Piispa Jari Jolkkosen puhe ekumeenisen rukousviikon pääjuhlassa Kuopion tuomiokirkossa 21.2.2013

Rakkaat ystävät, sisaret ja veljet,

Vietän ekumeenista rukousviikkoa ensimmäisen kerran Kuopiossa – tämä on siksi minulle henkilökohtaisestikin tärkeä viikko ja juhla. Aiemmin olen saanut olla viettämässä sitä parikin kertaa Roomassa, jonne Suomen evankelis-luterilainen kirkko lähettää joka vuosi piispan johtaman ekumeenisen delegaation. Tämä hyvin pitkä perinne johtuu osittain siitä, että tammikuun 19. päivänä vietetään piispa Henrikin muistopäivää. Piispa Henrik on sekä katolista kirkkoa että Suomen luterilaista kirkkoa – ja miksei kaikkia suomalaisia – yhdistävä pyhä ihminen, koska hän oli ensimmäisiä, joka toi kristinuskon Suomeen sen läntisessä muodossa. Hän maksoi siitä myös kalliin hinnan, kuten tiedämme. Hänen mukaansa ovat saaneet nimensä kaikki Heikit, niin myös minun Heikki-poikani. Vanhasta pyhimysesikuvastako johtuu, että Heikit ovat poikkeuksellisen hyviä tyyppejä?

Roomassa suomalainen ekumeeninen delegaatio viettää pyhän Henrikin muistojumalanpalvelusta, rukoilee erilaisissa ekumeenisissa jumalanpalveluksissa yhdessä toisten kristittyjen kanssa ja myös tapaa henkilökohtaisesti paavin. Itse muistan tällaisen paavin yksityisaudienssin vuonna 2004. Tilanne oli aika dramaattinen, koska paavi Johannes Paavali II oli jo hyvin huonossa kunnossa. Vaistosin, että hän oli suomalaisista vierailijoista innostunut, mutta etenevän sairauden takia hänen puheestaan ei enää saanut selvää. Tuon viikon monissa lämminhenkisissä ja hengellisesti vahvoissa jumalanpalveluksissa mielessäni oli kysymys: miksi ekumeenista rukousviikkoa ei vietetä Suomessa!

Tänään huomaan Kuopiossa, että tuolloin Roomassa olin väärässä. Onneksi! Olen ilahtunut siitä, että vaikka täällä ei köllötellä Välimeren lämmössä, kuopiolaiset uskaltavat talvipakkasillakin viettää ekumeenista rukousviikkoa rikkaasti, yhdessä vaeltaen ja rukoillen.

Miksi on tärkeää, että kokoonnumme yhteen juhlimaan, laulamaan, vaeltamaan ja rukoilemaan? Siihen on ainakin neljä syytä.

1. Yhteinen usko yhdistää. Vaikka on olemassa eri kirkkokuntia, puhumme silti kristinuskosta yksikössä. On totta, että kirkkojen opetuksessa on aitoja eroja. Niitäkin enemmän on kuitenkin yhdistäviä vakaumuksia. Erilaisina kristittyinäkin kuulumme yhteen, koska meitä yhdistää yhteinen usko kolmiyhteiseen Jumalaan. Jäsennämme elämäämme samasta Pyhästä kirjasta ja sen suuresta kertomuksesta käsin. Uskomme, että kolmiyhteinen Jumala on luonut maailman ja pitää sitä yllä. Hän on hyvyydessään luonut ihmisen omaksi kuvakseen. Siksi jokaisella meillä on ihmisarvo, joka ei ole myytävissä ja joka ei perustu suorituksiimme tai ominaisuuksiimme. Tunnustamme, että ihmisinä olemme vieraantuneet Jumalasta ja siksi tarvitsemme sovitusta. Uskomme, että Jumala itse on sovittanut meidät Kristuksessa ja kutsuu meitä rakastavaan yhteyteensä. Hänen yhteydessään me tulemme osalliseksi syntien anteeksiantamuksesta ja iankaikkisesta elämästä. Myös pelastuksen asiassa Jumala itse on ensimmäinen ja varsinainen aloitteen tekijä. Pyhän Henkensä kautta hän synnyttää uskon, kokoaa kristityt yhteen seurakunnaksi, antaa voimaa rakkauden tekoihin ja kutsuu rakentamaan hyvää ja oikeudenmukaista yhteiskuntaa. Kristillinen usko tarjoaa myös toivon tavalla, jota mikään muu asia maailmassa ei voi antaa. Elämä ei pääty kuolemaan. Aikojen lopulla Jumala luo uudet taivaat ja uuden maan, jossa saamme elää ikuisessa ilossa yhdessä toisten kanssa. Tietenkin on totta, että opetuksemme sisällä on eroja, jotka voivat haitata yhteistä todistustamme. Juuri siksi tarvitaan yhä myös oppikeskusteluja, jotta väärin ymmärryksiä voitaisiin oikaista, aitoja ristiriitaisuuksia korjata ja yhdistävien vakaumusten pohjaa entisestään laajentaa.

2. Yhteisistä virheistä on opittava. Meidän kirkkomme ja niiden jäsenet ovat lausuneet toisistaan oppituomioita ja taistelleet toisiaan vastaan. Ekumeeninen liike oikeastaan syntyi lähetyskentillä, kun huomattiin, että me lännen kristityt viemme omia ongelmiamme ja omaa jakaantumistamme Afrikkaan. Vielä 1950-luvulla Suomessa kirkot saattoivat syyttää toisia lahkolaisuudesta. Lännen kirkon jumalanpalvelus alkaa aina synnintunnustuksella. Siksi ekumeniaan kuuluu aina nöyrä katumus, omien vikojen ja oman yhteisön historiallisten erehdysten rehellinen tunnustaminen. Historian virheistä voidaan oppia vain, jos sen varjot kohdataan rehellisesti.

3. Yhteinen tehtävä yhdistää. Lyhyesti sanottuna kaikki uskomme, että meitä yhdistää sekä julistus että palvelu, sekä liturgia että diakonia – mitä sanoja käytämmekään. Kirkkoina emme halua kääntyä sisäänpäin, vaan avautua palvelemaan kaikkia ihmisiä ja koko maailmaa. Meillä on maailmassa yhteinen tehtävä julistaa ilosanomaa Jumalan hyvyydestä, tukea ihmisten hengellistä elämää, huolehtia köyhistä ja kärsivistä ja puolustaa yhdessä rauhaa ja oikeutta. Tässä voimme myös oppia itsestämme ja oppia toisiltamme. Voimme oppia ortodoksien rikkaasta jumalanpalveluksesta, pelastusarmeijan vahvasta auttamistyöstä, vapaakirkon vankilatyöstä tai helluntailaisten ennakkoluulottomasta suhtautumisesta uskon kokemusmaailmaan – vain muutamia esimerkkejä mainitakseni.

4. Yhteiset haasteet yhdistävät. Nykyisin ei ole Suomessakaan itsestään selvää, että kirkot saavat näkyä kaikille yhteisessä julkisessa tilassa. Jotkut tahtovat sulkea uskonnolliset ilmaukset pois julkisesta tilasta temppeleihin ja yksityiskoteihin. Eri kirkkoina meidän on yhdessä puolustettava nimenomaan positiivista uskonnonvapautta osana länsimaista demokratiaa ja suomalaista yhteiskuntaa.

Positiivinen uskonnonvapaus ei merkitse sitä, että uskoville annettaisiin erityisoikeuksia, ei sitä, että vakaumuksilla olisi oikeus asettua kaiken arvostelun yläpuolelle, ei sitä, että uskonnon varjolla voisi loukata ihmisoikeuksia eikä sitä, että uskonnonvapauden nimissä voisi sanoa tai tehdä mitä tahansa. Tällainen olisi uskonnon väärinkäyttöä. Mutta positiivinen uskonnonvapaus ei myöskään merkitse, että jollakin olisi oikeus vaatia: ”minun pitää voida elää näkemättä ihmisten harjoittavan uskontoaan julkisesti ja kuulematta uskonnolliseen vakaumukseen perustuvia näkemyksiä julkisuudessa.” Tällainen käsitys johtaisi ahtaaseen yhteiskuntaan ja olisi ristiriidassa Suomen perustuslain, Euroopan ihmisoikeussopimuksen ja YK:n ihmisoikeuksien julistuksen kanssa. Nämä lait turvaavat ihmisen vapauden valita uskonto tai vakaumus, tunnustaa sitä, vaihtaa sitä ja luopua siitä, vapauden harjoittaa uskoa yksin ja yhdessä, julkisesti tai yksityisesti, vapauden pakottamisesta ja syrjinnästä ja vapauden kasvattaa lapsia uskon tai vakaumuksen tarjoaman arvopohjan mukaisesti.

Tätä vapautta on puolustettava yhdessä, koska se kuuluu länsimaiseen demokratiaan ja koska se on sopusoinnussa sen Kristuksen evankeliumin kanssa, jota kirkot julistavat. Apostoli Paavali kirjoittaa: ”Herra on Henki, ja missä Herran Henki on, siellä on vapaus” (2. Kor. 3:17). Kirkot eivät ole etujärjestöjä, jotka vain ajaisivat jäsentensä etuja tai painostaisivat muita puolelleen. Ne tahtovat vapautta, jotta voivat palvella kaikkia ihmisiä ja osallistua hyvän yhteiskunnan rakentamiseen oman kutsumuksensa mukaisesti. Oman uskonnon opetus päivähoidossa ja peruskoulussa, radion hartausohjelmat, sotilas- ja vankilasielunhoito tai vaikkapa vain eri kirkkojen edustajien ja jäsenten yhteinen keskustelu julkisuudessa ovat hyviä esimerkkejä positiivisen uskonnonvapauden toteutumisesta. Sitä kannattaa puolustaa yhdessä.

Mutta se pakottaa myös erilaisuuden kohtaamiseen. Siksi se on käsitykseni mukaan myös tie aidosti suvaitsevaiseen, oikeudenmukaiseen ja vahvaan yhteiskuntaan, jossa kaikkien on hyvä elää.