Herätysliikket kirkon voimavara?

Suomen evankelis-luterilainen kirkko on herätysliikkeiden kirkko. Ruotsin kirkossa monet herätysliikkeet ajautuivat ulos kirkosta erilaisiksi vapaakirkoiksi, Suomessa tilanne on ollut toinen. Kirkko on pystynyt sulauttamaan sen piirissä syntyneet herätysliikkeet osaksi omaa toimintaa ja elämää.

Aina se ei ole ollut helppoa. On erityisesti kaksi ryhmää, jotka ovat olleet huolissaan herätyksistä ja pyrkineet ohjaamaan, usein myös suitsimaan ja rajoittamaan niiden toimintaa. Nämä ryhmät ovat tietysti esivalta ja piispat.

Suomessa astui voimaan Ruotsin kuningas Fredrik I:n päätöksellä 1726 konventikkeliplakaatti eli laki, joka kielsi herätysliikkeiden seurat rangaistuksen uhalla. Kirkollinen esivalta, piispat ja papit yrittivät sillä estää kirkon sisällä toimivien herätysliikkeiden leviämisen. Papit olivat huolissaan harhaopeista ja hurmoksista, valtiovalta taas kumouksellisesta toiminnasta. Ruotsin konventikkeliplakaatin syntymisessä avusti suomalaissyntyinen maamarsalkka ja kansliapresidentti Arvid Horn. Kodissa pidettäviä hartauksia kutsuttiin ennen konventikkeleiksi. Konventikkeliplakaatti oli voimassa Norjassa 1842, Ruotsissa vuoteen 1858 ja Suomessa aina vuoteen 1869.

Seurojen pito oli siis tuohon asti rikollista toimintaa. Lain nojalla tuomittiin herätysliikkeiden kannattajia muun muassa Eurajoella 1830-luvun alussa sekä Kalajoella 1838–1839, jossa syytettyjen penkillä oli muun muassa Paavo Ruotsalainen ja muita körttijohtajia. Yleinen mielipide kuitenkin muuttui ja kotiseurat ilman papin läsnäoloa sallittiin vuonna 1869.

Tilanne on siis muuttunut kovin. Minun huoleni ei ole se, miten saisin estetyksi kotiseurojen pidon. Minun huoleni on se, miten saisin ihmiset pitämään kotiseuroja. Uskon, että ne vahvistavat paitsi uskoa, myös yhteenkuuluvuutta ja osallisuutta. Seurojen pito on myös ikivanha keino käsitellä ahdistusta, siis purkaa yhdessä erilaisia elämän kipukohtia, kuten psykohistorioitsija Juha Siltala on aiemmin osoittanut.

Herätysliikkeet tänään – sosiologisia huomioita

Nykyisin meillä on noin viisi herätysliikettä. Vanhimpia ovat lestadiolaisuus (useita haaroja) ja herännäisyys sekä siitä erkaantunut evankelisuus. Myös rukoilevaisuus lasketaan vanhimpiin herätysliikkeisiin, mutta sen toiminta rajoittuu nykyisin lähinnä Satakuntaan. Uusin on 1900-luvun puolivälissä syntynyt viidesläinen herätysliike, jonka piiriin lasketaan kuuluvan useita järjestöjä: Kansanlähetys, Raamattuopisto, Opiskelija- ja koululaislähetys, Kansan Raamattuseura sekä lähetysjärjestöistä ehkä Sanansaattajat ja Kylväjä. Sen lisäksi meillä on myös jonkin verran karismaattisuutta, jonka toimintaa on perustettu koordinoimaan Hengen uudistus kirkossamme ry. Myös Tuomas-messussa on joidenkin mielestä herätysliikkeen piirteitä.

Herätysliikkeet toimivat kirkon seurakunnissa, osallistuvat niiden toimintaan, kantavat vastuuta luottamuselimissä ja kunnioittavat kirkon tunnustusta ja kirkon lakia ja järjestystä. Sen sijaan Luther-säätiö on sittemmin järjestäytynyt omaksi niin sanotuksi Lähetyshiippakunnaksi. Itse en laske sitä enää kirkon herätysliikkeeksi.

Joka kymmenes suomalainen kuuluu johonkin herätysliikkeeseen (Kirkkomonitor 2004). Sen lisäksi toinen kymmenes on saanut vaikutteita, vaikkei kuulu aktiivisesti herätysliikkeeseen. Nykyajalle on tyypillistä, että rajat liudentuvat.

Herätysliikkeillä on vahva merkitys kirkon elämässä tänään.  Niiden levinneisyys on säilynyt ennallaan 2000-luvun ajan. Herätysliikeväki on kirkkoaktiiveja: 3/5 herätysliikkeiden kesäjuhlien kävijöistä osallistuu luterilaisen kirkon toimintaan vähintään kuukausittain. Puolella jumalanpalveluksessa kävijöistä on jokin kytkös herätysliikkeisiin.

Kirkon työntekijät kuuluvat useimmiten herännäisyyteen (14 %) tai evankelisuuteen (13 %). Erikoista on ehkä se, että vanhoillislestadiolaisuus on hyvin suuri liike, mutta sen piiristä tulee melko vähän kirkon työntekijöitä. Poikkeuksena ovat kanttorit, siellä viidesosalla kanttoreista on vanhoillislestadiolainen tausta – merkki lestadiolaisten vahvasta musiikki- ja virsilauluperinteestä. Kati Niemelän tutkimusten mukaan (2004 ja 2010) herätysliikkeisiin kuuluvat työntekijät ovat muita sitoutuneimpia kirkon oppiin, harjoittavat uskoa muita aktiivisemmin ja korostavat työssään Jumalan sanan opettamista ja lähetystyötä (Haastettu kirkko, s. 383). Nuorilla työntekijöillä herätysliikkeisiin kuuluminen on selvästi vanhempia työntekijöitä vähäisempää – samoin uskon harjoittamisen aktiivisuus.

Kirkon nelivuotiskertomuksen mukaan seurakunnat kokivat yhteistyön toimivan liikkeiden kanssa hyvin. Kuitenkin julkisessa keskustelussa myös jännitteet ovat lisääntyneet. Eräät pääkaupunkiseudun seurakuntayhtymät ovat leikanneet järjestöille suunnattuja, lähetystyöhön tarkoitettuja määrärahoja – osa herätysliikejärjestöistä on myös kirkon virallisia lähetysjärjestöjä (esim. SEKL, Sansa, Kylväjä, SLEY ja SLEF).

Kuinka ”luterilaisia” herätysliikkeet ovat?

Kirkon ja herätysliikkeiden välillä on siis sekä historiallinen että jäsenpohjainen kohtalonyhteys. Herätysliikkeet ovat osa kirkkoa siksi, että ne ovat syntyneet kirkossa ja siksi, koska niiden kannattajat ovat yhä osa seurakuntia. Kaksinkertaisesti tohtoroituneen Hanna Salomäen tuore väitöskirja paljastaa, että herätysliikkeiden kannattajat osallistuvat aktiivisimmin kirkon toimintaan, sitoutuvat kirkon opetuksiin ja täyttävät kirkonpenkkejä. Noin puolet aktiivisista jumalanpalveluskävijöistä ja luottamustehtävissä vastuuta kantavista seurakuntalaisista kuuluu herätysliikkeisiin. ”Heistäkö kirkon halutaan hankkiutuvan eroon?”, Salomäki kysyy ja jatkaa: ”Harva kansanliike tai poliittinen puolue pyrkii eroon aktiivisimmasta väestään”.

Herätysliikkeet tahtovat sitoutua luterilaiseen kirkon oppiin. Mutta kuinka oikeaoppisia ne oikeastaan ovat luterilaisen tunnustuksen näkökulmasta?

Kysymys voidaan tehdä rakentavasti, eikä sitä pidä ymmärtää uhitteluksi tai kiusoitteluksi. Kirkon tunnustus ei ole kahlitseva rautahäkki tai repivä lyömäase, vaan jatkuvan hengellisen uudistumisen lähde, myös herätysliikkeille. Yhteinen tunnustus yhdistää ja ohjaa keskukseen. Se antaa sisältöä julistukselle ja suuntaa toiminnalle. Se auttaa erottamaan olennaisen epäolennaisesta, oikean opetuksen väärästä ja yksilölliset korostukset kirkon yhteisistä vakaumuksista. Siksi se tarjoaa myönteisen haasteen ja rakentavan itse arvioinnin välineen niin herätysliikkeille kuin muillekin luterilaisille. Siksi rohkenen arvioida seuraavaksi hieman herätysliikkeiden korostuksia luterilaisen opin ja tunnustuksen näkökulmasta – en niinkään oppituomioita jakelevasta, vaan ystävällisestä ja analyysiin pyrkivästä näkökulmasta.

Laki ja pyhitys – herännäisyyden viimeiset kiusaukset

Paavo Ruotsalaisen yhdistämä herännäisyys kuuluu herätysliikkeiden aateliin sekä iältään että imagoltaan. Körttiseuroissa kuulutetaan lempeästi Jumalan suuruutta ja ihmisen pienuutta. Jumalan armo kannattelee kaikkea ja yltää sinne, minne mikään muu ei ylety. Ihminen saa tulla ja olla juuri niin viheliäisenä kuin hän on. Jumala hyväksyy heikonkin uskon. Ja kun sekin loppuu, ihminen voi sairastaa Herralle. Herännäisyys on matalan kynnyksen kristillisyyttä, joka voi parhaimmillaan luoda siltaa rohkeasti tunnustavien ja varovaisesti tunnustelevien kirkon jäsenten välille.

Heikon uskon puolustamisesta on lyhyt matka heikon sitoutumisen puolustamiseen, jopa jonkinlaisen kelvottomuuden ylistykseen tai välinpitämättömyyden ihannointiin. Onko niin, että herännäisyyden viimeisimpiin kisauksiin kuuluu lakiallergia, taipuvaisuus kilvoittelun ja pyhityksen vähättelyyn? Onko vaarana, että tehdään omasta syntikurjuudesta alibi, ettei oman elämän korjaamista tarvitse edes yrittää? Vähätelläänkö ihmisen mahdollisuuksia uudistukseen ja muutokseen, jotta ei tarvitse nähdä vaivaa eikä uskoa muutokseen?

Hanna Salosen tutkimuksen mukaan herännäisyyden kannattajien eettiset näkemykset ovat käytännössä liudentuneet vastaamaan muun yhteiskunnan näkemyksiä. Voi kysyä, miksi eettisissä käsityksissä tai hyvien tekojen harjoittamisessa pitäisi erityisesti poiketa muusta maailmasta. Kysymys on aiheellinen. Toisaalta sosiologian lait tuppaavat osoittamaan, että liike, joka ei erotu muusta massasta, menettää vähitellen identiteettinsä – ja häviää.

Evankelisuus – virkakysymys ja ykseyden teologia

Herännäisyyden ikävöivää uskoa kyllästyi odottamaan F. G. Hedberg, joka korosti, että Kristuksen täytetyn sovitustyön takia uskon voi myös rohkeasti omistaa jo tässä ajassa. Evankelisuus korostaa toiminnassaan Raamatun opetusta, Kristuksen sovitustyön täydellisyyttä ja sielunhoidollista merkitystä sekä kasteen ja ehtoollisen asemaa. Evankelinen liike on profiloitunut postillojen ja muun tunnustuskirjallisuuden painajana. Siitä onkin tullut jonkinlainen kirkon tunnustuksen lipunkantaja. Takertuminen virkakysymykseen on ajanut evankelisen liikkeen sisäiseen hajaannukseen ja myös ahtaalle kirkossa. Se johtaa kysymään, onko liikkeellä kirkon ykseyden teologiaa ja jos, niin minkälaista. Kuopion hiippakunnassa evankelisuutta on melko vähän.

Uskon syntyminen, sakramentit ja seurakunta – lestadiolaisuuden kipukohdat

Lestadiolainen herätysliike on hajaantunut yli kymmeneen erilaiseen ryhmittymään, ja niiden välillä ja sisällä on vivahde-eroja. Käytännössä edustavan kuvan vanhoillislestadiolaisista peruskorostuksista saa tutustumalla Suomen Rauhanyhdistyksen Keskusyhdistyksen tarjoamaan materiaaliin, lukemalla Päivämiestä ja kuuntelemalla Suviseurojen puheita. Niiden pohjalta voitaisiin ehkä puhua SRK-lestadiolaisesta teologiasta. Millaisen käsityksen ne antavat luterilaisen tunnustuksen ja SRK-lestadiolaisen opetuksen suhteesta?

SRK-lestadiolaisuuden kunniaksi on sanottava, että se vaalii vahvimmin ripin ja synninpäästön käyttöä, jonka reformaatio nosti korkealle, mutta jonka myöhempi luterilaisuus hukkasi. Raamattua kuunnellaan, seuroissa käydään ahkerasti ja hengellinen virsirunous on rikasta. Seurakunnissa olisi huutava kanttoripula ilman lestadiolaisten kotien kasvattamia kanttoreita. Yleensä lestadiolaiset tunnetaan pyrkimyksestään erottautua maailmasta ja vallitsevista tavoista, mikä ei ole tuntematon ajatus Uudessa testamentissa. Toisaalta osallistuminen hyvän lähiyhteisön rakentamiseen kunnanvaltuustossa ja seurakuntaneuvostossa ymmärretään kristityn yhteisöllisiin velvollisuuksiin kuuluvaksi Augsburgin tunnustuksen hengessä. Isänmaallisuus ja rehellisyys katsotaan kristityn hyveiksi. Lestadiolaiset pyrkivät toimimaan rakentavasti kirkon hallinnossa, pidättymään anarkiasta ja sitoutumaan yhteisiin päätöksiin. Seurakunnissa toimitaan kirkon järjestysmuodon mukaisesti, omissa seuroissa korostetaan omia perinteitä. Siinä olisi Luther-säätiölle paljon opittavaa. SRK-lestadiolaisuus on herätysliikkeistä maallikkovaltaisin, ja se elää ehkä vahvimmin todeksi luterilaista ajatusta yhteisestä pappeudesta.

SRK-lestadiolaisuuden opilliset kipukohdat liittyvät käsityksiin uskon syntymisestä, sakramenteista ja seurakunnasta.

SRK-lestadiolaisen käsityksen mukaan jokaisella lapsella on usko jo syntyessään: ”Jumala on antanut jokaiselle tähän maailmaan syntyvälle lapselle uskon lahjan”. Tätä saatetaan perustella psalmilla 139 tai Luukkaan evankeliumin kertomuksella, jossa Johannes-lapsi hypähti Elisabeth-äidin kohdussa ja täyttyi Pyhällä Hengellä.

Kastetta ei siis sanota tarvittavan uskon synnyttämiseksi eikä Pyhän Hengen saamiseksi, vaan jo olemassa olevan syntymälahjan vahvistamiseksi. Kaste on ”hyvän omantunnon liitto Jumalan kanssa ja siinä Jumala vahvistaa lapsen uskon ja nostaa hänet seurakunnan hoitoon.” Uskoa vahvistetaan ja omaatuntoa hoidetaan seurakunnassa kuulemalla sananjulistusta. Vastaavasti ehtoollinen on muistoateria, joka on tarkoitettu ”uskovaisille uskon vahvistukseksi”.

Augsburgin tunnustuksesta ja Lutherin katekismuksissa pelastavan uskon syntyminen ymmärretään toisin. Katkos luonnollisen tilan ja armon tilan välillä on edellistä terävämpi. Myös kasteen asema on vahvempi. Augsburgin tunnustuksen mukaan ihminen syntyy ilman uskoa ja on suuntautunut Jumalan tahdon sijasta oman hyvän etsimiseen. Sanotaan, että Aadamin lankeemuksen jälkeen jokainen ihminen syntyy ”synnissä, so. ilman jumalanpelkoa, ilman luottamusta Jumalaan sekä pahan himon hallitsemina”. Tätä uskon puutteena ja itsekkyytenä ilmenevää alkusairautta ja perisyntiä kutsutaan todelliseksi synniksi, joka ”tuomitsee ja tuo jo nyt mukanaan iankaikkisen kuoleman niille, jotka eivät kasteen ja Pyhän Hengen voimasta synny uudestaan”.

Tälle johdonmukaisesti todetaan myöhemmin, että Jumala lahjoittaa ihmiselle pelastavan uskon ja Pyhän Hengen ”sanaa ja sakramentteja välineinä käyttäen”, siis kasteen, ehtoollisen ja julistuksen välityksellä. Niiden välityksellä – eikä syntymälahjana – ihmiselle lahjoitetaan Kristuksen sovitustyön hedelmät ja hän tulee sovintoon Jumalan kanssa.

Lestadiolaisella korostuksella kasteesta ”hyvän omantunnon liittona” on vahva pohja Uudessa testamentissa (1. Piet. 3:21). Siellä puhutaan kasteesta paljon muutakin. Uudessa testamentissa kaste merkitsee myös syntien poispesemistä (Apt. 2:38), osallisuutta Kristuksen kuolemaan ja ylösnousemukseen (Room. 6:3), uudesti syntymistä (Joh. 3:5), Kristukseen pukeutumista (Gal. 3:27) ja niin edelleen. Tämän pohjalta Iso Katekismuksessa katsotaan, että kaste antaa kastetulle ”voiton Perkeleestä ja kuolemasta, syntien anteeksiantamuksen, Jumalan armon, Kristuksen ja kaikki hänen tekonsa sekä Pyhän Hengen ja kaikki hänen lahjansa”.

Voiko lestadiolaisissa seuroissa opettaa kasteesta ja ehtoollisesta näin suuria?

Vakiintuneen SRK-lestadiolaisen opetuksen mukaan ihminen tulee osalliseksi Jumalan valtakunnasta ja pelastuksesta kuullessaan ja ottaessaan vastaan synninpäästön toiselta lestadiolaiselta. Tämä voi tapahtua henkilökohtaisen kohtaamisen, mutta myös seurapenkissä julistetun sanan välityksellä. Tällöin herää eräitä kysymyksiä. Jos aitoon sovintoon Jumalan kanssa voi päästä vain toisen lestadiolaisen julistamien sanojen kautta, sidotaanko pelastus virheellisesti johonkin inhimilliseen ominaisuuteen? Onko tälle ehdolle uskottavia uustestamentillisia perusteita? Mitä merkitsee se Augsburgin tunnustuksen oppi, jonka mukaan ”sanalla ja sakramenteilla on Kristuksen asetuksen ja käskyn tähden tehonsa, vaikka niitä jakaisivat jumalattomatkin”?

Vapaa ratkaisuvalta – viidesläisyyden katolisia piirteitä

Viidennessä herätysliikkeessä on alusta lähtien painotettu henkilökohtaisen jumalasuhteen välttämättömyyttä, Raamatun arvovaltaa, uskosta vieraantuneiden evankeliointia ja uskovien pienryhmien merkitystä. Se edustaa selkeimmin kirkkokuntarajat ylittävää globaalia evankelikaalisuutta, joka on eräiden arvioiden mukaan katolisuuden jälkeen yleisin kristillisyyden muoto. Viides herätysliike muotoutui erityisesti Urho Muroman ja Frank Mangsin monipuolisen julistustyön ympärille. Se sai nykyisen muotonsa 1960-luvulla, kun Kansanlähetys perustettiin.

Viides herätysliike on syntynyt modernina aikana. Se onkin yhdenlainen maallistumisen vastareaktio, ryhtiliike elävän uskon puolesta välinpitämätöntä uskonnollisuutta vastaan. Perinteisen sakramenttihurskauden sijasta se korostaa henkilökohtaisen uskonratkaisun merkitystä ja välttämättömyyttä. Julistuksessa pidetään tiukasti kiinni Raamatun perinteisistä opeista, mutta jumalanpalvelustavoissa ollaan liberaaleja ja käytetään ennakkoluulottomasti modernin populaarikulttuurin ilmaisumuotoja. Kiireellisenä tavoitteena on evankelioida kansat evankelioimaan kansoja, ja siinä kiireessä kysymykset pappisvirasta, liturgisesta traditiosta tai kirkkokuntien jäsenyyksistä koetaan usein toisarvoisiksi.

Viidesläisyyden evankelioivimmassa muodossa henkilökohtaista uskonratkaisua on pidetty välttämättömänä. Epämääräinen hapuilu ei riitä, vaan jokaisen on käännyttävä kristityksi tietoisesti. Kääntyminen kuvataan kertakaikkiseksi. Toisaalta siihen liittyy eri vaiheita: ihminen havahtuu omaan syntisyyteensä, katuu, tunnustaa syntinsä, päättää turvautua Kristukseen, pyytää tätä henkilökohtaiseksi Vapahtajakseen ja aloittaa uuden elämän Kristuksessa ja uskovien yhteisössä.

Ratkaisukeskeisellä julistuksella on yllättäviä liittymäkohtia ihmisen aloitteellisuutta korostaneen keskiajan katolisen vanhurskauttamisopin kanssa. Esimerkiksi Gabriel Bielin mukaan Jumala antaa armon jokaiselle, ”joka tekee voitavansa” (facere quod in se est). Ihmisen tehtävä on ensin kääntyä omilla tahdon kyvyillään Jumalan puoleen, sen jälkeen Jumala voi vastata ihmiselle armollaan.

Tämä oppi oli oikeastaan se, jota luterilainen reformaatio syntyi vastustamaan. Augsburgin tunnustus rakentuu sen varaan, että pelastuksen asiassa aloite on aina Jumalalla. Oman tahtonsa ja kykyjensä varassa ihmisestä ei ole koskaan kääntymään Jumalan puoleen: ”Vapaasta ratkaisuvallasta seurakuntamme opettavat, että inhimillisellä tahdolla on tietty vapaus pitää yllä yhteiskunnallista vanhurskautta ja tehdä valintoja järjelle alistetuissa asioissa. Ilman Pyhän Hengen apua se ei kuitenkaan kykene saamaan aikaan Jumalan vanhurskautta eli hengellistä (1 Kor. 2:14) vanhurskautta, sillä sielullinen ihminen ei ota vastaan sitä, mikä Jumalan Hengen on.” Myöhemmissä tunnustuskirjoissa muotoilut jyrkkenevät entisestään. Torjutaan kaikenlainen opetus, että ihminen kykenisi omin voimin tekemään mitään aloitetta kääntymyksessään.

Nykyisessä viidesläisessä julistuksessa on tapahtunut raitistumista. Normaaliopetuksessa osataan aiempaa vahvemmin korostaa Jumalan aloitetta, sanan yksinvaikuttavuutta ja sakramenttien merkitystä vanhurskauttamisessa.

Tämä on yksi hyvä esimerkki siitä, kuinka oman julistuksen peilaaminen kirkon yhteiseen tunnustukseen voi parhaimmillaan auttaa syventämään omia vakaumuksia, julistusta ja toimintaa. Rauhallinen, avoin, pakoton ja ennakkoluuloton teologinen keskustelu Raamatun ja tunnustuskirjojen äärellä johtaa herätysliikkeitä myönteisten muutosten tielle paremmin kuin ulkoapäin harjoitettu kolehtikaitsenta.

Yhteenvetona voi sanoa, että Suomen evankelis-luterilainen kirkko on herätysliikkeiden kirkko. Herätysliikkeet rikastuttavat kirkon elämää sekä hengellisesti että toiminnallisesti. Niiden vahva hengellisyys antaa virtaa monille seurakunnille, niiden vireä toiminta lisää uskonnollisen tarjonnan määrää moninkertaiseksi.

Tämä suhde ei aina ole ollut helppo. Aivan helppo se ei ole nytkään. Paikallisia jännitteitä voi olla. Itse en niitä pelkää. Tärkeitä on että pyritään sitoutumaan kirkon uskoon ja kirkon järjestykseen. Tärkeää on, että herätysliikeväki pyrkii kantamaan vastuuta myös paikallisseurakunnasta työntekijöinä, luottamushenkilöinä ja vapaaehtoisina. Osallistutaan jumalanpalveluksiin ja kannetaan vastuuta luottamuselimissä. Samalla on tärkeää, että seurakunnat antavat tilaa herätysliikkeille sekä henkisesti että konkreettisesti. Piispojen ja herätysliikejärjestöjohtajien yhteisessä tahdonilmauksessa toivotaan, että seurakunnat antavat jatkossakin tiloja herätysliikkeille ja pyrkivät tekemään hyvää yhteistyötä Kristuksen kirkon hyväksi ja ihmisten palvelemiseksi.