotilaspappien työtä tai muita positiivisen uskonnonvapauden ilmentymiä vastaan hyökätään, silloin kirkolla on oikeus ja velvollisuus puolustaa toimintaedellytyksiään. Kuopion hiippakunnan työntekijöiden rekrytoinnin kannalta on esimerkiksi ratkaisevaa, että teologikoulutus säilyy Joensuussa, kanttorikoulutus Kuopiossa ja diakonia-alan koulutus Pieksämäellä. Mikään näistä ei ole itsestään selvää.

Nämä neljä kohtaa tai neljä virtapiikkiä eivät tietenkään ole mikään tyhjentävä tai kiveen hakattu lista. Hiippakuntavaltuustolla on vapaus itse päättää painopisteistään. Jos halutaan keskustella, jostakin on kuitenkin aloitettava. Toivon, että hiippakuntavaltuusto nyt ensin järjestäytyy ja kohdassa 9 aloittaa avoimen keskustelun omista tavoitteistaan ja painopisteistään, aluksi ryhmissä, jos halutaan, ja sitten yhteisiä johtopäätöksiä vetäen.